Pissismummo viisastui Talouselämän kolumnista, että ”heikot signaalit ovat tässä päivässä olevia outoja juttuja, joista tulevaisuudessa voi tulla isojakin asioita”. Yksi tällainen heikko signaali on slow life -elämäntapa, jonka kolumni kertoo tulleen Suomeen Yhdysvalloista ja Britanniasta. Pissismummo täällä hirnahtaa ärhäkkäästi.
Jo vain on Ameriikassa keksitty hieno nimi ihka kotimaiselle eläkeläisen elämälle! Kaikenmoiselle hitailulle, aikailulle, huokailulle, taivastelulle ja ajelehtimiselle ei ole mitään vieraskielistä termiä vielä ollutkaan! Tiedetään, tiedetään: elämä on oikeeta slow lifeä vasta, kun se tuodaan meille meren takaa ja eri toten vasta kun sen omii nuori, työelämän ahdistama osa väestöstä.
Enää ei puhuta maallemuuttamisesta ja etätöistä, käsitöistä ja näpräämisestä, se on nyt slowlife. Enää ei sanota, että harrastetaan kokkaamista ja viihdytään pöydän ääressä keskustelemassa, se on nyt slowfood. Kun on kyllästytty asumaan maalla ja cityssä taas on liian kallista, exurbit etsiytyvät nyt pikkukaupunkien rauhaan, niissä kun on ”oma infra, ilmapiiri ja identiteetti”. Heikot signaalit sinkoilevat.
Sopivan olomuodon löytäminen on tietty vaikeaa. Maalla on syksyllä kurjaa ja pimeää. Matkat mihinkään ovat pitkiä. Kulttuurielämää ei ole tai se on nuhjuista. Pikkukaupungissa ahistaa, kun on niin pientä ja kaikki tuntee kaikki. Isossa kaupungissa asuminen on meluisaa, pölyisää, ruuhkaisaa ja vaarallista. Pahinta on lähiöissä, siellä asuu ihan liikaa kaikenlaista väkeä ja asunnot ovat kolkkoja kopperoita. Voi voi.
Pissismummo pyörittää päätään, tosi hitaasti. Ei taida ihmispolo olla ikinä tyytyväinen siihen mitä on. Taannoin oli heikkona signaalina flow – nyt se on slow.
On uskottava kun kielletään? – Jos aikuinen kieltää lasta maistamasta sinappiastiasta ja lapsi sen kuitenkin menee salaa tekemään, on lapsen oma syy, jos korvista nousee savu ja silmistä kiertyy vesi? – Ei tasan ole. Aikuisen pitää kertoa syy, eikä vain kieltää. Voi antaa myös lapsen varovasti maistaa, jos hän haluaa.
Ei saa mennä parantelemaan toisten asioita? – Jos minusta toisen asiat ovat huonolla tolalla ja ryhdyn niitä järjestelemään, ei kannata ihmetellä, jos tulee turpaan. – Toisen asiat saavat siis olla huonolla tolalla ihan vapaasti, mitäpä se kenellekään kuuluu?
Ei kannata olla alituiseen huolissaan, kyllä elämä kantaa? – Kaikesta huolehtija tekee paljon turhaa työtä, asiat ratkeavat ajallaan ja itsestään. – Aina eivät. Huolettomaksi heittäytyvä saattaa kasvattaa jonkun toisen huolta.
Kaikkea ei tarvitse oppiakaan? – Maisterinvihkiäistanssit järjestetään paikassa, jossa tanssinopettajalta otetut yksityistunnit menevät hukkaan; lattialla on semmoinen tungos, ettei mahdu liikkumaan. – Ei niin, jos taitoa tarvitsee vain kerran, muussa tapauksessa hukattujen mahdollisuuksien pino kasvaa.
Toisen oppimaa ei saa kyseenalaistaa? – Miksi ei? Kyseenalaistus ei kumoa, asettaa rinnalle vain toisen näkökulman.
Voimala on kiinnostavimpia keskustelufoorumeja tv-tarjonnassa tällä hetkellä. Inhimillinen tekijä on jo kangistunut kaavoihinsa ja Punainen lanka haalistumassa alkuaikojensa kirkkaasta kimalluksesta. Musta laatikko pöyhii ja raapii pelkkää päivänpoliittista sälää. Arto Nyberg, miellyttävä tv-persoona toki sinänsä, marssittaa toimittajakeskeisen ohjelmansa statisteiksi mitä merkillisimpiä yhdistelmiä julkisuuden henkilöitä muutamaan pinnallisen kysymykseen vastaamaan eikä kävijöiden kesken näytä olevan tarkoituskaan saada aikaan vuorovaikutusta.
Voimalan voimakaksikko, nuo mainiot toimittajanaiset, olivat pääsiäinen mielessään silmäilleet henkisiä oppaita. Onhan niitä moneen lähtöön. Haastatelluista henkilöistä vaikutti mielenkiintoisimmalta munkki Serafim, eräs monista lahjakkaista ortodoksiseen munkinkutsumukseen päätyneistä erakkosieluisista miehistä Suomen maassa. Hän koki kutsumuksekseen hengellisen elämän popularisoinnin, ajan kielelle saattamisen, mikä ei ole ollut ortodoksisuuden vahvimpia puolia näihin asti.
Ohjelmassa oli mukana myös pari luterilaista teologian tohtoria. Feministitelogi edusti luterilaista spiritualiteettia ja puhui kauniisti hymyten ’kokonaisvaltaisesta’ ja ’ruumiillisuuden hyväksyvästä’ teologiasta. Hämäräksi jäi mitä sillä käytännössä tarkoitettiin yksilön kohdalla. Uskontoja tutkiva teologimies sai verbaalisesti ylivertaisena keskusteluosuudessa paljon tilaa. Hänen tietomääränsä kuulosti huimalta, mutta mikä mahtoi olla hänen oma hengellinen elämänsä ja suhteensa mystiikkaan?
Ajassamme on tarjolla tosi paljon ja tosi monenlaista henkistä opasta ja opettajaa, kirkkoa, seurakuntaa ja porukkaa. Ne ovat olemassa siksi, että ihminen ei ole pelkkää biologiaa eikä yksin maailmassa. Jokaisessa on myös henkinen ulottuvuus, joka tarvitsee ravintoa ja jota ei tyydytä pelkästään järkeä tai vaistoja ruokkiva elämäntapa. Toimittaja kysyi: mitä te sanotte spiritualiteettia etsivälle nykyihmiselle? Vastaukset tiivistyivät näin: menen siis sekä parvekkeelle että metsään ja luen kirjoja.
Parveke viittaa tavanomaisen elämänmelskeen yläpuoliseen – metsä taas luonnonrauhaan ja vetäytymiseen. Kirja voisi olla syventymisen ja pohtimisen symboli. Serafim antoi rukousmantrankin: Kristus armahda!
Toinen kantoi lehtipinostaan Taloussanomien pääsiäisnumeron eteeni. Antti Kylliäinenhän se siinä, pappismies, etusivujulkkiksena oikein ja aiheena juttuun työelämän armottomuus. Kylliäinen on saanut nimeä kirkon piirissä sekä mediahenkilönä yleisemminkin helvetittömän teologiansa ansiosta. Tämän aihepiirin kootut kylliäiset löytyvät kirjasta Kaikki pääsevät taivaaseen. Työelämän arvoja pastori puntaroi myös kirjan verran, Maan päällä niin kuin taivaassa.
”Armo näkyy nimenomaan ihmisten välisissä suhteissa, riippumatta siitä uskooko ylipäätään mihinkään. Armo tarkoittaa, että kelpaamme sellaisina kuin olemme ja että asioita voi saada anteeksi. Jokainen hölmöilee. – – Ei ole tarkoitus olla armon loppusijoituspaikka vaan kanava. – – Jos ajattelee vain omaa etuaan, jää ajattelemaan yksin. On kehittyneempää itsekkyyttä ymmärtää, että on riippuvainen muista.”– Näin Kylliäinen.
Toimittaja Anna Ruohosen erinomaisen jutun toinen viestintuoja on Kirkon Diakonia- ja yhteiskuntatyön johtaja Heikki Hiilamo. Hän ei ole saanut kuvaansa sisäsivuillekaan, sielläkin komeilee Kylliäinen alttaripöydän takana. Hiilamon viesti on karua faktaa, joka ei askaroi teologisella ylätasolla: puolet Kirkon Diakoniarahaston avustuksista menee jo nyt tavalla tai toisella velkaongelmaisille. ”Saako rahaa tehdä keinolla millä hyvänsä?”, hän kysyy ja kertoo nuorista, joilla on luvuton määrä pikaluottoja jälkiperinnässä korkoa kasvamassa. Siellä tikittää uusi velkapommi.
Kylliäinen julistaa optimistisesti: ”Kyllä kovien arvojen vastapainona elää syvällisempien arvojen etsiminen.” – Se kehittyneempi itsekkyys?
”Mielenterveyden häiriöt ovat työkyvyttömyyseläkkeen tavallisin syy, mutta suomalainen terveysvalistus keskittyy edelleen ravintoon ja liikuntaan”. Ajatus on vedetty ingressiksi tutkimusprofessori Kristian Wahlbeckin Vieraskynä-artikkelista Hesarissa jokin aika sitten. Paljon puhuvia rinnastuksia löytyy muitakin. Itsemurhien määrä on kolminkertainen liikennekuolemien määrään verrattuna. Kansantaudeista neljännes liittyy mielenterveyteen, mutta terveydenhuollon menoista mielenterveyden hoitoon käytetään kymmenesosa.
Syy ei ole laitoshoitoresursseissa, valtaosa mielenterveyshoitoon resurssoitavista varoista kohdennetaan laitoksiin. Stakesin tutkija huutaa kuin yksinäinen korppi erämaassa: avohoitoa ei kehitetä! avohoitoresurssit eivät riitä! Aikavarauksella toimivat hoitopalvelut eivät riitä, on kehitettävä monipuolisempia avopalveluita. Kunnilta puuttuu mielenterveystyön strategia, yhteistyömahdollisuuksia järjestöjen kanssa pitäisi hyödyntää enemmän.
Omassa kotikaupungissani terveyskeskuksen ylilääkäri ryhtyi ponnekkaasti rakentamaan mielenterveysyksikköä terveyskeskuksen yhteyteen. Se oli silloin uusi positiivinen avaus, joka paransi avohoidon tilannetta, mutta yksikkö jäi lopulta yhdeksi uudeksi laatikoksi ennestäänkin lokeroituneeseen avohoitokenttään. Ylilääkärimme väsyi kuntabyrokratiaan ja siirtyi muualle. Jatkaako joku tähän suuntaan?
Yhteistyö terveyskeskuksen, erikoissairaanhoidon, kuntoutus-, työ- ja asumispalveluiden järjestäjien sekä alueella tomivien alan järjestöjen kesken tulisi saada kunnissa lopultakin toimivaksi. Mielenterveyden kokonaissuunnitelman laatimiseen uhrattu aika ja vaiva maksaisi itsensä moninkertaisesti takaisin, kun olisi selkeä tavoite, minkä mukaan palveluja voisi kehittää ja koordinoida.
Mielenterveydellisten avopalvelujen kentällä on kaikille asiallisille toimijoille tilaa, mutta jonkun on koordinoitava ja saatava yhteistyö pelaamaan.
PS. Jotkut ilkeämieliset ovat nimenneet Stakesin keski-ikäisten ja -äkäisten tutkijanaisten suojatyöpaikaksi, joka pitäisi räjäyttää taivaan tuuliin. Edellä mainittu artikkeli on Stakesin nuoren ja viisaan miestutkijan käsialaa. Ihan samaa viestiä ovat tutkijanaiset jo kauan sieltä tuoneet.
Sytytän jo aamulla lampukan liekin Jumalanäiti Marian ikonin eteen. Tänään en mene kirkkoon, tuntuu tärkeältä kuitenkin elää tätä sunnuntaita nimenomaan Marian päivänä. Minulla on ollut oma erityinen Maria-kokemukseni nuorena Italiassa, eräässä pienessä katolisessa kirkossa. Kokemus on jäänyt vaikuttamaan läpi elämän.
Mietiskelen Marian merkitystä. Luterilainen kirkkomme on kovin tarkkaan siivonnut Marian uskon henkilögalleriassa taustalle. Yhdeksän kuukautta ennen joulua, jolloin Maria on tapahtumien keskipisteessä maailmaan syntyvän Jumalanpojan äitinä, vietetään kirkossamme kuitenkin juhlapäivää enkelin vierailun kunniaksi. Vanhoissa kirkoissa Marialla on aivan toinen asema, katolisilla rakastettuna Taivaan Kuningattarena, ortodokseilla kunnioitettuna Jumalanäitinä.
Taivaallisen väen sanotaan raamatussa olevan sukupuolineutraalia. Kuitenkin Isä Jumala ja Jumalan Poika kuten myös pääenkelit Gabriel ja Mikael kuulostavat kovin miehisiltä. Ei ihme, että inhimillinen usko on kaivannut naisellista vastapoolia. Marian arvostaminen naisena ja äitinä tässä kontekstissa ei ole tasa-arvokysymys vaan tasapainotus, pyrkimys harmoniaan.
Maria, hellyyden äiti; uskon, luottamuksen ja nöyryyden esikuva.
Parisuhteen kehitysvaiheita kuvataan psykologiassa integraatioprosessina, joka usein alkaa rakastumisella ja jatkuu symbioottisena vaiheena, jota leimaa kohonnut toiveikkuus ja yhteisyyden tunne. Tätä seuraa erillistymisvaihe, jossa eri tavoin, taistelujen ja riitojenkin kautta, pyritään löytämään tilaa omalle persoonalle. Tässä vaiheessa alkavat eroluvut kasvaa, eriytymisprosessi ei aina muuten onnistu kuin suhteesta lähtemällä. Myönteisessä tapauksessa päästään autonomiaan eli kahden itsenäisen yksilön rinnakkainelon vaiheeseen, jossa yhteisistä asioista voidaan sopia ja sopimukset pitää. – Sama arkikielellä: aloitetaan tolkuttomasta hullaantumisesta, nyhjätään kiinni toisissaan, kunnes tapellaan railakkaasti itseä pari-imusta irti. Näyttää äkkiseltään onnistumiselta, että pääsee toisesta eroon ja häviöltä, jos jää siihen vierelle nyhjäämään.
Nykyään on yhä enemmän epätyypillisiä, kuvatusta poikkeavasti kehittyviä parisuhteita. Rakastumisen sijasta voidaan ajautua yhteen eri syistä, esimerkiksi asuntopulan, yllättävän raskauden, taloudellisten etujen tai pelkän seksin vuoksi. Symbioosia ei ehkä koskaan synnykään, sitoutumisen ja läheisyyden pelko estää. Osapuolet jäävät tunnetasolla etäälle toisistaan. Paetaan ulkopuolisiin suhteisiin aina kun primaarisuhde on vaarassa muuttua sitovaksi. Avosuhteet muuttuvat yhä avommiksi, suhteet eletään toisiaan seuraavina pätkinä tai pysytellään irtoseksirintamalla niin kauan kuin se onnistuu. Ikisinkun vanhuus saattaa sitten muodostua hyvinkin yksinäiseksi.
Kun nuori pari saa enemmän tai vähemmän suunnitellusti lapsen, suhdekuvio muuttuu. Symbioosi siirtyy joksikin aikaa äidin ja vauvan välille näin turvaten uuden ihmiselämän herkän alkuvaiheen. Kahden suhteesta tulee kolmiosuhde, jossa tasapaino on haettava uudestaan. Mies voi tuntea itsensä syrjäytetyksi ja olla mustasukkainen vauvalle. Jos tästä ei pystytä puhumaan eikä tilanteeseen osata valmistautua, mies saattaa hämmentyneenä vetäytyä suhteesta ja vieraantuminen alkaa. Jos tasapaino löytyy, rakkaussuhde kehittyy vanhemmuudeksi, jossa useammallekin lapselle voi löytyä tilaa. Puolisot hyväksyvät elämäänsä uuden, tärkeän ja yhteisen tehtävän: lasten kasvun turvaamisen.
Pikkulasten vanhemmuus on rankka vaihe, jossa lasten hoidon ja kotitöiden jakaminen mahdollisimman tasapuolisesti auttaa koko perhettä. Voidaan hakea erilaisia hoitoratkaisuja tai päätyä siihen, että äiti tai isä jää työelämästä hoitaakseen lastaan herkimmän kasvun ajan. Yhteiskunnan tuki on tulotasoon sidottua, mutta sitä on tarjolla kaikkiin hoitoratkaisuihin ainakin jonkin verran. Vanhempien on tärkeä hoitaa keskinäistä suhdettaan, että lapset voisivat hyvin ja heillä olisi kasvurauha.
Olin aikoinaan Esikoisen rankasta synnytyksestä uupunut ja itkuherkkä. Jouduin palaamaan ensin kotiin ilman vauvaa ja käymään päivittäin vastasyntyneiden osastolla imettämässä. Kun vauva pääsi kotiin, Toinen meistä osoittautui korvaamattomaksi tueksi. Koliikkiöinä hän jaksoi heijata keinutuolissa Esikoista olkaansa vasten, kunnes poika rauhoittui. Olen kiitollinen, että puoliso tajusi miten väsynyt ja kipeä olin ja jaksoi olla mukana vauvan hoidossa päivätyönsä jälkeen.
Kuopuksen syntymän jälkeen otimme ison asuntovelan ja siirryimme työsuhdeasunnosta omaan. Jäin viideksi vuodeksi kotiin hoitamaan lapsiamme. Seitsemänkymmentäluvulla ei päivähoitopaikkoja ollut sillä tavalla kuin nykyään, myöskään hoitovapaajärjestelyjä ei tunnettu. Oli taloudellisesti tiukkaa. En silti tekisi toisin, vaikka eläkkeessä nyt näkyy, että työelämän vuosia ehti kertyä hiukan vähemmän.
Lapsuus tuntuu lyhenevän, niin vähän aikaa tarvitaan vanhemman ehdotonta ja täyttä läsnäoloa ja hoivaa. Olisi yhteiskunnalta tärkeä satsaus tukea vanhemmuutta tässä vaiheessa. Että olisi mahdollisuus valita.
Toinen meistä tuntee aika hyvin vahvuuteni ja heikkouteni, kotipersoonani särmineen, huumorini laadun ja pettämättömän naisen logiikkani, olemmehan olleet elämäntovereita nyt jo pitempään kuin kumpikaan itsekseen. Työelämässä persoonastani on ilmennyt eri ominaisuuksia kuin sosiaalisissa verkostoissa. Rakkaat nuorimiehemme tuntevat minut äitinä paremmin kuin tiedänkään, mutta lapsuuteni ja nuoruuteni toisessa ajassa on heille vain silloin tällöin kuultujen muistonsirpaleiden muotoinen. Ystävät tuntevat kukin hiukan eri puolia persoonastani sen mukaan, miten pitkäaikainen ystävyys on ollut, mistä se on lähtenyt ja mistä elää tänään.
Kuka minä olen, mistä kotoisin, minne matkalla? Mistä maastosta olen imenyt elämänvoimani? Mitkä vaiheet olen läpikäynyt, että minusta tuli juuri tämä ihminen? Miten tekemäni valinnat ja ratkaisut ovat ohjanneet elämäni kulkua? Ketkä ihmiset ovat elämäni vaikuttajayksilöitä? Nyt on aika kerätä muistot omalta matkalta. On aika kertoa se tarina, joka muistoista muodostuu, sitä ei sellaisena kukaan toinen voi kertoa. Haluan hahmottaa elämäni koko kuvan, oivaltaa miksi se on ollut näin ja haluan jakaa löytöni läheisilleni. Siksi ryhdyin kirjoittamaan elämäntarinaani.
Meissä kaikissa on tuntematonta maastoa, itsellekin salaisuudeksi jäävää. Saahan jäädäkin. Sielulleen ei voi tehdä väkivaltaa. Jääköön kertomatta, mikä ei tunnu oikealta kertoa. Minkä kirjoitan, sen kirjoitan niin todesti kuin voin.
Lienen ehkä omituinen, kun ei ikääntyminen ole minua missään elämän vaiheessa rassannut. Minusta on tuntunut ihan hyvältä olla ikäiseni. Monelle se näyttää olevan arka asia. Jo varhain opitaan itse ja aikanaan opetetaan lapsille ensin oma nimi, sitten jo kohta sormin näytetyt ikävuodet. Lapsi on ylpeä jokaisesta lisääntyvästä vuodestaan ja odottaa jännityksellä seuraavaa. Hän kuulee ja sisäistää: kunhan olet niin ja niin vanha, sitten. Nuorilla on omat rajapyykkinsä, jotka oikeuttavat johonkin enempään ja joita siksi odotetaan ja juhlitaan. Aikuisen vuodet alkavat kasaantua yhä nopeammin ja muuttua lopulta ikäkriiseiksi. Koko elämän läpi ikävuosia jossain yhteydessä noteerataan: sitten kun – johan olet, etkös jo olekin – ja lopulta: – ajatella, että olet, ei sitä uskoisi.
Tehokkuutta ja nuoruutta ihannoivassa maailmassamme ikääntyminen saattaa herättää pelon syrjäytymisestä. Kolmella ja neljällä alkavia vuosikymmeniä voidaan juhlia vielä avoimen iloisesti bailaten ja kriisikymmenistä vitsaillen. Viisikymppisiä juhlitaan parhaimpiinsa tälläytyneenä, mutta hiipivää epävarmuutta pyritään häivyttämään nuorekkuutta korostamalla. Vaan rohkeneeko kuusikymppinen juhlia avoimesti, pelkäämättä tuttavien ja työtoverien hymähtelyjä? Ajan kiihkeä syke kampeaa väistämättä ikääntyvää työelämässä entiseksi. Miten käy, jos elämä on supistunut työn tekemiseen ja aikaansaannoksiin? Selviytymistään joutuu ehkä todistelemaan. Kokemuksen merkitys tuntuu ohentuvan tuoreen tiedon ja nuorten energiavirtojen rinnalla.
Ikääntyessä ajan suhteellisuus kirkastuu. Kun ihminen elämänsä ensi neljänneksellä suuntautuu voimakkaasti eteenpäin ja odottaa kiihkeästi tulevaisuutta, aika tuntuu kuluvan kovin hitaasti. Milloin, milloin se oikea elämä alkaa? Jossain vaiheessa tuuli kääntyy: vuodet alkavat lentää. On monia tärkeitä asioita, jotka täyttävät elämän ääriään myöten, aika ei tunnu riittävän kaikkeen, mitä haluaisi. Kasaantuneet vastuut painavat, oravanpyörän vauhti kiihtyy, tuntee jo halua jarruttaa. Viime neljänneksellä aletaan katsella taakse päin, pitää kiinni jostakin, joka tuntuu luisuvan käsistä, elämä? Hups vain ja huomaat äkisti: se oli siinä. Lapset lähteneet, työura takana. Ammatillisella pätevyydellä on eilisen sanomalehden arvo. Uusi sukupolvi tarttuu ohjaksiin, kehittää työtä omaan suuntaansa, luo uutta, unohtaa miten tähän on tultu. Ikääntyvä voi tarjota viisaita näkökulmia, jos niitä kysytään, mutta myös esimerkin, miten osataan luovuttaa paikka ajallaan.
Ikääntyessä voi ilahtuneena todeta, miten vapauttavaa voi olla elää käsillä olevaa vaihetta haikailematta mennyttä, pelkäämättä tulevaa. Voi sovittautua elämään omassa rytmissään, valita mahdollisuuksista käsin vapaasti tapansa, aikansa ja määränsä osallistua tai olla osallistumatta. Tietenkin kasaantuvat vuodet tuntuvat sekä näkyvät. Miksi ei? Vuodet eivät ole vihollisia, ne ovat ystäviä. Joka vaiheessaan elämä voi olla värikästä, täyteläistä ja antoisaa.
Olen saanut kasvaa pienessä perheessä, jonka on muodostanut isä ja äiti ja kaksi lasta. Veljeni syntyi kolmisen vuotta aiemmin, joten hän on isoveljen ottein pitänyt tarvittaessa pikkusiskon puolia. Välimme ovat nykyäänkin mutkattomat ja siinä määrin läheiset kuin olosuhteet sallivat. Tapaamme pari kolme kertaa vuodessa, mutta koska veli huolehtii äidistämme, soitan heille joka viikko. Veljen perhe on minullekin rakas, kummipoika ja nuorempi veljensä sekä puolisot. Kummipojan kolmivuotiaalla esikoistyttärellä on tietysti aivan oma spesiaali paikkansa pienen sukumme sydämessä.
On sisaruksia, jotka ovat hyvin läheisiä ja pitävät tiivistä yhteyttä toisiinsa. Parhaimmillaan sisaruksista on iso tuki elämän eri vaiheissa. Kovin tiiviinä myöhään jatkuvat sisaruussuhteet saattavat toisaalta haitata aikuiseen itsenäisyyteen kasvua, jopa saada puolison kokemaan ulkopuolisuutta. Sisarusten kokemukset kasvamisesta samassa perheessä eivät näytä suinkaan aina olevan yhteneväisiä. Ikäerot vaikuttavat, syntymäjärjestys, jopa sukupuoli voi vaikuttaa. Koetaan eriarvoisuutta perheen hierarkiassa, mikä synnyttää kilpailua ja kateutta. Se voi hiertää sisarusten väleissä pitkin matkaa aiheuttaen jopa välirikkoja.
Hyvinkin toimineet sisaruussuhteet saattavat repeillä vanhempien kuollessa. Riita voi leimahtaa vaikka mistä, alkaen hautajaisten järjestelystä, perintöasioista puhumattakaan. Vaillejäämiset velkovat, niellyt pettymykset purskahtavat ilmoille, pahat sanat raapivat. Menetetään ainutlaatuinen yhteinen surun, kaipauksen ja kiitollisuuden kokemisen mahdollisuus.
Viisaitapa oltaisiin, kun puhuttaisiin välit selviksi sitä mukaa, kun jotain tulee eikä kerättäisi kolohampaaseen. Jos hoidettaisiin suhteita elämän mittaan, puhuttaisiin totta ja arvostettaisiin toinen toistaan. Ei pidettäisi yllä tyhjiä kulisseja eikä sukunäytelmiä. Ei ruokittaisi itsekkyydestä kumpuavia itsestäänselvyyksiä. Kyettäisiin jakamaan omien vanhusten hoitovastuuta ja yhteyden ylläpitämistä. Puhumattomuudesta ja sopimisten puutteesta katkeruutta kerääntyy.
Vanhenevat vanhemmat voisivat myös itse huolehtia ajoissa asioistaan: järjestää paperinsa, laatia hoitotestamenttinsa ja ilmaista mahdolliset toiveensa hautauksen varalle reilusti. Rakastaen, avoimesti ja tasapuolisen lämpimästi hoidetut suhteet lapsiin ja heidän perheisiinsä ovat paras perintö. Edellisen sukupolven arvostamista tavaroista saattaa olla lapsille aikanaan vain riesaa eikä raha tuo kuin ohikiitävän onnentunteen.
|
|
