Iltapäivällä alkoi tuulla. Ajattelin viileää kasvoilla, tuoksua, jossa ripaus sulavaa routaa, männynhavua metsän suunnasta ja auringon lämmittämää asfalttia. Ajattelin viriä kuralätäkön kalvolla, äärilleen täyttyviä ojia ja niissä mulaavia pikkupoikia. Mielessäni kuulin kotiin päin maleksivien koululaisten äänet ja omien askelteni rahinan.

Paras kokemus kävelystä syntyy, kun antaa jalkojen viedä. Ne osaavat oikeille poluille niin kuin entisvanha hevonen kylältä kotiin. Jos päsmäröin jalkojani, ne eivät nauti kävelystä, sillä ne ovat omia polkujaan kulkevan naisen. Jalkani viipyilevät ja antavat aikaa havaita. Ne muuttavat suuntaa ja tekevät yllätysmutkia. Niillä tuntuu olevan oma tahto, halu näyttää millaista tutuksi luultu on toisesta suunnasta katsoen.

Iltaa kohti tuuli tyyntyi. Pihamullan pieniä alkuja tuli jotenkin sääli, ne kurkkivat mullasta malttamattomina aurinkoa ja lämpöä kaivaten. Syreenin helakan vihreät lehtinuput olivat tänään hivenen eilistä isommat. Katajan juurelta paistoi viluisen vuokon sini.

Kolme viikkoa ikkunasta katselua. Jokohan huomenna jaksaisin ulos.