Puhelinkeskustelut äidin kanssa jättävät nykyään kipeänraskaan olon. Joudun ponnistelemaan löytääkseni jotakin muistisäiettä pitkin kohtaan, jossa äiti tunnistaisi minut tyttärekseen. Usein hän luulee minua sisarekseen muistamatta, että kaikki sisarukset ovat kuolleet. Viimeksi hän ihmetteli, miksei isäni tule häntä katsomaan. Isänkin kuolemasta on seitsemän vuotta.
Äiti oli kaatunut palvelutaloasunnossaan. Yöllä? Kertoi itse selviytyneensä raahautumalla sängyn luo ja siitä ylös vuoteeseen. Kun tarkistin tilannetta hoitajilta, siellä vastasi lomasijainen: ”Äitinne nyt on hiukan muistamaton, muuten hänellä on kaikki ihan normaalisti.” Ehkä hän yritti olla rauhoittava, mutta kuulosti vähättelevältä. Mikä lienee dementiapotilaiden hoitajille normaalia, ei ole sitä minulle. Yritän ymmärtää, että heillä ei ole perspektiiviä äidin entiseen elämään, silti minua riepoo.
Äiti ajelehtii ajattomuudessa. Elämä on sekavaa unta ja kipeitä heräämisiä. Joskus tuntuu, että vain ohuet muistiriekaleet pitävät häntä enää tässä todellisuudessa.
Voi vain aavista tyttären, sinun, tuntemuksesi puhelinlanganpäässä.
En tiedä sanotaanko tämä van lohduksi omaiselle:” Raskainta potilaalle on vaihe, jolloin hän on vielä läsnä ja ymmärtää, että jotain on tapahtumassa, jota ei voi estää.”
Ehkäpä se koskee meitäkin, kun kirjoitat:” Elämä on sekavaa unta ja kipeitä heräämisiä.”
Aamulla pihalla talitintti lauloi sydämen pohjasta-kiitosvirttä keväästä.
Tuumiskeli Pabloo
Kommentin jätti Pabloo · keskiviikkona 12. maaliskuuta @ 11:40
Tuli mieleeni mukailla Marianpäivänä kirjoittamaasi tekstiä:
Äiti ja lapsi, kasvavat kumpikin omaan tehtäväänsä, äiti luopumaan ja lapsi luovuttamaan.
Kommentin jätti mm · keskiviikkona 12. maaliskuuta @ 14:24
Pabloo, on aivan totta, että äitikin tuntuu kärsivän olemassaolonsa hataruudesta. Hän sanoo usein avuttomasti: ”mie en ennää ymmärrä”. Se tuntuu raskaalta meistä molemmista. Oma kipeä heräämiseni on tajuta väistämättömyys, jolla tämä etenee, ettei tässä vaiheessa tunnu mikään lohduttavan meitä kumpaakaan.
MM, niin, Marianpäivän teeman mietiskelyä voi jatkaa syvemmällekin. Luopumisprosessin sisällä voi olla irti päästämisen ja kiinni pitämisen taistelua moneen suuntaan: äitinä omien aikuisten lasteni elämän kehällä, tyttärenä kuolemaansa kohti kulkevan äidin vierellä ja vielä jonakin päivänä sillä paikalla missä äitini nyt.
Kommentin jätti Ellinoora · keskiviikkona 12. maaliskuuta @ 17:19