Äiti on edelleen sairaalassa. Yövyin tällä kertaa käydessäni äidin asunnossa. Palvelutalossa oli hiljaista, kun kaksi neljästä vakituisesta asukkaasta on sairaalassa. Äitienpäiväruusut loistivat kauniisti yhä, ehkä niitä on käyty hoitamassa. Ikkunan takana oli omenapuu kukassa.

Mietin surullisena, tunteeko äiti elämänsä loppuun asti olonsa vieraaksi ja yksinäiseksi. Tututkaan tavarat eivät tee kotia, kun tutut ihmiset, oma piha ja ikkunasta näkyvät naapuritalot puuttuvat. Muistin katoaminen alkoi, kun isä kuoli. Muutto kotoa palvelutaloon vei viimeisenkin tuen muistilta.

Sairaalavuoteella äiti näytti riipaisevan pieneltä. Kun ilmaannuin siihen, hänen kasvonsa valostuivat aidosti ja puhkesivat hymyyn. – Sie tulit! Miun tyttöin! Se tuntui tosi hyvältä. Äiti osaa myös esittää herttaista, tämä ei ollut sitä. Olen oppinut tunnistamaan näitä vivahteita.

– Ol se hyvä, ko myö viel nähtii, äiti sanoi hyvästellessä. Poski oli pehmeä ja lämmin. Junan kiitäessä kotia kohti ajattelin omenapuun kukkia, valkeita kuin äidin hiukset.

  • Kuoleman lähellä elämän koko kirjo läsnä, kukkiminen ja kuihtuminen, jälleennäkemisen iloa ja luopumisen tuska. Kukkivat omenapuut antavat toivoa. Elämä jatkuu, toisenlaisena. Tällä viikolla täällä hanhet tekevät muuttoa. Ajattelen, kuinka toisenlainen on maailma, nyt kun ne palaavat kuin se maailma, jolloin ne lähtivät. Ellinoora, teidänkin elämässänne.

    Niin kuin muuttolintusen tie…. Sitä on meidänkin elämämme täällä alailmoissa.

    Ajattelen tuota, mitä sanoit muistista. Onko kuolema niin raskas asia, että se vie osan muistiakin mukanaan? Ajattelen omaa äitiäni, sitä hetkeä, kun veljeni kuoli, siitäkö alkoi äidin muistin menetys. Ja olen huomannut saman itsestäni, kuinka en enää muista asioita. Ennen marraskuuta muisti toimi paljon paremmin.

    Kommentin jätti mehtäsielu · sunnuntaina 25. toukokuuta @ 07:35

  • Elämän koko kirjo, niin, usein myös uudet syntymät suvussa kertomassa jatkuvuudesta, antamassa toivoa, kun vanhin on lähdössä.
    Muisti – mielen sisäiset tiedostot, joihin on piirtynyt valtava määrä asiaa, kuvia, sanoja, tapahtumia, tunteita – saattaahan se lukkiutua jopa kokonaan joksikin aikaa, kun tarvitaan tilaa ja voimia meneillään olevan tunnekaaoksen järjestelyyn. On jotenkin hyvin loogista, että mitä isommasta menetyksestä ihmisen tunnemaailmassa on kyse, sitä monitahoisemmin – ehkä myös ajallisesti pitempään – se vaikuttaa. Äitini tapauksessa tilanteeseen vaikuttaa vielä korkea ikä ja fyysinen haurastuminen.

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 25. toukokuuta @ 11:42

  • Tuli mieleen tuosta edellisestä kommentista oman enoni kuolema.
    Kuinka kaikki kukat ja puut kukkivat ja sitten hetken päästä niitä ei
    enää ole sinä keväänä tai kesänä.

    Enoni kuolemaa ei voinut aluksi käsittää ollenkaan,koska se tuli yllätyksenä ja oli meidän perheelle valtava shokki. Kuitenkin käynti
    hänen haudallaan muutti asian todelliseksi,vaikka sydäntä kirpaisi ja
    kyyneleetkään eivät olleet kaukana. Mutta jotenkin sitä sitten ajatteli
    että enoni on hyvä olla nyt siellä Taivaan Isän luona hoidossa.

    Kommentin jätti Päivi · tiistaina 27. toukokuuta @ 19:10

  • Monesti olen elämän varrella miettinyt kuihtuvia vanhuksia tavatessa, eikö olisi armollisempaa, että ihminen saisi lähteä elämästään äkkiä. Monet miehet nimenomaan sitä toivovatkin. Äkkikuolema ei ole paha kuolema – lähtijän kannalta. Omaisille, kuten sanoit, se voi olla shokki, josta toipuminen vie aikaa, kun kaikki eron ikävä ja suru jää surtavaksi jälkeen päin.
    Kiitos, Päivi, kommentista.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 27. toukokuuta @ 20:12

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.