Arki valuu käsistä jonnekin, on kuin ei olisi mukana. Ajatuksissani huomaan palaavani tuon tuostakin äidin luo sairaalaan. Nyt pitää vain suostua käymään pieniä päivän matkoja. Odottaa, toivoa.
Otin haran ja kävin perennapenkissä. Ihanaa uutta kasvua kaikissa viime syksyn istutuksissa! Hennonpunervat tulppaanit ovat avautumassa. Aidan vierustalla syreenin kukkatertut ovat isolla nupulla.
On paljon mistä kiittää ja iloita, kuitenkin.
Kuin omia elämäntilanteita kertaisi, kun luen näitä sinun kirjoituksiasi Ellinoora. Itsekin lähdin välillä istuttamaan kasveja, haravoimaan lehtiä, kun en jaksanut olla koko aikaa äidin sängyn laidalla. Nyt särkynytsydän kukkii hopeapajun alla. Ja siitä muistan aina äidin, sen pienenpienen hymyn viimeisenä iltana, kun äiti vielä tunnisti. Ihan kuten tuolla toisessa Sinun kirjoituksessa. Teidän kanssanne surussa mukana, voimia toivottelen jokaiseen hengenvetoon.
Kommentin jätti mehtäsielu · tiistaina 20. toukokuuta @ 18:37
Syntymän ja kuoleman lähellä aika hidastuu ja menettää merkitystään.
Kommentin jätti mm · tiistaina 20. toukokuuta @ 19:44
Kiitos sanoistanne, ystävät.
Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 23. toukokuuta @ 21:02