Parisuhteen kehitysvaiheita kuvataan psykologiassa integraatioprosessina, joka usein alkaa rakastumisella ja jatkuu symbioottisena vaiheena, jota leimaa kohonnut toiveikkuus ja yhteisyyden tunne. Tätä seuraa erillistymisvaihe, jossa eri tavoin, taistelujen ja riitojenkin kautta, pyritään löytämään tilaa omalle persoonalle.  Tässä vaiheessa alkavat eroluvut kasvaa, eriytymisprosessi ei aina muuten onnistu kuin suhteesta lähtemällä. Myönteisessä tapauksessa päästään autonomiaan eli kahden itsenäisen yksilön rinnakkainelon vaiheeseen, jossa yhteisistä asioista voidaan sopia ja sopimukset pitää. – Sama arkikielellä: aloitetaan tolkuttomasta hullaantumisesta, nyhjätään kiinni toisissaan, kunnes tapellaan railakkaasti itseä pari-imusta irti. Näyttää äkkiseltään onnistumiselta, että pääsee toisesta eroon ja häviöltä, jos jää siihen vierelle nyhjäämään.

Nykyään on yhä enemmän epätyypillisiä, kuvatusta poikkeavasti kehittyviä parisuhteita. Rakastumisen sijasta voidaan ajautua yhteen eri syistä, esimerkiksi asuntopulan, yllättävän raskauden, taloudellisten etujen tai pelkän seksin vuoksi. Symbioosia ei ehkä koskaan synnykään, sitoutumisen ja läheisyyden pelko estää. Osapuolet jäävät tunnetasolla etäälle toisistaan. Paetaan ulkopuolisiin suhteisiin aina kun primaarisuhde on vaarassa muuttua sitovaksi. Avosuhteet muuttuvat yhä avommiksi, suhteet eletään toisiaan seuraavina pätkinä tai pysytellään irtoseksirintamalla niin kauan kuin se onnistuu. Ikisinkun vanhuus saattaa sitten muodostua hyvinkin yksinäiseksi.

Kun nuori pari saa enemmän tai vähemmän suunnitellusti lapsen, suhdekuvio muuttuu. Symbioosi siirtyy joksikin aikaa äidin ja vauvan välille näin turvaten uuden ihmiselämän herkän alkuvaiheen. Kahden suhteesta tulee kolmiosuhde, jossa tasapaino on haettava uudestaan. Mies voi tuntea itsensä syrjäytetyksi ja olla mustasukkainen vauvalle. Jos tästä ei pystytä puhumaan eikä tilanteeseen osata valmistautua, mies saattaa hämmentyneenä vetäytyä suhteesta ja vieraantuminen alkaa. Jos tasapaino löytyy, rakkaussuhde kehittyy vanhemmuudeksi, jossa useammallekin lapselle voi löytyä tilaa. Puolisot hyväksyvät elämäänsä uuden, tärkeän ja yhteisen tehtävän: lasten kasvun turvaamisen.

Pikkulasten vanhemmuus on rankka vaihe, jossa lasten hoidon ja kotitöiden jakaminen mahdollisimman tasapuolisesti auttaa koko perhettä. Voidaan hakea erilaisia hoitoratkaisuja tai päätyä siihen, että äiti tai isä jää työelämästä hoitaakseen lastaan herkimmän kasvun ajan. Yhteiskunnan tuki on tulotasoon sidottua, mutta sitä on tarjolla kaikkiin hoitoratkaisuihin ainakin jonkin verran. Vanhempien on tärkeä hoitaa keskinäistä suhdettaan, että lapset voisivat hyvin ja heillä olisi kasvurauha.

Olin aikoinaan Esikoisen rankasta synnytyksestä uupunut ja itkuherkkä. Jouduin palaamaan ensin kotiin ilman vauvaa ja käymään päivittäin vastasyntyneiden osastolla imettämässä. Kun vauva pääsi kotiin, Toinen meistä osoittautui korvaamattomaksi tueksi. Koliikkiöinä hän jaksoi heijata keinutuolissa Esikoista olkaansa vasten, kunnes poika rauhoittui. Olen kiitollinen, että puoliso tajusi miten väsynyt ja kipeä olin ja jaksoi olla mukana vauvan hoidossa päivätyönsä jälkeen.

Kuopuksen syntymän jälkeen otimme ison asuntovelan ja siirryimme työsuhdeasunnosta omaan. Jäin viideksi vuodeksi kotiin hoitamaan lapsiamme. Seitsemänkymmentäluvulla ei päivähoitopaikkoja ollut sillä tavalla kuin nykyään, myöskään hoitovapaajärjestelyjä ei tunnettu. Oli taloudellisesti tiukkaa. En silti tekisi toisin, vaikka eläkkeessä nyt näkyy, että työelämän vuosia ehti kertyä hiukan vähemmän.

Lapsuus tuntuu lyhenevän, niin vähän aikaa tarvitaan vanhemman ehdotonta ja täyttä läsnäoloa ja hoivaa. Olisi yhteiskunnalta tärkeä satsaus tukea vanhemmuutta tässä vaiheessa. Että olisi mahdollisuus valita.