Vanhukselle yksinäisyys usein mieltyy negatiivisena, jotenkin hävettävänä asiana. Tämä on ilmennyt, kun on tutkittu yksin asuvien ikääntyvien ihmisten terveyden tilaa ja yksinäisyyden kokemuksia. Kyselyihin vastatessa on helppo ruksata monenasteisia särkyjä ja sairauksia, mutta yksinäisyyden kokemista ei herkästi myönnetä.
Ammattilainen tunnistaa masentuneisuuden, joka johtuu yksinäisyydestä. Torjuttu masennus näyttäytyy usein epäselvinä kipuoireina. Ihmisen olemuksesta saattaa suorastaan huokua yksinäisyys ja apatia, jota asianomainen ei itse tunnista tai kieltää sen hävettävänä. Mielialalääkeresepti on turha, vanhus ei sitä vie apteekkiin. Vaikeinta hyväksyminen tuntuu olevan miehille.
Ihmisten keskimääräinen elinikä hilautuu hiljalleen ylöspäin. Tosiasia kuitenkin on, että elämän viimeiset vuodet ovat monin tavoin rajoittuneita. Ystäväpiiri harvenee, katoaa vähitellen. Sosiaalinen yksinäistyminen voi tuntua kipeältä, jos on tottunut olemaan ihmisten keskellä. Myöhäisessä elämänvaiheessa ei ehkä jaksa ylläpitää niitäkään yhteyksiä, joita vielä olisi.
Iäkäs äitini muuttui isän kuoleman jälkeen itkuiseksi ja masentuneeksi ja muistiongelmat lisääntyivät. Lääkäri piti mielialalääkettä perusteltuna, mutta äiti tuhahti ettei ala lääkkeitä suruunsa syödä, eihän ne tuo puolisoa takaisin. Sikäli äiti oli oikeassa, ettei elämän realiteetteja voi kemiallisesti muuksi muuttaa. Sen sijaan hän ei oivaltanut, että lääkkeen avulla mieliala kohentuu, energiataso nousee ja psyykkinen kipu helpottaa. Suhteet omaisiin pysyvät myönteisempinä ja niin huolenpito vanhuksesta helpottuu.
Jokin määrä yksinäisyyttä kuuluu ihmisen elämään. Toisilla yksinäisyyden sietokyky on suurempi kuin toisilla, sekin on fakta. Mitä riippuvaisempi on puolisosta tai omaisesta sitä avuttomammalta ja turvattomammalta yksin jääminen tuntuu. Psyykkisessä kasvussaan eriytynyt ja riittävästi perusturvaa saanut ihminen selviää yksinäisestä elämänvaiheesta masentumatta.
Ikääntyvän kannattaa tietoisesti valmistautua edessä mahdollisesti olevaan yksinäiseen vaiheeseen. Käytännön asioiden järjestäminen ajoissa luo harmoniaa ja turvallisuuden tunnetta. Elämänmyönteisyyteen kannattaa pyrkiä, se valostaa arjen.
Joka-aamuiset kauhistuksen hetket saa lehdenlukija kokea, kun seuraa vakituisesti vaikka vain kahta aviisia, paikallista ja valtakunnallista. Kirjoittajaseminaarissa opin, että lehtijutussa pitää olla toisaalta yleistä tarttumapintaa, toisaalta yksityiskohtia ja tuoreita näkökulmia. Lukija napataan shokkiotsikolla, jutun ’pointti’ valaistaan napakalla ingressillä ja uutinen tarjoillaan lyhyissä kappaleissa.
Lapset ja nuoret ovat tehneet tänä vuonna 16 itsemurhaa. Sialla menee hyvin lapsiin verrattuna. Hajusintit aiheuttavat ahdistusta astmaatikoille. Yhä useampaa hoitajaa epäillään väärinkäytöksistä. Tavalliset perheenäidit hakevat nyt apua masennukseen. Mielenterveysyksikön ovi käy tiuhaan. Joukkopahoinpitely kertoo nuorten elämän raaistumisesta. Masennus ajaa nuoria aikuisia sairaslomalle. Sosiaali- ja terveysalan työvoiman tarve räjähtää käsiin lähivuosina. Pojat räkivät äitien naamoille.
Tiede-lehti puolestaan esittelee hiuksia nostattavan kauhuskenaarion maailmasta, jonka keskilämpötila on noussut neljä astetta. Sama lehti tarjoilee kylmääviä tutkimustuloksia puhdistetun viemäriveden sisältämistä lääkeainejäämistä. Teollisuus, sairaalat ja kotitaloudet kuormittavat lääkkeillä ja kemikaaleilla viemärivettä, joka päätyy puhdistettuna mereen. Ainejäämät rikastuvat meren eliöissä ja päätyvät kalojen mukana eläinten rehuksi ja ihmisen ravinnoksi. Itseään ruokkiva kehä on valmis.
Kauanko kykenemme kauhistumaan? Miten lähellä on päivä, jolloin kukaan ei jaksa enää välittää?
Torstaimummolan pikkujoulussa keskusteltiin, mitä odotuksia jouluun liittyy. Monen perinteisiin kuului asioita, joita ilman joulu jää jotenkin vajaaksi. Leipomisten tuoksut, kuusen koristelut, tuttujen joululaulujen sävelmät muistetaan ja niitä kaivataan. Vanhusten toivelistassa oli kuitenkin ykkösenä joulurauha. Lahjoja ei edes mainittu.
Kristillisessä mielessä joulun odotus on neljän adventtiviikon katkeamaton ketju. Kullakin adventtisunnuntailla on oma teemansa, joka näkyy valituissa raamatun teksteissä. Viikko viikolta joulu lähestyy ja valo lisääntyy kynttilä kerrallaan kodeissa ja kirkoissa.
On asioita, joita ihminen odottaa pelon vallassa ja varuillaan. Mitä ei tiedä varmasti tai mihin liittyy jotain uhkakuvia, se luonnollisesti pelottaa. Toisenlainen odotus on toiveikas ja täynnä iloa. On kokemusta tulossa olevaan juhlaan liittyvistä hyvistä asioista.
Lasten joulunodotusta muovaavat usein television lastenohjelmat – ja lelumainokset. Pienet käyvät sitä malttamattomammiksi mitä lähemmäksi joulua tullaan. Monessa kodissa joulunvieton pääosassa onkin joulupukki lahjasäkkeineen. Kun lahjapaketit on aukaistu, joulu on ohi.
Mitä itse odotan? Rakkaiden ihmisten tapaamista. Kynttilävaloisia aamuja ja iltoja, joissa joululaulut hiljaa soivat. Mitään täytymisiä ei ole. Ollaan tässä, hyräillään.
Päivän sitaatti:
Kun joudut tekemään ratkaisuja, ota huomioon, että päätöksesikin ovat muutoksen alaisia, koska kaikki ratkaisut saavat lopullisen ryhtinsä ja muotonsa vasta ajan kanssa.
Päätä, mutta älä niin ehdottomasti! Älä mihin tahansa hintaan! Älä niin lopullisesti! Anna ratkaisuille niiden tarvitsema pelivara, ymmärrä, että niiden on asetuttava maailmaan ja aikaan, löydettävä oma paikkansa ihmisaikomusten ja muutosten lakien keskellä.
Älä yritä ikuistaa valoin, vasaroin ja nauloin sitä, mitä jo seuraava yö ja aamu muuttavat ja mitä sydämesi ja ymmärryksesi tulevat loputtomasti hiomaan ja ja muovailemaan uudeksi tänään, huomenna, iankaikkisesti.
Suo päätöksillesi aikaa ja tilaa, anna niiden löytää maailmassa oma paikkansa ja muotonsa. Tee ratkaisuja, mutta kärsivällisenä! Tee ratkaisuja, mutta ymmärrä niiden keskeneräisyys! Toimi, mutta jätä kaikki kuitenkin ajan huomaan! Ja seuraavana päivänä tai vuoden kuluttua tulet huomaamaan, että ratkaisua et tehnytkään sinä vaan se dimensio, jossa kaikki inhimillinen ratkeaa.
*Sándor Márai, Mietteiden kirja; Atena 2003
* Kenen kanssa tahansa on turvallista vaihtaa ajatuksia matkoista, joita on tehty. Ei sitä maanosaa tai maatakaan, jossa joku ei ole jo käynyt. Matkailu on monelle yksinkertaisesti elämäntapa. Jonkun kohdalla voi olla kysymys lomanvietosta, arjen paosta, jopa itsensä pakenemisesta. Joku kerää esityskelpoisia dokumentteja siitä, että on elänyt. Mikä ettei. – Iäkäs matkatoveri sanoi viime matkansa tärkeimmäksi anniksi sen, että havaitsi matkustelleensa kylliksi. Se kuulosti hyvältä.
* Kuultuaan kymmenennen kerran monumentaalirakennuksen kohdalla, että sen rakentaminen aloitettiin 1100-luvulla ja täydentyi seuraavilla vuosisadoilla sen ja sen kuninkaan toimesta, alkaa olla kiitollinen, että tällä vuosituhannella osataan jo korjata ja entistää. Opin arvostamaan vanhaa kulttuuria, kun näen, mihin sen aikaan on kyetty. Lisäsiiven rakentaminen ei ole vaikeaa, mutta vanhan korjaaminen voi olla.
* Korjattujenkaan museokirkkojen näkeminen ei rakenna ihmisen hengellistä tilaa. Kirkko elää vain seurakunnassa, joka kokoontuu yhteen rukoilemaan ja kiittämään. Sisällä minussa on sydämen kirkko, joka säilyy elävänä paikasta riippumatta, kun rukoilen ja kiitän.
* Muistan ikuisesti, miten hämmästyneitä äitini ja isäni olivat osallistuttuaan yhdelle seurakuntamatkalle, jonka toisena matkanjohtajana olin kauan sitten. He näkivät minusta sellaisen puolen, joka ei tullut esiin lapsena ollessani eikä myöhemminkään käydessäni lapsuuskodissa vierailulla. Tälläkin tavalla matkailu voi avartaa.
* Matkailu ei avarra vaan kapeuttaa, sanoi Tuomas Enbuske – muuten erinomaisessa – ohjelmassaan äskettäin. Hän todisti väitteensä kysymällä rannalla bailaavilta, mitä he tietävät maasta, jossa ovat. Harva tiesi mitään. On ihmisiä, joille bailaus ja aurinkoranta riittävät, miksi sitä paheksua. Muunkinlaista matkailua on, siksi tuo vanha klisee pitää yhä osittain paikkansa.
Joskus sitä joutuu lähtemään, kun on matkan toisessa tilanteessa varannut, pandemian uhka mielen alla. Kun palaa maailmalta kotimaahan, on kuin olisi lomalla kaikista kamaluuksista ollut. Pandemia koskee kaikkia Euroopan maita, mutta määränpäässä ei näy eikä kuulu minkäänlaista kohkaamista asiasta. Hotelleissa on käsidesiä tarjolla ja huoneessa yksinkertainen toimintaohje sairastumisen varalta.
Sen sijaan ensimmäinen kotimainen lehti, joka paluumatkalla osuu käteen, huutaa lapsen kuolemaa isoin otsikoin. Media kertoo, että leipäjonojen rinnalle on meillä ilmaantunut rokotusjonoja ja ihmiset taistelevat vuorostaan paniikissa. Paikoin loppuvat rokotteet. Jossain toiset ovat toisia arvokkaampia, kun kaikille ei riitä. Sitten tulee taas kuolleita, joku perusterveeksi arvioitu, muutama perussairas, joka on rokotettu liian myöhään, tai – mitä ei haluta kertoa – sairastunut rokotteesta perussairautensa huonon tilan vuoksi.
Meillä on keskimäärin ottaen hyvä terveydenhuolto, systeemi toimii. Ilmiselvää kuitenkin on, että pandemian uhan alla systeemi on haavoittuva. Rokotusohjelma on auttamatta myöhässä. Eikä se ole systeemin vika, rokotetta vain ei ole ollut saatavilla.
Medialla ei tunnu olevan suhteellisuudentajua eikä vastuuta paniikin lietsomisesta. Asiallista informaatiota on joutunut suorastaan kaivamaan milloin mistäkin lähteestä. Riskiryhmistä puhuttiin viikkotolkulla ennen kuin näin mediassa ensimmäisen tarkan selvityksen siitä, ketä riski koskee. Joka vuosi kuolee ihmisiä tavallisen kausi-influenssan jälkitauteihin. Ei kuolema ole uutinen, joka palvelee kansalaisia tässä tilanteessa.
Asiallinen tieto ja selkeät toimintaohjeet aina tilanteen mukaan päivitettynä – sitä olisi medialta odottanut.
Olimme yhdessä kotikirkossa pitkästä aikaa. Messu antoi paljon: vierailevan lähetyspappiveteraanin sydäntä koskettava saarna, oman tutun pastorin valoisa tapa kohdata seurakunta, ehtoollisen armahtava siunaus jokaiselle osallistujalle henkilökohtaisesti osoitetuin sanoin, musiikki, joka oli sopusoinnussa päivän johtoajatuksen kanssa. Teksteinä oli Mooseksen musertava laki Vanhasta testamentista ja Kristuksen armahtavan rakkauden julistus Uudesta. Saarna päättyi haastavasti: ?kaikki on jo sanottu, mutta kaikkea ei ole vielä tehty?.
Tilastojen karu kertoma, että väki kirkossa vähenee hitaasti mutta varmasti, ei näy vielä kotikaupunkimme messussa. Eroava porukka lieneekin pääsääntöisesti heitä, jotka eivät sunnuntain messussa käy. Avioliittoon kuulutettuja on talviaikaan yleensäkin vähän, mutta kastettuja lapsia sen sijaan kuluneella viikollakin kymmenkunta. Kuolleiden joukossa oli tuttu vanhus, joka jaksoi 88 vuoden ikään. Muistelen menneiden vuosien uskollista diakoniapiiriläistä, joka oli lämpimien tekojen ihminen.
TIEDE-lehden erikoisnumero, Ihmisen tulevaisuus, kaavaili hulvattomia näkymiä tekniikan ja lääketieteen kehitykseen. Tällä kertaa pidättäydyttiin kokonaan globaaleista kauhukuvista. Ihmisen henkisen kehitystä ei juurikaan ennusteltu, ainoastaan artikkelissa Kirkko natisee liitoksissaan oli tutkija Kimmo Ketolan ajatuksia. Kirkkoa koskeva tulevaisuusskenaario osoittautui yllättävän kansalliseksi ja varovaiseksi: v. 2030 kirkkoon kuuluu enää runsas puolet suomalaisista, kaupungeissa ei sitäkään; sisäiset ristiriidat repivät kirkkoa eikä yhteistä näkemystä löydy. Oppisisältö ei ehkä muutu, mutta tulkinnat väljenevät.
Enpä tiedä mitä kyseinen tutkija on tutkinut, mutta hänen arvelunsa ateistisen kristillisyyden yleistymisestä vaikuttaa oudolta. Sanaparihan on absurdi. Kovin jälkijättöiseltä tuntuu ennuste, että liturgisten ja karismaattisten suuntausten rinnalle voi nousta sosiaalista, ekologista, mystiikkaan ja meditaatioon suuntautuvaa kristillisyyttä. Eikö tuota kaikkea ole nyt jo kirkon sisällä runsain määrin. En ryhdy ennustelemaan kirkon tulevaisuutta, mutta toivoisin lastin kevenevän muutenkin kuin matkustajakadon ansiosta. Laiva on raskaasti kääntyvä, ellei peräti uppoamisvaarassa paljolti siksi, että siinä kuljetetaan mieletöntä määrää perinnettä, byrokratiaa, kirjaimeen hirttäytyviä ja kompromisseja tahkoavia teologisia ikuisuuskiistoja.
Elävä usko on siellä, missä kaikkea ei vielä ole tehty lähimmäisen hyväksi.
– Taas kerran meitä on liikaa, huokasi Toinen luettuaan aamun aviisista pääkirjoitustoimittajan kolumnin. Johan vähän aikaa saimme ollakin rauhassa, kun media keskittyi toistelemaan poliitikkojen liirumlaarumliturgioita vanhusten hyvästä ja laadukkaasta hoidosta. Toimittaja Marjut Lindberg oli tutkinut Tilastokeskuksen tuoreimman väestöennusteen ja valaisee katastrofiuhan alla olevia lehden lukijoita.
– Yhä harvempi työikäinen elättää yhä suurempaa joukkoa työvoiman ulkopuolella olevia, muotoilee Lindberg ikäkatastrofin ydinajatuksen. Tosiasiat eivät muuksi muutu, väestöennuste on prognoosi, joka perustuu oletuksiin syntyvyydestä, maahanmuutosta, työ- ja eläkeikäisten määrän kehityksestä. Tässä yhteydessä tavataan puhua negatiivisesta huoltosuhteesta ja ikäpyramidista.
Kolumni on sinänsä ihan asiallinen. Vaan kyllä särähtää sydämessä, kun puhutaan elättämisestä. Täyden työuran tehnyt, veronsa, työeläke- ja sairausvakuutusmaksunsa maksanut, lapsensa aikuisiksi huoltanut ikääntyvä kansalainen ei koe itseään ihan elätettäväksi sentään. Ei kolmenkymmenenviiden vuoden päästäkään, vaikka satavuotiaaksi asti elämää riittäisi.
Ne eläkeläisistä, joiden terveys sen sallii, hoitavat itsensä ja asiansa, auttelevat aikuisia lapsiaan, ystäviään ja naapureitaan, puuhaavat kansalaisjärjestöissä palkatta yhteiseksi hyväksi. Ei täällä kenenkään elättejä olla! Lapset, opiskelevat nuoret, työttömät ja eläkeläiset voidaan näköjään niputtaa turhaan joukkoon, jos ihmisen arvoa mitataan palkkatyön tekemisellä. Kummallista ja loukkaavaa puhetta.
Kolumnissa uumoillaan paniikkia ja patistetaan ryhtymään kiireellisiin toimenpiteisiin. ”Paras- hanke ja Sata-komitean linjaukset tuntuvat näpertelyltä”, sanoo Lindberg. Poliitikot tarpovat vaalirahasuossa ja pelkäävät heiluvien palliensa puolesta. Olisi oikeita töitäkin.
Oli tilanne mikä tahansa kirjoitan koko ajan: päiväkirjaa, kirjeitä, sähköposteja, korttitervehdyksiä, lehtijuttuja, tätä blogiakin. Ja sitten taas joku päivä sitä jotain, mikä on ollut pitkään suljetussa tilassa odottamassa, että höyry tiivistyisi oikeaksi aineeksi. Kirjoittaminen on kuin tauti, josta ei parane eikä siihen ole muuta käypää hoitoa kuin kirjoittaminen.
Nämä avoimet foorumit, joille ihmiset ajatuksineen eksistoituvat, olivat uutta jo kauan sitten. Moni haluaa tulla esiin, tuoda itsensä näkyväksi, olla enemmän olemassa, löytää jonkun, joka lukee. Oli vaihe, jossa blogimaailma kuhisi toinen toistaan innovatiivisempia kertojia. Syntyi kilpailuakin ? totta kai ? kuka on suosituin. Valittiin oikein vuosittain blogikuningatar tai -kuningas – vähän kuin tangomarkkinoilla. Yhä täällä pyörii niitä, joiden kirjoittajaveri myrkyttyi suosion tavoittelusta ja olemassaolo alkoi olla riippuvainen bloginäkyvyydestä ja kommenttien määrästä.
Innovatiivisuus ei ole paikallaan pysyvää. Blogien jälkeen on tullut paljon muita foorumeita, lauma on hajaantunut virtuaalimaailman ääriin. Osa on noussut rahvaan joukosta sfääreihin, joihin on passi vain valitulle väelle. Kohta täällä ei ole muita kuin poliitikkoja, ikuisia laihduttajia, töppösten tekijöitä, muotiin hullaantuneita – ja meitä harmaantuvia.
Onneksi on vielä muutamia kirjoittajia, jotka teroittavat virtuaalikynäänsä musteenaan aito eletty elämä. Aika toki muovaa tekstien muotoa ja aiheita. Menneiden muistelu voi olla yksilöhistoriallisesti tärkeää, mutta lukija ei aina siitä rikastu. Oman lajityyppinsä muodostavat liirumlaarumblogit, joiden pääasiallinen tarkoitus lieneekin ilahduttaa kirjoittajaa itseään – tyhjä hempeily kun ei jaksa kauan lukijaa kiinnostaa.
Kirjoittaja ei tarvitse välttämättä meemejä ja kiertopalkintoja innoituksekseen, vaikka niistä hetken iloa saattaa ollakin. Onneksi on myös palautetta, jossa kirjoittajan ajatus saa vastakaikua, uuden näkökulman, rehellistä kritiikkiä. Jokainen kirjoittaja väsyy ajoittain. Jos alkaa tuntua, että on jo sanonut kertaalleen kaiken, on ehkä viisasta pitää tauko.
Monella foorumilla menossa tuntuu olevan raaka peli, jossa pärjää vain se, joka osaa nyrkkeilyn perussäännöt: iske ensin, väistä ja muista suojaus. Moni kirjoittaja panee peliin koko elämän. Vereslihalla kirjoittava uupuu pian verenhukkaan. Kannattaisi hiukan suojata itseään, antaa haavojen arpeutua. Ei tosiaankaan tarvitse avautua kaikesta, ei se ole parantavaa. Päänsilitystä hakeva kyllä saa sitä, mutta kutina ei silitellen poistu.
Vanhempien kirjoittajien jupinathan toisaalta voi jättää omaan arvoonsa ja pysytellä ikäistensä seurassa. Siellä ei kukaan tule ikävästi huomauttelemaan, että se, mistä te nyt uutena vaahtoatte, tulee jo toista tai kolmatta kierrosta. Jupinat kuuluvat entisille.
Situationaalisesti aita on yleensä kahden alueen rajalla. Samalla aidalla voi olla monta funktiota. Jos pihassa on irrallaan vieraisiin vihamielisesti suhtautuva koira, ohikulkija on kiitollinen, että aita on välissä. Pihakeinussa köllöttelijä tai kukkapenkissään pyllistelevä arvostaa aitaa näkösuojana. Vanhemmat aitaavat lapselleen turvallisen leikkipaikan omaan pihaan. Aidattu ulkoilutila on tarpeen kotieläimillekin.
Tuttava kertoi rakentaneensa aidan omakotitonttinsa rajalle taajamassa. Se oli kaunis, valkoiseksi maalattu, matala aita, jota ei tarkoitettukaan näkösuojaksi. Olipahan vain jonkinlainen reviirimerkki. Naapuri raivostui. – Tässä ei koskaan ole ollut aitaa. Olisi pitänyt kysyä meiltä lupa. – Mutta aitahan on meidän tontin puolella ihan kokonaan… – Niinniin, mutta kun meiltä ei kysytty … ei täällä saa mellastaa miten tahtoo…
Aidat erottavat, torjuvat, piilottavat. Ne viestittävät: tämä on meidän tonttiamme. Joskus ne suorastaan huutavat: pysykää loitolla. Suomen kielessä on termi rajariita, joka kertoo vahvasta reviirin tarpeestamme ja siitä miten kärkkäitä me olemme puolustautumaan oletettua uhkaa vastaan. Aidan äärimmäinen muoto, muuri voi estää kaiken yhteyden ihmisten välillä.
Ihmisen sisälläkin on oman tontin tarvetta. Sisäisiä raja-aitoja rakentuu kasvatuksen ja oppimisen, mutta myös epäluulojen ja katkerien kokemusten kautta. Sisäinen turvattomuus ajaa vahvistamaan omaa reviiriä. Epäluulo ja vihamielisyys toimivat tehokkaina muureina ihmisten välillä. Miten paljon energiaa käytetäänkään kyräilyyn ja oman tilan vahtimiseen sen sijaan, että madallettaisiin aitoja, availtaisiin portteja ja mentäisiin toisiamme puolitiehen vastaan.
Aita on sinänsä neutraali asia, tarpeellinen tai tarpeeton tilanteesta riippuen. Aidaton ei välttämättä ole rajaton. Aidan kaataminen ja muurin murtaminen on väkivaltainen kannanotto. Yhteys ei synny väkivaltaisin keinoin. Tarvitaan rauhallisia liikkeitä toista kohti, ymmärtämisen signaaleja, vuorovaikutukseen antautumista.
|
|
