Tapahtuu, että muuri murtuu ja solan seinämät sortuvat. Kiivetään luhistuneiden esteiden yli. Avartuu arpinen tila, jossa sydän yhä sykkii.

Maassa on vaikeat vuodet meneillään. Kaikkien yhteinen velka kasvaa. Vastuunkantajat hikoilevat tosiasioiden painon alla. Työttömien joukko saa viikko viikolta lisää jäseniä. Monen perheen ja yksilön unelma turvallisesta tulevaisuudesta särkyy.

Ne, joilla on, haluavat lisää. Puhuvat oikeudesta. Kieltäytyvät tekemästä töitään, koska heidän vaatimuksiinsa ei suostuta. Yhteiskunta ajautuu kaaoksen partaalle. Joka päivä sadat tuhannet tavalliset kansalaiset joutuvat selviytymään lisää tahtovien järjestämistä vaikeuksista.

Sodan vuodet nähnyt sukupolvi, ne, jotka siitä ovat jäljellä, pudistelevat päätään. Heidän lastensa sukupolvi oppi jo varhain elämään niukasti ja tekemään työtä. Peruskoulun viisastama sukupolvi ei ymmärrä milloin on vaatimisen, milloin tyytymisen aika.

Itsensä tunteva kestää kuulla, ei mene kritiikistä rikki. Joku voi pudota omahyväisyyden puolellekin. Sanottu valuu höyhenselkää, erimieli muuttuu kateudeksi, sanoja pahansuovaksi.

Luonnossa kuningaskobra voi niellä puhvelin. Nieleminen kestää kauan, sulattelu vielä kauemmin. Kyyn ei kannata käydä puhvelia nielemään, mutta pistää voi, puolustuksekseen.

Arkkipiispa valitaan todennäköisesti inter pares eli piispojen joukosta. Ehdokkaina saattaa olla pari kirkkoherraa, mutta vaikea on uskoa, että primuspaikalle ilman väitöskirjaa Lutherista tai Kierkegaardista olisi asiaa. Körttitaustastakaan ei ole yleensä haittaa. Kirkko on yhteisö, jolla on vakaat tasatahtiin tallaajansa, edellä kulkijansa, eriseuraisensa ja piiitkä laahus totista väkeä.

Tavallisen seurakuntalaisen ei tarvitse olla mitään mieltä arkkipiispaehdokkaista, sillä valitsijoiden joukko on rajattu. Kirkon ylimaallisen raskaan hallinto-organisaation 1226 jäsentä vain pääsee tuota valitsemaan. Kotimaa-lehti esitteli jo kahdeksan ehdokasta, joilta kysyttiin kymmeneen sanaan puristettua näkemystä johtajuudesta, raamatusta, hallinnosta, naispiispasta, evankelioimisesta, internetistä, homoseksuaalisuudesta ja popmusiikista. Siinähän ne tärkeimmät asiat. Eniten vastauksissa yllätti se, että todella mahtuivat kymmeneen sanaan.

Helsingissäkin on piispan paikka vapautumassa. Eero Huovinen haettiin siihen aikanaan yliopistomaailmasta ja on ollut piispana enemmän edelläkävijä kuin kirkkoruhtinas. Siinä olisi toiselle edelläkävijälle hyvä latu. Olisi se somaa nähdä miten hiippa istuisi naisen kutreille, miehen päässähän se nyt näyttää lähinnä pannumyssyltä.

Ammattilainen tunnistaa masentuneisuuden, joka johtuu yksinäisyydestä. Torjuttu masennus näyttäytyy usein epäselvinä kipuoireina. Ihmisen olemuksesta saattaa suorastaan huokua yksinäisyys ja apatia, jota asianomainen ei itse tunnista tai kieltää sen hävettävänä. Mielialalääkeresepti on turha, vanhus ei sitä vie apteekkiin. Vaikeinta hyväksyminen tuntuu olevan miehille.

Ihmisten keskimääräinen elinikä hilautuu hiljalleen ylöspäin. Tosiasia kuitenkin on, että elämän viimeiset vuodet ovat monin tavoin rajoittuneita. Ystäväpiiri harvenee, katoaa vähitellen. Sosiaalinen yksinäistyminen voi tuntua kipeältä, jos on tottunut olemaan ihmisten keskellä. Myöhäisessä elämänvaiheessa ei ehkä jaksa  ylläpitää niitäkään yhteyksiä, joita vielä olisi.

Iäkäs äitini muuttui isän kuoleman jälkeen itkuiseksi ja masentuneeksi ja muistiongelmat lisääntyivät. Lääkäri piti mielialalääkettä perusteltuna, mutta äiti tuhahti ettei ala lääkkeitä suruunsa syödä, eihän ne tuo puolisoa takaisin. Sikäli äiti oli oikeassa, ettei elämän realiteetteja voi kemiallisesti muuksi muuttaa. Sen sijaan hän ei oivaltanut, että lääkkeen avulla mieliala kohentuu, energiataso nousee ja psyykkinen kipu helpottaa. Suhteet omaisiin pysyvät myönteisempinä ja niin huolenpito vanhuksesta helpottuu. 

Jokin määrä yksinäisyyttä kuuluu ihmisen elämään. Toisilla yksinäisyyden sietokyky on suurempi kuin toisilla, sekin on fakta. Mitä riippuvaisempi on puolisosta tai omaisesta sitä avuttomammalta ja turvattomammalta yksin jääminen tuntuu. Psyykkisessä kasvussaan eriytynyt ja riittävästi perusturvaa saanut ihminen selviää yksinäisestä elämänvaiheesta masentumatta.

Ikääntyvän kannattaa tietoisesti valmistautua edessä mahdollisesti olevaan yksinäiseen vaiheeseen. Käytännön asioiden järjestäminen ajoissa luo harmoniaa ja turvallisuuden tunnetta. Elämänmyönteisyyteen kannattaa pyrkiä, se valostaa arjen.

Lapset ja nuoret ovat tehneet tänä vuonna 16 itsemurhaa. Sialla menee hyvin lapsiin verrattuna. Hajusintit aiheuttavat ahdistusta astmaatikoille. Yhä useampaa hoitajaa epäillään väärinkäytöksistä. Tavalliset perheenäidit hakevat nyt apua masennukseen. Mielenterveysyksikön ovi käy tiuhaan. Joukkopahoinpitely kertoo nuorten elämän raaistumisesta. Masennus ajaa nuoria aikuisia sairaslomalle. Sosiaali- ja terveysalan työvoiman tarve räjähtää käsiin lähivuosina. Pojat räkivät äitien naamoille.  

Tiede-lehti puolestaan esittelee hiuksia nostattavan kauhuskenaarion maailmasta, jonka keskilämpötila on noussut neljä astetta. Sama lehti tarjoilee kylmääviä tutkimustuloksia puhdistetun viemäriveden sisältämistä lääkeainejäämistä. Teollisuus, sairaalat ja kotitaloudet kuormittavat lääkkeillä ja kemikaaleilla viemärivettä, joka päätyy puhdistettuna mereen. Ainejäämät rikastuvat meren eliöissä ja päätyvät kalojen mukana eläinten rehuksi ja ihmisen ravinnoksi. Itseään ruokkiva kehä on valmis.

Kauanko kykenemme kauhistumaan? Miten lähellä on päivä, jolloin kukaan ei jaksa enää välittää?

Torstaimummolan pikkujoulussa keskusteltiin, mitä odotuksia jouluun liittyy. Monen perinteisiin kuului asioita, joita ilman joulu jää jotenkin vajaaksi. Leipomisten tuoksut, kuusen koristelut, tuttujen joululaulujen sävelmät muistetaan ja niitä kaivataan. Vanhusten toivelistassa oli kuitenkin ykkösenä joulurauha. Lahjoja ei edes mainittu.

Kristillisessä mielessä joulun odotus on neljän adventtiviikon katkeamaton ketju. Kullakin adventtisunnuntailla on oma teemansa, joka näkyy valituissa raamatun teksteissä. Viikko viikolta joulu lähestyy ja valo lisääntyy kynttilä kerrallaan kodeissa ja kirkoissa.

On asioita, joita ihminen odottaa pelon vallassa ja varuillaan. Mitä ei tiedä varmasti tai mihin liittyy jotain uhkakuvia, se luonnollisesti pelottaa. Toisenlainen odotus on toiveikas ja täynnä iloa. On kokemusta tulossa olevaan juhlaan liittyvistä hyvistä asioista.

Lasten joulunodotusta muovaavat usein television lastenohjelmat – ja lelumainokset. Pienet käyvät sitä malttamattomammiksi mitä lähemmäksi joulua tullaan. Monessa kodissa joulunvieton pääosassa onkin joulupukki lahjasäkkeineen. Kun lahjapaketit on aukaistu, joulu on ohi.

Mitä itse odotan? Rakkaiden ihmisten tapaamista. Kynttilävaloisia aamuja ja iltoja, joissa joululaulut hiljaa soivat. Mitään täytymisiä ei ole. Ollaan tässä, hyräillään.

Päivän sitaatti:

Kun joudut tekemään ratkaisuja, ota huomioon, että päätöksesikin ovat muutoksen alaisia, koska kaikki ratkaisut saavat lopullisen ryhtinsä ja muotonsa vasta ajan kanssa.

Päätä, mutta älä niin ehdottomasti! Älä mihin tahansa hintaan! Älä niin lopullisesti! Anna ratkaisuille niiden tarvitsema pelivara, ymmärrä, että niiden on asetuttava maailmaan ja aikaan, löydettävä oma paikkansa ihmisaikomusten ja muutosten lakien keskellä.

Älä yritä ikuistaa valoin, vasaroin ja nauloin sitä, mitä jo seuraava yö ja aamu muuttavat ja mitä sydämesi ja ymmärryksesi tulevat loputtomasti hiomaan ja ja muovailemaan uudeksi tänään, huomenna, iankaikkisesti.

Suo päätöksillesi aikaa ja tilaa, anna niiden löytää maailmassa oma paikkansa ja muotonsa. Tee ratkaisuja, mutta kärsivällisenä! Tee ratkaisuja, mutta ymmärrä niiden keskeneräisyys! Toimi, mutta jätä kaikki kuitenkin ajan huomaan! Ja seuraavana päivänä tai vuoden kuluttua tulet huomaamaan, että ratkaisua et tehnytkään sinä vaan se dimensio, jossa kaikki inhimillinen ratkeaa.

*Sándor Márai, Mietteiden kirja; Atena 2003

* Kenen kanssa tahansa on turvallista vaihtaa ajatuksia matkoista, joita on tehty. Ei sitä maanosaa tai maatakaan, jossa joku ei ole jo käynyt. Matkailu on monelle yksinkertaisesti elämäntapa. Jonkun kohdalla voi olla kysymys lomanvietosta, arjen paosta, jopa itsensä pakenemisesta. Joku kerää esityskelpoisia dokumentteja siitä, että on elänyt. Mikä ettei. – Iäkäs matkatoveri sanoi viime matkansa tärkeimmäksi anniksi sen, että havaitsi matkustelleensa kylliksi. Se kuulosti hyvältä.

* Kuultuaan kymmenennen kerran monumentaalirakennuksen kohdalla, että sen rakentaminen aloitettiin 1100-luvulla ja täydentyi seuraavilla vuosisadoilla sen ja sen kuninkaan toimesta, alkaa olla kiitollinen, että tällä vuosituhannella osataan jo korjata ja entistää. Opin arvostamaan vanhaa kulttuuria, kun näen, mihin sen aikaan on kyetty. Lisäsiiven rakentaminen ei ole vaikeaa, mutta vanhan korjaaminen voi olla. 

* Korjattujenkaan museokirkkojen näkeminen ei rakenna ihmisen hengellistä tilaa. Kirkko elää vain seurakunnassa, joka kokoontuu yhteen rukoilemaan ja kiittämään. Sisällä minussa on sydämen kirkko, joka säilyy elävänä paikasta riippumatta, kun rukoilen ja kiitän.

* Muistan ikuisesti, miten hämmästyneitä äitini ja isäni olivat osallistuttuaan yhdelle seurakuntamatkalle, jonka toisena matkanjohtajana olin kauan sitten. He näkivät minusta sellaisen puolen, joka ei tullut esiin lapsena ollessani eikä myöhemminkään käydessäni lapsuuskodissa vierailulla. Tälläkin tavalla matkailu voi avartaa.

* Matkailu ei avarra vaan kapeuttaa, sanoi Tuomas Enbuske – muuten erinomaisessa –  ohjelmassaan äskettäin. Hän todisti väitteensä kysymällä rannalla bailaavilta, mitä he tietävät maasta, jossa ovat. Harva tiesi mitään. On ihmisiä, joille bailaus ja aurinkoranta riittävät, miksi sitä paheksua. Muunkinlaista matkailua on, siksi tuo vanha klisee pitää yhä osittain paikkansa. 

Joskus sitä joutuu lähtemään, kun on matkan toisessa tilanteessa varannut, pandemian uhka mielen alla. Kun palaa maailmalta kotimaahan, on kuin olisi lomalla kaikista kamaluuksista ollut. Pandemia koskee kaikkia Euroopan maita, mutta määränpäässä ei näy eikä kuulu minkäänlaista kohkaamista asiasta. Hotelleissa on käsidesiä tarjolla ja huoneessa yksinkertainen toimintaohje sairastumisen varalta.

Sen sijaan ensimmäinen kotimainen lehti, joka paluumatkalla osuu käteen, huutaa lapsen kuolemaa isoin otsikoin. Media kertoo, että leipäjonojen rinnalle on meillä ilmaantunut rokotusjonoja ja ihmiset taistelevat vuorostaan paniikissa. Paikoin loppuvat rokotteet. Jossain toiset ovat toisia arvokkaampia, kun kaikille ei riitä. Sitten tulee taas kuolleita, joku perusterveeksi arvioitu, muutama perussairas, joka on rokotettu liian myöhään, tai – mitä ei haluta kertoa – sairastunut rokotteesta perussairautensa huonon tilan vuoksi.

Meillä on keskimäärin ottaen hyvä terveydenhuolto, systeemi toimii. Ilmiselvää kuitenkin on, että pandemian uhan alla systeemi on haavoittuva. Rokotusohjelma on auttamatta myöhässä. Eikä se ole systeemin vika, rokotetta vain ei ole ollut saatavilla.

Medialla ei tunnu olevan suhteellisuudentajua eikä vastuuta paniikin lietsomisesta. Asiallista informaatiota on joutunut suorastaan kaivamaan milloin mistäkin lähteestä. Riskiryhmistä puhuttiin viikkotolkulla ennen kuin näin mediassa ensimmäisen tarkan selvityksen siitä, ketä riski koskee. Joka vuosi kuolee ihmisiä tavallisen kausi-influenssan jälkitauteihin. Ei kuolema ole uutinen, joka palvelee kansalaisia tässä tilanteessa.

Asiallinen tieto ja selkeät toimintaohjeet aina tilanteen mukaan päivitettynä – sitä olisi medialta odottanut.