Osaan minäkin sen, jo kansakoulussa opin: Lydia Koidulan laulun Maan päällä paikka yksi on, jolla äitejä itketettiin koulun äitienpäiväjuhlassa. Lapsi lauloi miettimättä muiden mukana. Kun alkoi ajatella ja heräsi tietämään, lauluun hiipi ikävän ja kaipauksen sävy. Ei ”hellää helmaa”. Lapsen äidillä oli työtä enemmän kuin tehdä jaksoi. Lapsi sai leikkiä kunnes kasvoi ymmärtämään, että hänen tehtävänsä olikin olla äidin pikku apulainen. Työ oli elämän tarkoitus.
Miksi meillä runoja ja lauluja tehdään vain lempeistä sankariäideistä? Siksikö, että äitiys on yhä tabu, naisen sileä ja ruusunhohteinen ideaaliura? Järkytymme toisenlaisista äideistä: näistä kirjallisuuden, teatterin ja elokuvan peileissä näkyvistä ronskeista, alkoholisoituneista, elämän kovettamista ja katkeroituneista, jotka sitovat, hylkäävät, hyväksikäyttävät ja tappavat lapsensa. Taannoin media tarjoili lukijoiden kirjeitä äidille. Joissakin niistä kirskahteli kipeästi: ”…vihaan sinua, äiti..”
Korulauseautomaatti käynnistyy herkästi mediassa, kun äitienpäivä lähestyy. Maaseudun syrjäkylien uumenista kaivetaan yhteishyvää harrastaneet työn- ja lapsenteon ansioittamat äidit ja tuodaan presidentinlinnaan kahville ja median kuvattavaksi mitalit rintapielissä. Äitienpäivä innoittaa. Mainosten suunnittelija kuin myös lahjonnan kustantaja on tavallisesti mies – niinpä ruukkuruusujen, silkkiyöpaitojen ja hajuvesien aika on taas koittanut.
Millainen äiti olen itse ollut pojilleni? Aikaa oli antaa pikkulapsivuosina, mutta millaista aikaa? Luulen olleeni turhan huolekas. Muistan vauva-ajan koliikit ja korvakierteet; vuodenaikajuhlien, synttäri- ja nimpparipäivien järjestelyn; kouluvuosien hoputtamiset, soittotunnit ja esiintymiset, sairastamiset ja tapaturmat. Syvästi olen iloinnut lasten kasvusta ja kehittymisestä, opiskelumenestyksestä ja aikuisuuden merkkipaaluista. Olenko osannut ilmaista sen heille?
Oi, niitä aikoja kun sain (jäähtynyttä) kahvia äitienpäiväaamuna sänkyyn tarjottuna miesväeltäni. Ne melskeiset hetket eivät unohdu! Aikuisena Esikoinen toi eräänä äitienpäivänä runokirjan Kiitos elämästä, Äiti. Yllätyin ja liikutuin. Kuopus piirteli äitienpäiviksi kortteja, joissa pojannyrkissä oli kaksi kukkaa ja horjuvin tikkukirjaimin raapustettu ÄITILLE. Hymyilytti hyvästä mielestä. Kerran kysyin miksi korteissa aina lukee äitille eikä äidille. – Etkö ymmärrä, Äiti on tässä tapauksessa erisnimi, oli vastaus. Eipä ole äiskäksi tai mutsiksi muuten nimiteltykään.
Poikieni syntymät ovat olleet elämäni ainutlaatuisimmat ja ihanimmat hetket. Poikien isä, tämä Toinen, on vaikuttanut siihen, että on ollut ilo olla äiti tässä perheessä. Äitinä olemisen yksi tärkeä ja antoisa puoli on saada seurata isän ja poikien suhteen kehittymistä.