Internet, tuttavallisemmin netti, tuo tuhannen turhuuden markkinatori tarjoaa ajantasaista asiatietoakin enemmän kuin ihminen elämänsä aikana ehtii tarvitsemaan. Linkki tästä tuonne, tuosta sinne ja sieltä ties minne, parilla kolmella näpsäyksellä voit sukeltaa kaikkialle haarautuvien tiedonpolkujen viidakkoon. Vaan viidakossa vaara vaanii pientä kulkijaa.
Uutiset tiesivät kertoa, että kymmenen tuhatta ihmistä on menettänyt rahansa sijoituksissa, joita uskottavaksi meikattu nettifirma markkinoi huipputuottavina. Tarvitsi vain operoida sijoitussumma ilmoitetulle tilille ja värvätä mukaan jokunen muu hyväuskoinen. Rahapyramidin huipulta tuotto valuisi moninkertaisena sijoittajan syliin. Vaan kuinkas kävikään.
Linkin takaa ei löytynyt kohta huomenna ketään eikä mitään. Joku istuu pyramidin huipulla jossakin ja nauraa kolkosti. Ketä syyttäisi, kenelle ilkeäisi valittaa huijatuksi tullut? Köyhemmät ja mielestään fiksummat päivittelevät ja hymähtelevät jo muutoinkin: mikä ihme saa ihmisen unohtamaan tervejärkisen epäluulon helppoa rahantuloa kohtaan.
Pyramideja syntyy kuin sateella sieniä. Pelijännitys koukuttaa, tiedetään. Miksi ihmiset muuten lottoaisivat, veikkaisivat, pelaisivat nettipokeria ja venäläistä rulettia rahoillaan, kun voiton todennäköisyys on häviävän pieni ellei olematon? Sen sijaan, että sijoitettaisiin elämän laatuun ja yhteiseksi hyväksi, halutaan aina vain lisää omaan kekoon. Nolo loppu ei ahnetta pelota.
Sunnuntaihesarin Kieli-ikkunassa Liisa Nuutinen tarkasteli jokunen viikko sitten pakinointisävyyn kuukkelin, Vuoden 2007 linnun, inhimillisiä ominaisuuksia. Kuukkelia luonnehditaan uteliaaksi ja sosiaaliseksi linnuksi, joka saattaa lyöttäytyä metsässä vaeltajan seuraan kuten toimistokuukkeli työtoverinsa huoneen ovipieleen juttuamaan niitä näitä.
Pienten paikkakuntien väestössä on aina kourallinen ihmisiä, jotka tapaa mihin ikinä sattuu menemäänkin. Usein tällainen joka paikan kuukkeli on myöhäisessä keski-iässä oleva henkilö, jota ei kotona odota kukaan ja joka ei oikein hyvin viihdy vain itsensä seurassa. Hänet tapaa kaupassa, torilla, kirjastossa, kävelykadulla ja ylimalkaan kaikissa paikkakunnan yleisissä riennoissa.
Kuukkeli-ilmiö on sympaattisella tavalla huvittava eikä seurallisuus rasita iäkkötovereita, mutta kiireisemmälle ihmiselle saattaa joskus tulla halu muuttua näkymättömäksi havaitessaan henkilön näkymähorisontissaan. Iäkkökuukkeli on yleensä hyväntahtoinen ja iloinen ihminen, jonka mielestä sosiaalinen näkyvyys ja kuuluvuus on elämän merkki. Ja niinhän se onkin.
Kevät, minussakin vanhat lehdet maatuvat uuden ilon kasvaa
*
aurinkopuisto
kirsikankukkalunta
kaivattu kevät
*
näin kevyttäkö
ilman tavaroita
tulla perille
*
Tuhkimon hetki
prinssin käsivarsilla
linnan salissa
pihaportailla vihmoo
taivas kylmää sadetta
*
makkara-annos
kristallien loisteessa
lautasellani
korkeaa ja matalaa
sitähän elämä on
*
kirkon kuorissa
kullatuissa holveissa
kauneinta lapsi
ja pajunkissaoksat
*
Vasta kolmantena matkapäivänä suunnistimme Innere Stadtiin, vanhaan kaupunkiin. Sää oli vaihteeksi mitä parhain. Stefansplatzille noustessamme jouduimme lipuntarkastukseen juuri kun olin ihmetellyt, etteivät paikalliset näyttäneet koskaan ostavan lippua metroon. Wien-korttimme kirvoittivat tarkastajan yrmeälle naamalle kohteliaan hymyn.
Stephansdom, Tapaninkirkko on keskiaikainen katedraali, joka jokaisen wieninkävijän kaiketi on nähtävä. Hulppean kokoinen oli, tornikin 137 metriä. Ylhäältä olisi nähnyt tiemmä Alpeille asti ja lattian alla olisi varmaan ollut keisarillisia hautoja ihmeteltävänä. Sytytin kaksi kynttilää ja kuljeskelimme katedraalissa umpimähkäisiä havaintoja tehden. Täälläkin oli alttaritaulu verhottu violettiin paastonajan merkiksi.
Suunnistimme kohti Stadtparkia, jossa odotti tunnetuksi tullut Johann Strauss juniorin kullattu muistomerkki. Puisto oli todella viehättävä vesiaiheineen ja kukkivine puineen. Straussin lisäksi puistoon olivat muistomerkkinsä saaneet säveltäjät Schubert, Bruckner, Lehár ja Stolz sekä taidemaalareista Schindler, Makart ja von Amerling. Aurinkoisena päivänä puisto näyttäytyi parhaimmillaan: mangoldia, kultasadepensaat ja kirsikkapuut kukassa, itkupajut herkästi vihertäen.
Tuulista kanavarantaa kävelimme hitaasti takaisin keskustan ostoskatujen suuntaan. Päivän kulinaariseksi nautinnoksi muodostui Café Mozartin wienerschnitzel, ohut, rapeaksi kuorrutettu vasikanlihaleike. ’Sir ja Madame’ – täälläkin! – yltyivät herkuttelemaan tilaamalla dubbel-espresson ja palan sachertorttua suloisen kermavaahtokasan kera jälkiruoaksi. Ach, schön!
Budapestissa eräänä toisena keväänä ihastuimme operettitaiteeseen, jolla on nimenomaan Keski-Euroopassa pitkät perinteet. Wienin Volksopernissa esitettiin Franz Lehárin Hymynmaata, jota päätimme mennä katsomaan. Yleisöä naurattivat operetin alussa sanailevat papparaiset, joiden huumori ei oikein muinaisella lukiosaksallamme auennut. Sen sijaan kiinalaisprinssin ja Lisan, eurooppalaisneidon rakkaustarinan paikalliset laulajat tulkitsivat oikein viihdyttävästi ja operettia rakastava wieniläisyleisö palkitsi esityksen runsain aplodein.
Wien on ihastuttava kaupunki, jolle on helppo menettää sydämensä. Nyt oli kevät hitaalla, sää vaihteli sateisesta, tuulisesta ja kylmästä aurinkoiseen ja viileään. Paljon kiinnostavaa näkemistä jäi odottamaan toista tilaisuutta: Belvedere ja Hofburg, Talviratsastuskoulu ja Hundertwasservillage. Puistoja, kirkkoja, kahviloita, musiikkia – parasta mitä toivoa saattaa – ja mieluiten koettuna keväällä, huhti-toukokuussa.
*PS. Eipä kotiin paluummekaan yllätyksittä sujunut: Toisen matkalaukkuun oli ilmaantunut lommo, joka jumitti numerolukon niin, että se saatiin auki vasta laukkukorjaamossa. Näitäkin sattuu, kuulemma. Taidamme olla onnekkaita, kun ’näitä’ ei ole ennen meille sattunut. Matkaajaystävä suosittelikin jälkiviisaasti kahden laukun ristiinpakkausta lentomatkoille. Tämän kokemuksen jälkeen ehkä olisimme keksineet sen itsekin.
Jos olikin sunnuntai Wienin 1,6 miljoonan asukkaan suurkaupungissa ihmeen hiljainen ja rauhallinen, maanantaiaamuna kaupungilta kuului jo ihan erilainen kuhina. Huoneemme ikkunat olivat puiston puolella ja joka aamu mustarastas, sielulintumme vihelteli meidät hereille uuteen päivään.
Hotellin pieni aamiaishuone oli tyylikkään yksinkertainen, pöydät aidoin kukin ja valkoisin liinoin katetut, tarjoilu kohteliasta ja nopeaa. – Bitte schön, kuului joka käänteessä. Asiakaskunta näytti olevan varsin kansainvälistä. Paikallinen aamiaissämpylä, semmel, osoittautui herkulliseksi ja kahvi kuuman maidon kera maistui suorastaan kotoisalta.
Harvoin ihminen ilahtuu laukkunsa näkemisestä niin kuin kerran kadotettuaan. Aamiaiselta tullessa näin tuttua punaista pilkahtavan vastaanoton puolella. Toinen tutki liuskoja ja totesi laukun matkailleen itsenäisesti Liettuan suunnalla sillä välin, kun minä odottelin sitä synkkenevin aatoksin turhaan Helsinki-Wien-lennolta tulopäivänä.
Keisarillisista palatseista valitsimme Schönbrunnin. Päivästä sukeutui pilvinen ja ajoittain sateinen. Kiertelimme omaan tahtiin linnan rokokoosaleissa selostuksista piittaamatta vain ihaillen kauneutta, jonka keisarinnat Maria Theresa ja Elisabeth (Sissi) olivat kesäpalatsiin luoneet. Eikähän me voitu vastustaa kiusausta pyörähtää pari wienervalssikiehkuraa salissa, josta Eurovision uudenvuoden konserttien balettiryhmien tanssia on monesti saatu ihailla.
Schönbrunnin puisto oli elämys. Sateenvarjottomina kastuimme hiukan, kävelimme silti ylös Gloriettelle ja takaisin metsäpolkuja ja puistokäytäviä. Voi vain kuvitella millaista siellä on toukokuisena aurinkopäivänä, kun kaikki upeat istutukset ovat kukassa, puut lehdissä ja patsaat paljastettu suojapusseistaan. Metsikössä kohtasimme pareittain liikkuvia variksia, kujertelevia kyyhkysiä, mustarastaita, peipposia ja mustaturkkisia oravia.
Päivän hauskimmat hetket koimme linnanpihan kahvilassa puistopromenadin jälkeen. Arvokkaasti mustiin pukeutunut tarjoilijaherra valkoisissa käsineissään puhutteli meitä ’Sir, Madame’, kantoi eteemme korkealla tarjottimella annokset suosittua unkarilaista Debreziner-makkaraa semmel-sämpylän, piparjuuriraasteen ja maustekurkun kera. Toinen tykästyi itävaltalaiseen vaaleaan ja pehmeään vehnäolueeseen, minä sain haluamaani kuivaa valkoviiniä. Mozart-liköörillä maustettu kahvi ja leivos kruunasivat herkutteluhetken ylellisessä ympäristössä.
Olen keräillyt matkoilta muistoksi kauniita pääsiäismunia, nytkin löytyi linnan pihan pääsiäiskojuista yksi hennon lila helmikoristeinen, joka tahtoi mukaan. Paljon kauniita käsintehtyjä pääsiäiskoristeita sekä -herkkuja oli myytävänä. Hivenen viluisina palasimme hotelliin vaihtamaan kuivaa ylle. Kävelyt tuntuivat jo jaloissa. Päivän päätteeksi pistäydyimme siis vain lähistölle makedonialaispaikkaan syömään muhevat lihavartaat.
Ateriahetkeen kilahti Esikoisen synttärionnittelu isänsä puhelimeen. Meitä nauratti oletus korkeakulttuurisesta matkapäivästä; totisesti ’Sir ja Madame’ istuivat päivällä kristallikruunujen alla ja illalla kulmakuppilassa, missä nurkissa roikkuivat hämähäkinseitit ja lampunvarjostimista puuttui paloja. Ruoka oli silti oikein maukasta ja ystävällinen isäntä tarjosi eteläeurooppalaiseen tyyliin vielä lasilliset grappaa palan painikkeeksi.
(jatkuu)
Karlplatzilla oli omenapuu puhjennut kukkaan, orvokit nostaneet mullasta ujot samettikasvonsa ja narsissien kelta hehkui. Pujahdin kirkkoon palmusunnuntain messuun siksi aikaa, kun Toinen lähti turisti-infoon lippuostoksille. Wien-kortit tulivat maksamaan itsensä nopeasti takaisin; niillä sai ajella mielin määrin kolme päivää ja vielä alennusta nähtävyyksien pääsymaksuihin.
Kaarlenkirkon barokkista prameutta pehmensi läsnä oleva seurakunta, kaikenikäisiä wieniläisiä, joilla oli pajunkissakimput käsissään juhlan kunniaksi. Katolisessa messussa aisti oman luterilaisen kirkkomme juuret: hymnit ja messun osat olivat tutunoloiset. Pappeja hyöri kuorissa kolme, heidän apunaan pari hartaasti haukottelevaa pikku tyttöä messupitseissään.
Kotikirkossani vierastan ehtoollisliturgiaan liittyvää rauhantervehdystä. Vieraassa maassa sen sijaan tuntuikin hyvältä, kun tuntemattomat ojensivat hymyillen kätensä toivottaen rauhaa. Sielu lepäsi messussa kuin kotonaan eikä siihen yltänyt mikään teologinen oppimurhe. Ennen kuin seurakunta poistui pajunoksineen, oli Toinen jo pujahtanut viereeni istumaan ja mekin saatoimme lähteä yhdessä.
Wienin taidehistoriallisen museon lukemattomat salit aarteineen käveltiin läpi kiinnostuksen kohteisiin vain valikoivasti pysähdellen. Minä halusin nähdä Rafaelin Madonna lehvistössä. Egyptologis-itämaisella osastolla ällistelimme valtavia kivisarkofageja, miten niitä on liikuteltu? Veistostaide pysäytti, tenhoava näky oli sali, jota hallitsivat jalustoille nostetut päät. Ajankohtaisnäyttelynä kesään asti näkyi olevan Arcimboldo, varsin bisarria maalaustaidetta; kasveista, hedelmistä ja eläimistä muodostuneita kasvoja kuin kummitusolentoja.
Toinen halusi ehdottomasti nähdä vielä erillisen Tutankhamun-näyttelyn, jonne jonotettiin yli puoli tuntia. Aidot muumiot, upeat kullatut naamiot ja faaraoiden hauta-aarteet olivat mykistävä näky. Näyttely oli hienosti laadittu ja esineistön arvon mukaisesti esille pantu. Toisen syntymäpäivä oli tulossa, ostin hänelle muistoksi scarabeen, egyptiläisten pyhän pillerinpyörittäjän, joka heidän luomistarunsa mukaan pyöritteli auringon taivaalle.
Palmusunnuntai-illan hämärtyessä osuimme Mozartin muistomerkille Hofburgin linnan puistossa, Burggartenissa. Säveltäjän hautapaikkahan on tuntematon ja hän syntyikin Salzburgissa, mutta vaikutti viimeiset kymmenen vuotta elämästään Wienissä. Täällä hän sävelsi tärkeimmät teoksensa, niistä viimeisenä iki-ihanan Requiemin.
Matkalla U-bahnilta majapaikkaan poikkesimme meluisan italialaisperheen pitämään pizzeriaan iltapalalle. Aamulla Toinen ilmoitti hilpeästi, että olin nukahtanut viidessä sekunnissa vuoteeseen päästyäni.
(jatkuu)
Lennähdys Wieniin tavallisella Finnairin reittilennolla ei tuntunut isolta jutulta. Toinen meistä halusi lomaviikkonsa aluksi vaihtaa maisemaa. Toiveissamme oli nähdä muutama kulttuurinen merkityspaikka, ehkä kokea jokin taide-elämyskin. Mielessäni häilähteli haavekuva kävelyistä keväisissä puistoissa.
Lentokentät ovat hektisiä paikkoja. Koneita nousee ja laskeutuu muutaman minuutin välein, tulijaa ja menijää riittää joka suuntaan. Ihmiset jonottelevat laukkuineen, passia ja lippua tarkistetaan, lentoja ja matkustajia kuulutetaan. Terminaalien uumenissa työskentelee satoja ihmisiä. Matkustajan on pakko luottaa, että kukin osaa tehtävänsä ja tekee sen huolella.
Lähtö myöhästyi puolisen tuntia, ajan saimme odotella koneessa itseksemme ihmetellen. Jossain Puolan peltojen yllä kapteeni muisti kertoa lähdön viivästymisen johtuneen ’jäänpoistosählingistä ständillä’. Pahoittelu myöhästyi tunnilla, matkustajat olivat jo nollanneet jutun, jos jatkoyhteys ei ollut vaarassa.
Perillä odottelimme matkatavaroita. Kun muut olivat menneet ja hihnalla kiersi enää yksinäinen kitara, oli pakko viimein tajuta, että punainen laukkuni ei tule. Lievän hämmennyksen vallassa siirryin luukulle tekemään ilmoitusta. Olihan siinä muitakin. – Haluatteko toilettitarvikepakkauksen, kysyi virkailija kaavakkeiden täytön päätteeksi koleasti. Näitä sattuu, jollekin kerta on silti ensimmäinen ja häivähdys myötätuntoa pelastaisi tunnelmaa.
Hotell Harmonie oli nimensä mukainen, rauhallisella sivukadulla. Toisen purkaessa laukkuaan avarassa huoneessamme yritin asennoitua asioiden saamaan käänteeseen. Lyhyen lennon takia olin oikaissut tavanomaisesta: ottanut käsimatkatavaroille tavallista pienemmän laukun ja siihen vain passin, kameran, korut ja käteisvarat. Lentoyhtiön käsitys naisihmisen välttämättömistä matkatarvikkeista oli karu: hammasharja ja -tahna, sukkahousut, valkea t-paita, Y3-pesujauhepussi, deodorantti, pari Lumenea ja side. Ilahduin innovaatiosta, joka osoittautui kokoontaittuvaksi hiusharja-peili-yhdistelmäksi.
Illan tullen virittelin yöasua Finnairin hätäapupaidasta ja Toisen luovuttamista (kookkaista!) pyjamanhousuista. Järjestely ei erityisesti ilahduttanut kumpaakaan, mutta kun vuode oli erinomainen, unta ei haitannut.
Aamulla heräsimme mustarastaan lauluun.
(jatkuu)
Kiirastorstain ehtoolliskirkossa seniorien kuoro laulaa särisevin äänin: ”Kaukaa sinua hain, nyt on pyyntöni vain: pidä minusta kiinni, kunnes kasvosi nään.”
*
Pitkäperjantaina, kuumeessa. Veli soittaa, äänensä värähtää: Täti on kuollut eilen illalla sairaalassa, mennään käymään serkun luona. Laitanko nimesi kukkakorttiin?
*
Lauantaina kuume on laskenut, kirjoittelen matkajuttuja. Pergolesin Stabat mater soi. Äiti ei vastaa puhelimeen. Veljenvaimo soittaa kuulleensa hoitajalta: äiti oli jo aamuvarhain ollut eteisessä lähtövalmiina kasseineen. ”Tulloovat minnuu hakemaa..”
*
Pääsiäissunnuntaina pihalla on yöllä satanutta puhtaanvalkeaa lunta. Kaikki tuntuu hiukan erilaiselta, matkalta palanneen tuttu kokemus. Ilahdun, kun äiti vastaa puhelimeen, tunnistaa tyttärekseen, kiittelee pääsiäiskortista. ”Täss kuvass on kaks keltakukkaa, toinen on jo lakastumassa.. niinko mie..” Radiossa luetaan runoa: ”Istun lähtövalmiina, matkanpituisessa junassa..”
*
Toinen pääsiäispyhä. Valvoin yöllä kaksi tuntia. Aamulla etsin Valamosta joskus ostettua levyä, halusin kuulla pääsiäisaamun palveluksen iloisesti kilkattavat kellot.. Sitten veljenvaimo soitti, yöhoitaja oli löytänyt äidin pesuhuoneen lattialta mustelmilla. Suru sisälläni kasvaa kevätilon kanssa rinnakkain.
Salaisuus, muutos, suru ja ilo – Elämä!
(kuva Schönbrunnin linnanpihan pääsiäiskojuilta)
|
|
