Reilun viikon reissun aikana kerääntyneen hesaripinon uumenista paljastui kiihkeää keskustelua sekä painavista, tärkeistä että kevyemmistä aiheista. Saattohoidosta. Sukupuolineutraalista avioliitosta ja vihkimisoikeuksista. Naisten kesäpukeutumisestakin.
*
Ihmisellä on vapaus pukeutua tavallaan. Paha mennä toisen neuvomaan. Ihmetellä saa myös vapaasti. Vaikka sitä, miten pattipolviset ja pulleaperäiset keski-ikäiset siskot tuovat lisäarvoa katunäkymiin pujottautumalla ohuisiin legginseihin ja lyhyisiin hamosiin kaupungille lähtiessään. Myötähäpeä siinä ailahtaa sillä, joka pikemminkin pyrkii kätkemään kuin paljastelemaan vartalonsa ongelmakohtia.
*
Sukupuolineutraali avioliitto kuulostaa melko kummalliselta termiltä perinteisen avioliittomallin sisäistäneen korvissa. Liittoja on toki moneksi perinteen piirissäkin, mutta tässä laajennetaan nyt median ja poliittisen eliitin voimin avioliittokäsitystä. Mietin mihin päädytään, kun nyt on jo avioliitto, avoliitto, ja rekisteröity parisuhde. Eikö rekisteröityjen puolisoiden laillisia oikeuksia voisi laajentaa muuttamatta perinteistä avioliittokäsitettä? Suunta tuntuu oudolta irtiotolta Euroopan unionin kontekstissakin.
Kirkkoa vedetään taas kuin vastahakoista pässiä narun päässä. Teologeilla on teologiset murheensa asioiden laidasta eivätkä ne lainlaatijoita hetkauta. Kirkon jäsenenä saa ihmetellä sitäkin, miten pitkälle meillä ollaan valmiita myötäilemään yhteiskunnassa meneillään olevaa muutosta. Jo nyt nuoria pikakastetaan että pääsevät ripille kaveriensa kanssa. Kirkkoon saa liittyä vaikka vihkiviikkoa edeltävänä maanantaina ja erota, kun häät ovat ohi. En tiedä olla mieltä kirkon vihkioikeuksista, mutta jokin tässä menossa arveluttaa.
*
Saattohoidosta, palliatiivisesta eli kuolevan hyvästä hoidosta on tehty runsaasti hoitotieteellisiä väitöskirjoja. Hoitohenkilöstöä koulutetaan kohtaamaan potilaansa yksilöllisesti kussakin elämän vaiheessa. Työssä hoitaja kohtaa karun todellisuuden: asia ei kiinnosta resursseista päättäviä. Vaihtoehtoja on vähän tai ei ollenkaan. Saattohoidosta on syytä keskustella. Ei siksi, että oma äiti sattuu olemaan sillä kohtaa juuri nyt, vaan siksi, että eliniän hiljalleen pidetessä ja kipusairauksien lisääntyessä vuosi vuodelta yhä taajempi joukko on sillä kohtaa.
Helsingin kaupungin tomera päättäjärouva tietää, että ihmiset eivät halua kuolla vaan elää. Siksi erillisiä saattohoito-osastoja tai -koteja ei tarvita. Kalliiksikin tulevat. Kun elämä supistuu vuoteenlaitojen sisälle, alkaa seinillä ja ikkunanäkymilläkin olla merkitystä. Saattaa olla, että moni meistä on jonakin päivänä siinä vaiheessa, jossa toivoo vain rauhaa, hoivaa ja tuskatonta unta elettyään kylliksi.
Hesarin vappupaketti tarjoili runsaasti mielenkiintoista luettavaa, mutta ykkösuutiseksi oli vedetty tällä kertaa luterilaisen kirkon ja erityisesti sen lestadiolaisen liikkeen piirissä ilmi tullut lasten hyväksikäyttö. Eipä ollut hyvä uutinen.
Pahoista asioista on puhuttava ääneen. Salailu loppuu, kun todistettavasti tapahtunut paljastetaan kaikessa karuudessaan. Joskus vain herää epäilys hämärtyykö oikeutta ja hyvää palvelevan paljastuksen ja pahuudella mässäilyn raja.
Medialla on omat uutiskriteerinsä. Oleellisinta on ajankohtaisuus ja vaikuttavuus. Oleellista pitäisi olla myös uutisoinnin prinsiippi: välittää vain tieto ja taustat. Moralisointi ja kauhistelu on jätettävä lukijan tai katsojan ja tuomitseminen oikeusviranomaisten asiaksi.
Katolisen kirkon piirissä paljastunut pedofilia tuomittiin kaikkialla. Jopa paavia vaadittiin syytteeseen. Muistanpa arvostetun entisen työtoverini (miespappi) lausahduksen: onneksi meidän kirkossa ei ole tätä ongelmaa. Perusteluna oli, ettei luterilaisilla papeilla ole selibaattivaatimusta.
Kirkon lapsi- ja nuorisotyötä arvostetaan ja työntekijöihin luotetaan. Paljastukset tuntuvat ahdistavilta, vaikka koskevatkin pääsääntöisesti maallikkotoimintaa. Kirkon hengellisen elämän rikkauden ja monimuotoisuuden kannalta herätysliikkeillä on paikkansa, mutta niidenkin toiminnassa pitää edellyttää samaa läpinäkyvyyttä ja avoimuutta, jota on herätty vaatimaan politiikkaan.
Missä on vallankäyttöä, siinä on aina vääryyden vaara.
Naiset puhuvat liikaa, kälättävät keskenään ja juoruilevat toisten (naisten) asioita, erityisesti miesten mielestä. Naisten mielestä miehet keskenään hirnuvat ja vitsailevat tyhjänpäiväisiä, humalapäissään heittäytyvät hellämielisiksi, mutta muuten urahtelevat ja kyrmyilevät naisilleen.
Pääkaupungin keskustan lounaspaikassa istuu kaksi ystävätärtä puhellen hiljakseen vegesalaattia odotellessaan. Viereiseen pöytään pelmahtaa kolme nuorimiestä lounastauolleen. Pastaa mätetään sisuksiin, hillitön naurunremakka leikkaa puheensorinaa tuon tuosta, tunkeutuu lähellä istuvien kommunikaatiosäikeisiin lupaa kysymättä.
Kirkkaana kevättalven päivänä istumme leidiporukalla Design-museon kahvilassa. Siellä on useampia naisseurueita ja ystävättären kera istuvia, ei ainuttakaan miestä. Hymyjä, hiljaista, kiireetöntä puhetta, kuppien kilinää, teetä, kahvia, salaattia, kasvispiirakkaa. Ei kilpailua suunvuorosta tai siitä kuka kertoo hauskimman jutun.
Naiset keskustelevat, puhelevat tunteistaan, kertovat tarinoitaan ja kuuntelevat, osallistuvat kuulemaansa. Yhdessä nähty on avannut elämän muistikerroksia. Sitä jaetaan, mikä mieleen nousee, mikä tuntuu tärkeältä sanoa, minkä kussakin seurassa haluaa jakaa. Näin kutoutuvat hitaat, hienosyiset luottamuksen verkostot.
Mistä miehet puhuvat keskenään, en tiedä. Oletan, että hekin keskustelevat, kertovat tarinoitaan ja kuuntelevat toisiaan. Nuoret parit puhuvat ja koskettelevat, mutta ihmettelen vain miten harvoin näkee keskusteluun syventyneitä keski-ikäisiä ja vanhempia pariskuntia. Onkohan kaikki jo sanottu.
YLE-Ykkösen kulttuurikeskusteluohjelma Voimala on taannoin tarjonnut mietittäväksi termiä downshifting, kohtuullistaminen. Elämäntavasta on kysymys ja perimmäisenä pontimena koko yhteisen maapallomme tulevaisuus. Moniko tosissaan edes pohtii elämäntapojaan, puhumattakaan niiden muuttamisesta muuten kuin pakon edessä.
Nuorten sukupolvessa näen muutoksen siementen itävän ja se tuntuu todella hyvältä. Oma sukupolveni on sisäistänyt pyrkimyksen elämässä eteen päin, lähtökohtia korkeampaan elintasoon. Siinäkin voi olla kohtuullinen, mutta lipsahtaa yllättävän helposti turhan kulutuksen ja tavarankeruun puolelle, jos ei ole valppaana.
Mikä on kohtuullista, mikä luksusta? Kuka sen voi määritellä? Onko kohtuus lopultakin jokaisen omien korvien välissä? Keskustelimme aiheesta Toisen kanssa kotona. Pidämme omaa arkista elämäntapaamme hyvin kohtuullisena. Hidas kohtuuhintainen kulttuurimatkailu kotimaassa ja lähialueella on meille luksusta. Viikonloppulento NYkkiin ei ole meidän juttu.
Inhimillisyyden nimissä on presidenttiä myöten oltu huolissaan muutaman vierasmaalaisen isoäidin kohtalosta. Heidät on maahanmuuttajaviraston toimesta päätetty käännyttää Suomesta takaisin kotimaahansa ja samalla eroon lastensa perheistä. Mitkään vetoomukset eivät ole tähän mennessä auttaneet. Kyyditys odottaa.
Olen ihmetellyt miten vierasmaalaisten vanhusten kohtalo meitä puhutteleekaan. Maamme viranomaiset ovat omankin vanhusväestön suhteen lain tuella osoittaneet puistattavaa kylmyyttä ja epäinhimillistä piittaamattomuutta. Suomalainen vanhus on yhä kotipaikkansa vanki, kun kaukana asuvat lapset haluaisivat vaihtaa vanhuksensa hoitopaikan lähelleen.
Ajattelen ystävää, joka matkustaa äitinsä luo toiselle puolelle Suomea aina kun oma vointi sen sallii. Muut sisarukset ovat toisessa maassa. Omalla äidilläni on lähiperhettä samalla paikkakunnalla, joten hän ei ole unohduksissa hoivapaikassaan, vaikka pääsen itse harvemmin hänen luokseen. Äidin hoivaosaston hoitaja kertoi matkustavansa vapaillaan toiselle puolelle maata tapaamaan omia vanhempiaan. Yhteyksien takia matka kestää melkein kahdeksan tuntia suuntaansa. Näin saavat omaiset kyytiä Suomessa.
Anki Pälve kirjoitti osuvasti HS:n yleisönosastossa viime viikolla: Saavatko omat vanhuksemme kuulua perheeseen?
Vielä viime vuonna kirjoitin hänelle monta kirjettä. Hetken lapsia ne, avoimesta sydämestä. Vaivoin vastattiin, paljon oli pitkää hiljaisuutta.
Oli aika, jolloin tuli liiasta liikaa. Kaatopaikkaefekti: olin haastettuna todistamaan niljakkaita yksityiskohtia ystävän elämästä. Parahdus: en halua tietää.
Vaikenemisen ja kommunikaation dilemma. Joko-tai-elämä. Helvetissään piehtaroiva ei huomaa: muutoksen avaimet ovat jokaisella itsellään.
Instant-ystävyyttä: vain tarvittaessa. Jänönkäpälä-ystävyyttä: pyyhi pois kipeä, silitä. Sääli-ystävyyttä: pai pai paitaressu, tukku tuutussa tupukka.
Halusin kirjoittaa rakkaudesta, kertoa miten on. Sisäiset sfäärit leimusivat liekeissä. Mielipoliisi löi kynän kädestä. Käsi on vieläkin turta.
Rakkaudessa on pehmeitä ja aukenevia, luokse tulevia ja vastaanottavia elementtejä. On arkista ja pyhää, kauneutta ja kavahduksia, särmääkin on. Jos koo ei kolise, ärrä raapii.
Ei sovi kertoa rakkaudestaan, sanoo mielipoliisi. Rakkaus riehahtelee ja raastaa, käy sotaansa monilla rintamilla. Tunteiden sodassa ei pamputus riitä, tikarilla vain suoraan sydämeen.
Kynän terävä pää pisaroi tuskanhikeä. Kuuma tuuli pyyhkii toiveiden solaa. Halujen helle sokaisee. Tunteet tunkeutuvat uniin lupia kyselemättä.
Tapahtuu, että muuri murtuu ja solan seinämät sortuvat. Kiivetään luhistuneiden esteiden yli. Avartuu arpinen tila, jossa sydän yhä sykkii.
Maassa on vaikeat vuodet meneillään. Kaikkien yhteinen velka kasvaa. Vastuunkantajat hikoilevat tosiasioiden painon alla. Työttömien joukko saa viikko viikolta lisää jäseniä. Monen perheen ja yksilön unelma turvallisesta tulevaisuudesta särkyy.
Ne, joilla on, haluavat lisää. Puhuvat oikeudesta. Kieltäytyvät tekemästä töitään, koska heidän vaatimuksiinsa ei suostuta. Yhteiskunta ajautuu kaaoksen partaalle. Joka päivä sadat tuhannet tavalliset kansalaiset joutuvat selviytymään lisää tahtovien järjestämistä vaikeuksista.
Sodan vuodet nähnyt sukupolvi, ne, jotka siitä ovat jäljellä, pudistelevat päätään. Heidän lastensa sukupolvi oppi jo varhain elämään niukasti ja tekemään työtä. Peruskoulun viisastama sukupolvi ei ymmärrä milloin on vaatimisen, milloin tyytymisen aika.
Joka hankkiutuu näkyville, joutuu ottamaan vastaan kaikenlaista. Aplodeerataan ja hymistellään, tartutaan epäolennaisiin, ymmärretään väärin. Ollaan karusti eri mieltä, hymähdellään.
Itsensä tunteva kestää kuulla, ei mene kritiikistä rikki. Joku voi pudota omahyväisyyden puolellekin. Sanottu valuu höyhenselkää, erimieli muuttuu kateudeksi, sanoja pahansuovaksi.
Luonnossa kuningaskobra voi niellä puhvelin. Nieleminen kestää kauan, sulattelu vielä kauemmin. Kyyn ei kannata käydä puhvelia nielemään, mutta pistää voi, puolustuksekseen.
Evankelis-Luterilaisen kirkon, kuten monen muunkin yhteisön, johtavilla paikoilla eletään sukupolven vaihdoksen aikoja. Piispojen kaarti nuorentuu yksi kerrallaan, mutta kirkon systeemit tuntien voi kyllä perustellusti kysyä mahtaako mikään muuttua. Yksi tuore arkkipääsky ei kirkossakaan kesää tee, mutta raikkaita kevättuulia saa sentään toivoa.
Arkkipiispa valitaan todennäköisesti inter pares eli piispojen joukosta. Ehdokkaina saattaa olla pari kirkkoherraa, mutta vaikea on uskoa, että primuspaikalle ilman väitöskirjaa Lutherista tai Kierkegaardista olisi asiaa. Körttitaustastakaan ei ole yleensä haittaa. Kirkko on yhteisö, jolla on vakaat tasatahtiin tallaajansa, edellä kulkijansa, eriseuraisensa ja piiitkä laahus totista väkeä.
Tavallisen seurakuntalaisen ei tarvitse olla mitään mieltä arkkipiispaehdokkaista, sillä valitsijoiden joukko on rajattu. Kirkon ylimaallisen raskaan hallinto-organisaation 1226 jäsentä vain pääsee tuota valitsemaan. Kotimaa-lehti esitteli jo kahdeksan ehdokasta, joilta kysyttiin kymmeneen sanaan puristettua näkemystä johtajuudesta, raamatusta, hallinnosta, naispiispasta, evankelioimisesta, internetistä, homoseksuaalisuudesta ja popmusiikista. Siinähän ne tärkeimmät asiat. Eniten vastauksissa yllätti se, että todella mahtuivat kymmeneen sanaan.
Helsingissäkin on piispan paikka vapautumassa. Eero Huovinen haettiin siihen aikanaan yliopistomaailmasta ja on ollut piispana enemmän edelläkävijä kuin kirkkoruhtinas. Siinä olisi toiselle edelläkävijälle hyvä latu. Olisi se somaa nähdä miten hiippa istuisi naisen kutreille, miehen päässähän se nyt näyttää lähinnä pannumyssyltä.
|
|
