Olen päätynyt systeemiin: hankin runoteoksista valittuja ja koottuja kotihyllyyn ja lainaan uutuuskokoelmat kirjastosta. Systeemi on tilankäytöllisesti edullinen ja kustannustehokas. Kymmenen tai kymmenien vuosien perspektiivi paljastaa kiinnostavasti myös runoilijan kehityskaaren. Klassikkoteosten pariin on mukava palata aina kun tuntuu siltä. Uutuuksia lainaten taas seuloutuvat mielenkiintoiset runoilijat seurantaan.

Viimeksi olen lukenut Pentti Saaritsan ja Lars Huldénin koottuja. Saaritsan Pohjakosketus sisältää kirjailijan itse valitsemia runoja 17 kokoelmasta 30 vuoden ajalta. Kirja on julkaistu menneen vuosituhannen viime metreillä, joten kolmen viimeisimmän kokoelman runot eivät ole valinnassa mukana. Huldénin kootut, Erään marjamatkan seikkaperäinen kuvaus, sisältää runoja peräti viidenkymmenen vuoden ajalta. Kirjailijat liittyvät toisiinsa sikälikin, että Saaritsa on suomentanut Huldénin runot.

”Niin kauan kuin soi tämä Voces intimae / minulla on siis koti. Aski, jossa pari tikkua jäljellä / on minulle hopeasytytintä omempi. / Taksi on aina tarpeeksi yksityinen auto. / Ostaminen ei kuulu kotikunnailleni. / Pukuni on ensimmäinen johon mahdun, / kengät ensimmäiset tarjotut. / Tumppi ja luopuminen / mieluummin kuin merenvahapiippu. / Huonetta en rakenna mutta vuokran / maksan kuin huomaamattani. / Sillä koti on: / voces intimae. ”

(Saaritsa, Tritonus 1976)

Pentti Saaritsa on yhteiskunnallisesti orientoitunut runoilija. Kiinnostuin hänen runoistaan 1970-luvulla. Maailma sykkii ja soi Saaritsan runoissa, mutta ne avaavat myös yksityistä mielen maisemaa ja tuntoja herkästi. Viehätyin runoissa vilahtelevista viittauksista, jotka paljastavat syvällisen musiikki-ihmisen ja yksinkertaisen elämäntavan ihanteet. Runoilija on maailmanmatkaajana tallentanut tuokiokuvia 1970-luvun Sarajevosta ja Kataloniasta, Afrikasta, latinalaisesta Amerikasta. Saaritsa on myös palkittu, nimenomaan Pablo Nerudan runojen käännöksistä.

”Hän on päivän leikeistä väsynyt. / Hän päättää ruveta nukkumaan. / Hän painaa pään veljensä reittä vasten / ja veli painaa pään hänen reidelleen. / Vain muutama pikku liikahdus / ja mukavin asento on löytynyt. / Hän vetää päällensä sanomalehden / ja veljen päälle toisen: / lauantai päivän El Tiempo -lehden, / paksun ja lämpimän. / Sitten hän sulkee silmänsä, / tunnustelee vielä että veli on siinä, / ja veli, viisivuotias, unessa jo/ haparoi pienellä kädellään, / varmistaa vielä että veli on siinä. / Sitten ovat molemmat unessa jo. / Se kaikki kävi heiltä niin tottuneesti. – -”

(Saaritsa, Muistoja Bogotásta kokoelmassa Mitä näenkään 1979)

*

Lars Huldénin runot tuntuvat ensi lukemalta helppolukuisilta ja ehkä kesyiltäkin. Tarkempi perehtyminen avaa runoista sisäkerroksiin piiloutuneita merkityksiä ja löytyy mukavan professorimaista, kuivaa huumoria. Runot ovat usein eeppisiä, tarkastelevat vinoista kulmista elämän ilmiöitä ja zoomaavat yllättäviin yksityiskohtiin. Mitä pitemmälle luin sitä enemmän pidin. Tulin ajatelleeksi, että runoilijalla kuten laulajalla, on äänessään oma sointi ja tunnistettavat vivahteet. Huldénin ’äänen’ kuvittelee tunnistavansa ja yllättyy yhä uudelleen.

”Minun elämäni kului Reykjavikissa. / Kahdennestakymmenennestä ikävuodestani / kolmanteenyhdeksättä / minä kirjoitin joka päivä runon / Esja-vuoresta. / Se joka lukee kokoelman saa havaita / että vuori on kaltaisensa. / Niinhän se on. / Niinhän se on kaiken laita. / Kyyneljuovat Esjan kyljillä / – ihmiskunnan kootut itkut. / Ah ei. Ihmiskunnan itkun määrä on suurempi. / Paljon suurempi. ”

(Huldén, Matkarunoja 1976)

*

”Kaikki oli paljon paremmin ennen. / Kesätkin olivat parempia / maalla. / Lehmät kulkivat laitumella / ja sontivat. / Sonnassa mässäilivät sontiaiset. / Leudosssa illassa kuuli kun ne surisivat / lentäessään läjältä toiselle, / nämä suvi-illan runoilijat. ”

(Huldén, Sommardikter, 2005)