– Tämä se on joukkuepeli, jota minäkin ymmärrän, rykäisi Pissismummo ääneen tv-ruudun tuntumassa. On nimittäin kentällä laidat lähellä, jäätä alla ja pussi kummassakin päässä. Ähellyksen meininki on kanssa harvinaisen selvä: pitää saada mäiskittyä lätty vastapuolen pussiin ja pidettyä poissa omasta.

Mummo ei paljon perusta turhautuneiden muinaistietäjien horinoista ja toimittajain kouhotuksesta. Helppokos on neuvoa harakoita hallin katonrajassa, pelimiehet jäällä homman kumminkin hoitaa miten taitaa. Aina ei taida parhaiten. Kun läpyskä seilaa omien pussiin, Mummon Poikakaverilla käryää hiha. Se ei jaksa tyrimistä kestää. Jääkaapin ovi käy.

Mistään niin paljon kohkattu kuin Sakun tulosta viime päivät. Siinäpä messias nyt pyörii ja koko opetuslapsijoukko on ihmeestä ihan sekaisin. Poikakaveri mulkoilee epäluuloisesti valmentajaa. – Mahtaako tuolla olla homma hanskassa. Ettei vain olis palkkapaimen pantu asialle. Mummo ei ota kantaa.

Silleenkin peli on Mummon mielestä kirkas kuin pläkki: paras porukka voittaa. Turhaa pulinaa ja meuhketta pitävät studiossa, kootut selitykset ei meillä ketään kiinnosta. – Vaan mikäs luojanlahja se tämä yltiöpositiivinen Sinuhe suomalainen onkaan, Pissismummo pomiloi – kerrankin kaveri, jolla on vain hyvää sanottavaa.

Jo vain on mukava katsoa, kun leijonalauma pörrää jäällä, hiki roiskuu ja lopussa seisoo se kuuluisa kiitos tulostaululla.