Kuolema, missä on voimasi?
Nurmien alla nukutaan hiljaa, kevään silmuja kypsytellen
Ristinpuu kantaa lyötyä miestä, tuntee hänen kanssaan janon, hylätyn tuskat ja kuoleman kivun. Kolmantena aamuna puu puhkeaa lehtiin. Se on täytetty.
Torstaimummelit tapasivat tänään ehtoolliskirkossa. Miten rakkailta he tuntuivat! Rovastin sanoista jäi mieleen: ehtoollispöydässä olemme kaikki samanarvoisia.
Kuin paju olen ikävöinyt kevättä talveni läpi, odottanut pääsiäisilon puhkeamista
Mikä tätä yhteiskuntaa riivaa? Pääministeri esiintyy uhrina ja perää sitkeästi yksityistä kunniaansa. Ulkoministerin edesottamuksia ihmetellään ulkomaita myöten; ministeriveljet täällä vain kilvan vakuuttelevat luottamustaan. Keihin pukkien vartioiman kaalimaan kansa voi luottaa? Poliitikot sössöttävät, lööpit raakkuvat.
Tiede-lehti kertoi, että Suomessa miehistä 40 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a} on normaalipainoisia, naisista 60 {b195221a10a1fd9fb3a5b01a51efd600d33662cb52de181d4366fdfbbc3c5b7a}. Kun katsoo ympärilleen kaupungilla ja näyteikkunapeiliin, prosentit tuntuvat optimistisilta. Television uusimmassa dieettiohjelmassa lääkäripotilas pelaa pokeria syö munkkeja ja ikuisia laihduttajia paimentaa ruotuun ylipainoinen lääkäri ja kaksi virkaintoista piiskuria. Viralliset kansanterveydestä huolestujat ovat jo menettämässä toivoaan, väki vain lihoo ja tupakoi vaikka miten valistetaan. Rappeutumissairaudet kaatavat vielä jonakin päivänä koko terveydenhuoltosysteemin?
Eduskunnan kyselytunnilla yksi toisensa perään kuuluu huutelevan: onko hallitus tietoinen? mitä hallitus aikoo tehdä? Jokaisen kannattaisi katsoa omaan peiliin: oletko tietoinen? mitä aiot tehdä?
Pirjo Rissanen; Sielunsisaret; Gummerus 2007
Kahlasin reilun viisisataa sivua sujuvasti kuvailtuja erotarinoita, eri-ikäisten naisten sielunelämää, ystävyyksiä, arkea ja unelmia. Rissanen näkyy julkaisseen ainakin yksitoista ’naisille suunnattua’ romaania. Kirjan nimen perusteella äkkilainattu opus oli pettymys: en edes tunnistanut kirjan naisten suhteita sielunsisaruudeksi. Moni lukija saattaa toisaalta hyvinkin viihtyä henkilöiden ulkonäköä, asusteita, etelänmatkoja ja entisiä rakastajia kuvailevan tekstin parissa. (Kirjakaupan uutuuspöytä pursusi juuri tulleita uusia Rissasia, joten kauppa ilmeisesti käy.) Muistutan itseäni taas: kirjaa valitessa kannattaisi silmäillä edes takakansiteksti, ettei hukkaisi aikaansa.
Marketta Rentola; Marenkiooppera; Tammi 1986
Toimittaja-ammattilaisen varma käsiala näkyy tässä kirjassa. Lauseet ja kappaleet ovat lyhyitä, kieli sujuvaa, terhakkaa, ilmeikästä. Kirjoittaja kertoo kolmen naisen ja heidän miestensä tarinaa kaleidoskooppimaisin välähdyksin. Kirjoitusaikakauden piirteet ovat tunnistettavissa tuolloin vauhdikkainta aikuisuuttaan eläneelle: menoa on ja meininkiä, ihmisiä vilisee ja tapahtuu paljon. Kirjan jännite tuntuu loppuvan kesken, jotain jää puuttumaan mitä romaanilta odottaisi. Kuvailtujen ihmisten maailma saattaa olla monelle lukijalle ihan tuttu, minä vain en oikein saanut mistään kiinni.
Hanna abu Hanna; Pilven varjo; suom. Kaarlo Yrttiaho; SLS 2007
Kirjoittaja on Suomessa asuvan tunnetun kirjoittajan ja toimittajan Umayya abu Hannan isä. Palestiinalaiskristityn, kirjailijan, opettajan ja tutkijan omaelämäkerta on sukellus toiseen aikaan, toiseen maailmaan, vieraaseen ja kuitenkin tuttuun. Olen tullut käyneeksi 1970 monilla seuduilla, jotka ovat olleet kirjailijan kasvuvuosien kotimaata. Palestiinalaisten asuinseudut ovat olleet alituisen muutoksen kourissa, sotien ja veristen kahakoiden myllerryksessä vuosikymmenestä toiseen. Tuntui ihmeelliseltä lukea 1900-luvun alkupuolen rauhaisesta elämästä palestiinalaiskylissä: kadotettua kauneutta, tarun lumoa, väkevää kulttuurista omanarvontuntoa. Kiehtova kirja, jota paikoin hieman töksähtelevä suomennos ei tunnu haittaavan.
Jouko Sirola; Mitään pelättävää ei ole; Teos 2006
Sirola on oivallinen novellisti, kirjoittanut romaaninsakin eräänlaiseksi novellisarjaksi, joka kuvaa parisuhdejatkumoa eri vaiheissaan. Romaanissa pohditaan rakkauden olemusta: onnen tähdenlentoja, suhteen vääjäämätöntä muuttumista, omistamista ja vapautta, isyyttä ja äitiyttä, naisena ja miehenä olemista lapsen kautta. Sirola puhuu nelikymppisen miehen äänellä ja miehen tunteista myös matemaattisin kuvin ja onnistuu siinä hienosti. Pidin erityisen onnistuneena tyylin, sisällön ja muodon muodostamaa kokonaisuutta. Antoisa lukukokemus!
Marjatta Säkkinen; Tunturit kukkivat; SRK 2006
Kirjan esittelyssä olisi pitänyt kertoa lukijalle, että kyseessä on Lars Levi Laestadiuksen elämästä kertova minä-muodossa kirjoitettu romaani. Lukiessa nousi väistämättä ajatus, että laajasti pohjoisessa yhä vaikuttava herätysliike on tarvinnut perustajansa ja oppi-isänsä elämäntarinasta kansantajuisen, naisen näkökulmiakin esiin tuovan version. Tunnustan, että toivoin enemmän kuin sain; kirja ei jaksanut ylläpitää mielenkiintoani ja meni selailuksi.
Helena Kallio; Ennen kuin sielu puutuu; Teos, 2006
Teatterin sisämaailma lienee useimmille katsomossa hyvinkin viihtyvälle outoudessaan kiehtova. Kiinnostuin kirjasta tapahtumaympäristön vuoksi, muistin kirjan olleen myös esillä tv-1:n Voimalassa viime syksynä. Nelikymppinen kirjoittaja on itse näyttelijä, ohjaaja, käsikirjoittaja ja teatterintutkija, julkaissut runoja ja novelleja, niistä palkittukin. Esikoisromaani on huikea tarina nuoren näyttelijän tuskallisesta matkasta roolien kautta omaan sisimpäänsä, pelkojen ja tuskan hallitsemaan historiaansa. Kanssakulkijana on rakastettu, joka painii oman elämänsä luopumisen kivuissa. Romaanin vahvuus on rikas ja hienolla tavalla äärimmäisen avoin tunnesanasto, rakkauden kokemisen ja persoonallisten kasvukipujen kuvaus. Alku tuntui tahmailevan ja olin vähällä luovuttaa, mutta sitten tapahtui ihme, jännite syntyi, kasvoi ja Naston tarina tempasi vastustamattomasti mukaansa. Saatoin laskea kirjan käsistäni vasta aamuyön tunneilla päästyäni loppuun. En edes muista milloin viimeksi on käynyt näin. Maaliskuun lukukokemusteni helmi!
Puhelinkeskustelut äidin kanssa jättävät nykyään kipeänraskaan olon. Joudun ponnistelemaan löytääkseni jotakin muistisäiettä pitkin kohtaan, jossa äiti tunnistaisi minut tyttärekseen. Usein hän luulee minua sisarekseen muistamatta, että kaikki sisarukset ovat kuolleet. Viimeksi hän ihmetteli, miksei isäni tule häntä katsomaan. Isänkin kuolemasta on seitsemän vuotta.
Äiti oli kaatunut palvelutaloasunnossaan. Yöllä? Kertoi itse selviytyneensä raahautumalla sängyn luo ja siitä ylös vuoteeseen. Kun tarkistin tilannetta hoitajilta, siellä vastasi lomasijainen: ”Äitinne nyt on hiukan muistamaton, muuten hänellä on kaikki ihan normaalisti.” Ehkä hän yritti olla rauhoittava, mutta kuulosti vähättelevältä. Mikä lienee dementiapotilaiden hoitajille normaalia, ei ole sitä minulle. Yritän ymmärtää, että heillä ei ole perspektiiviä äidin entiseen elämään, silti minua riepoo.
Äiti ajelehtii ajattomuudessa. Elämä on sekavaa unta ja kipeitä heräämisiä. Joskus tuntuu, että vain ohuet muistiriekaleet pitävät häntä enää tässä todellisuudessa.
Kuiskaan tuuleen, tuuli kantaa kuiskauksen ja sen kuulee joku, joka käy samaa matkaa tai on samalla taajuudella omalla matkallaan. – Näin aloitin viimeisen työvuoden tunnelmia kirjanneen blogini Kolmannen Huoneen Kynnyksellä, keväällä 2005.
Maaliskuussa 2006, palattuani tehohoidon kautta sairaalasta kotiin, kirjoitin:
Jos kellot soisivat, tuntuisi enemmän sunnuntailta. / Luminen maa on märkä, en tohdi koskea. / Lintujen liike pihassa, pälviä. / Olet siinä kun katson. / Me olemme kevät. / Kuitenkin.
Eläkevuosiblogiksi muuttuneessa Kolmannessa Huoneessa kirjoitin keväällä 2007, lähtöjuhlan vuosipäivänä:
kevät käy vähiin, heleys / tummuu päivä toisensa / perään häipyy / hengästyneenä kulman taa / tuulta, silmillä hiukset / kuuntelen / loittonevaa, lähenevää
Ja tänään, 2008:
Elämä täyttyy, ei vajene. Kuulostelen, viipyilen, olen läsnä ja vetäydyn. Hengitän hiljaisuuksia, näen unet. Valo lävistää ruudut, leikkaa tanssin pyörteen, vangitsee hetken, jona kaikki muuttuu. Pehmeyttä, lujuutta, lähtöjen kitkaa, paluun riemua.
Äiti ja Lapsi, kasvavat kumpikin omaan tehtäväänsä