Monenlaista perintöä saamme suvultamme geeneissä; paljon hyviä ominaisuuksia – ja sitten niitä,  joita emme huolisi, jos voisimme valita. Tieteellisinkin tutkimuksin on vahvistettu se kokemuksellinen havainto, että joissakin suvuissa esiintyy keskivertoa enemmän kansantautejamme sydäntauteja ja syöpää. Aineenvaihduntaan liittyviin sairauksiin, esimerkiksi sokeritautiin tai sappikivitautiin sairastuvan suvusta löytyy poikkeuksetta joku, jolla on ollut sama vaiva. Myös alkoholismia ylläpitävä riippuvuusgeeni tunnetaan.

Ihminen voi joutua kantamaan kokemusta vanhemman sairauden vaikutuksesta perheessä ja myöhemmin sairastua itsekin. Näin jatkuvat isien ja äitien kärsimykset kolmanteen ja neljänteen polveen. Onneksi tämä ei ole väistämätön kohtalo. Geeniperinnölle ei voi mitään, mutta yksittäinen geeni ei aina periydy vallitsevasti, se voi olla myös väistyvänä tai piilevänä. Eri sukujen geeniperimät myös sekoittuvat uuden sukupolven syntymähetkillä. Elinolojen parantuessa ja tiedon lisääntyessä on myös toivoa: voimme tiedostaa hyvissä ajoin elintapojen,  ravinnon ja liikunnan vaikutuksen perintösairauksien ehkäisyssä.

Äitini perintönä on sappikivitauti osunut minulle tässä elämänvaiheessa ja migreeni veljelle jo lapsuudessa. Isän perintönä meillä molemmilla ovat sydänvaivat. Verensokeria tarkkailemaan pakotettuna eläkeläisenä olen ajatellut isänäitiä, jonka perheestä kaikki sisarukset sairastuivat vanhuudessa sokeritautiin. Tuntuu kuin geeni olisi piileskellyt jossakin yhden sukupolven ja palannut hiukan heikentyneenä muistuttamaan itsestään pojantyttärelle: terveisiä mummolta.

Geeniarpajaisten lopputulemaan voi vaikuttaa sentään hiukan enemmän kuin lottoarvonnan, jonka lopputulos on täysin sattuman varassa. Kun tiedän geeniperinnön todennäköisyyskertoimen, voin elintavoilla ainakin jossain määrin vaikuttaa siihen, miten käy. Harvoin ihminen kuitenkaan mitään todella radikaalia tekee elämäntavoilleen ennen kuin pakon edessä. Toisaalta ehkä sekin on totta, mitä kirurgi minulle sappikivistäni sanoi: jos tauti on tullakseen, se tulee, syö tai ole syömättä. On siis perimän, todennäköisyyksien ja elintapojen tuolla puolen vielä se X-faktori, tuntematon tekijä: jos on tullakseen. Ja se sitten lopulta opettaa hyväksymään, että näillä perinnöillä on mentävä, mitkä sai.

Kolmas Portti-blogin Annikki kirjoitti homingista eli kotoilusta kuunneltuaan Anu Harkin ohjelmaa. Tunnistin itseni mieluusti kotoilevana ihmisenä, joka nauttii kotona olosta  mitään erityistä puuhaamattakin. Myös tavanomaiset kotiaskareet: ruuanlaitto, pyykki, siivous ja pienimuotoinen askarointi pihassa tuntuvat enimmäkseen hyvältä. Monilla kotipuuhiin kuuluvat käsityöt, minulla niiden tilalla on lukeminen ja kirjoittelu.

Epäilen, että kotoilusta nauttiminen on syntyperäinen ominaisuus, jonka maalla syntyneet ja kasvaneet saavat äidinmaidossa. Kuten Annikki sanoo, alituiseen rientämiseen ja osallistumisvimmaan tottuneille urbaanikoille se saadaan kaupaksi tekemällä siitä trendi. Näin kai syntyi toinenkin naistenlehtien kovasti markkinoima trendi, downshifting, jolle myös keksittiin oivallinen suomenkielinen synonyymi, leppoistaminen.

Nuoret puhuvat himmailusta silloin kun ei keksitä mitään menoa tai meininkiä. Himmailu kuulostaa hiukan väheksyvältä, vähän kuin nörtteily. Millähän nuorikansakin oivaltaisi elämän leppoistamisen antavan kasvurauhaa. Ei elämää ole vain alituinen äärikokemuksissa rypeminen ja revittely. Parasta on kun on sopivasti liikettä. Me aikuiset voimme näyttää tässäkin lapsillemme hyvän elämän mallia. Tehdään kotonaolosta viihtyisää!

On kyllä totta, että eläkeläiselle kotoilu on luontevin elämänmuoto. Työvuosina on tultu ja menty ihan tarpeeksi niin työ- kuin vapaa-aikanakin. Se vain on niin ihanaa, kun saa elää oman luontaisen rytminsä mukaan. Ja kun on aikanaan nähnyt ja kokenut riittävästi elämää, tajuaa, ettei ole mitään oleellisesti uutta auringon alla.

Syksy on hyvä vuodenaika rauhoittumiseen. Kun ulkona sataa ja myrskyää on hyvä olla kotona. Kun tekee oikeasti mieli jonnekin, voi taas lähteä vaikuttumaan virikkeistä.

Nyt kaikki muuttuu. Tunne ei ole vakuuttava, varmuutta siinä ei ole. Pikemminkin se on kuin hento signaali sisäavaruudesta. Heiveröisiä merkkejä on mahdotonta vielä tulkita, on luotettava, että signaali selkenee. Nyt on se tajuamisen hetki.

Kaikki ei ole vain jokin. Ensin miettii, että se on vuodenaika tai mitä lähipiirissä tapahtuu. Havaitsee yhteisöllisen muutoksen värinän siellä täällä. Tajuaa rekisteröivänsä yhteiskunnallisia ja globaaleja liikahduksia, joiden pitkäaikaisvaikutuksia ei osaa ennakoida.

Onko muuttuminen kuitenkin pohjimmiltaan sisäinen prosessi? Jokin varmuus murtuu.  Ihminen tulee tutuksi rajoilleen, tajuaa horisontin. Tätä se oli ja on, elämä. Tuntee irti päästämisen, hellittämisen vapauttamaa pelotonta iloa. Ei tarvitse tietää aikoja, määriä. Elämä on nyt.

(kirjoitettu kesän alussa)

Toinen poltteli päivänä muutamana takassa perheen arkistomappien sisältöjä siltä osin, mikä oli yli kymmenen vuotta vanhaa. Tuli vastaan nostalginen paperi äitiysrahan myöntämisestä Kuopuksen syntymän jälkeen ja se kertoi, että äitiyslomaa oli tuolloin 7 kk. Työnantaja maksoi täyden palkan kolmelta kuukaudelta (ja sai Kelalta korvauksen), loput neljä kuukautta Kela maksoi äidille suoraan. Hoitopaikkaetuja ei ollut pääkaupungissa 1970-luvun lopulla.

Kelan sivut kertovat palkallisen äitiysloman pidentyneen neljään kuukauteen ja vanhempainrahan nimellä kulkevan etuuden noin kuuteen kuukauteen kolmessakymmenessä vuodessa. Lapsilisä näkyy porrastetun niin, että mitä useampi lapsi sitä enemmän viimeksi syntyneestä maksetaan. Kotihoidon tukeakin saa tietyin ehdoin. Tiedetään, että lapsen kolme ensimmäistä vuotta ovat perusturvallisuuden ja kiintymyssuhteiden kehittymisen kannalta korvaamattoman tärkeät.  Tieto muuttuu tueksi kovin hitaasti.

Äitini ei saanut palkkaa, äitiysrahoja eikä lapsilisää veljeni ja minun syntyessä. Ei ollut sotien jälkeen yhteiskunnalla mistä maksaa, mutta lapsia kyllä syntyi, meitä suuriin ikäluokkiin kuuluvia. Oliko äitiyspakkaus ainoa yhteiskunnan tarjoama kädenojennus äideille sodan jälkeen? Lapsilisää alettiin maksaa v. 1948 ja se oli kipeästi tarpeen joka perheessä. Taannoin kiisteltiin pitäisikö lapsilisä poistaa parhaiten ansaitsevilta. Ei pitäisi. Lapsilisä on yhteiskunnan signaali: lapset ovat yhtä tärkeitä kaikissa perheissä. Tulevaisuus on lapsissa.

En ole sukututkija, se sanottakoon heti. Meidän perheessämme Toinen on hoitanut tuon kärsivällisyyttä, tietoa ja taitoakin vaativan kiintoisan puuhan. Ilmeisesti vaikeinta sukuaan tutkivalle on rajata haluamansa tiedon määrää, lähdeaineistosta ei tunnu olevan pulaa. Minulle riittää, kun tiedän isäni ja äitini suvun heidän isovanhempiinsa asti.

Kansallisarkisto sijaitsee Helsingin Rauhankadulla vastapäätä Suomen Pankkia. Arkiston vanhimman osan, Gustaf Nyströmin suunnitteleman ja 1890-luvulla valmistuneen talon julkisivu on komea katonharjan Suomi-neito-veistoksineen. Vanhan osan sisääntuloaulassa ja portaikossa tulee juhlallinen olo, katto, pylväät ja seinät kertovat kauneudellaan aikansa rakennusihanteista.

Leidiporukassamme ei siis ole sukututkijoita, mutta loputon mielenkiintomme ja uteliaisuutemme kulttuurisiin paikkoihin johti meidät tutustumaan historiallisten arkistojen kiehtovaan maailmaan. Saimme onneksemme asiantuntevan oppaan, muuten tutustuminen olisi jäänyt kalpeaksi kurkistukseksi saleihin, joissa istuu päivät pääksytysten lähdemateriaalia tutkivaa hiljaista väkeä.

arkistohiirulainen!

Senaatin arkisto vuodesta 1809, Valtionarkisto vuodesta 1869 ja Kansallisarkisto vuodesta 1994 – nimi on muuttunut aikaansa heijastellen, mutta tehtävä on pysynyt samana: säilyttää Suomen valtiollista ja kansallista kulttuuriperintöä koskevat asiakirjat, toimia arkistotoimen asiantuntijana, tiedonhallinnon kehittäjänä ja heraldiikan asiantuntijana. Kansallisarkiston vastuulle kuuluu erikoisarkistoja eri puolilla pääkaupunkia sekä seitsemän maakunta-arkistoa. Hyllykilometrejä on toisatasataa ja niissä lukematon määrä mappeja ja kansioita. Muhkeat, nahkaselkäiset asiakirjaniteet herättävät kunnioitusta; arkistonhoitajilla täytyy todella olla ruista ranteissa! Oppaamme auttoi myös meitä löytämään mikrofilmeiltä 1800-luvulla eläneitä esivanhempiamme sekä opasti Suomen Sukututkimusseuran sivujen www.genealogia.fi -tietokannan käyttöön. Muitakin hyödyllisiä nettisivusto-osoitteita saimme.

muhkea nide!

Tapaamisohjelmaamme aina kuuluvan kahvikeskustelun jälkeen poikkesimme vielä Mariankatu 7:n porttikongista sisäpihalle ja kävimme tutkimassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran piskuisen kirjamyymälän kiehtovia uutuuksia. Sieltä löytyi vaikka mitä ihanaa…

Kysyin taannoin ei-seurakunnallisessa ryhmässä ikätovereiltani kuuluvatko he kirkkoon. Kysymys herätti hämmästynyttä mutinaa: juu, tietysti, miten niin. Miksi kysymykseen olikin jo vaikeampi vastata. ”Jaa’a, enpä ole tullut ajatelleeksi”, sanoi eräs – ja toinen: ”Itse asiassa en oikein tiedä, kun en varsinaisesti tarvitse kirkkoa mihinkään”. Joku totesi joskus miettineensä eroamista, mutta siihenkään ei oikein löytynyt syytä. ”Kai se on ihan hyvä kuulua johonkin.”

2000-luvulla kirkkoon kuuluminen on jo arvovalinta, tunnustautuminen yhteisöön, joka näyttäytyy yhteiskunnan muutosvyöryssä naiivina, omissa sfääreissään uinailevana tai altavastaajan asemassa kompuroivanakin. Jos kysyy kirkon kantaa johonkin ajankohtaiseen asiaan, vastaus värittyy vastaajan mukaan eikä ole yksiselitteinen. Kuten piispa Irja Askola on sanonut, kirkko on moniääninen. Sisäisestä hajanaisuudesta huolimatta kirkolla on luja ydin, sen sanoma, joka kestää myös erilaisia tulkintoja.

Kirkko on minun uskonkotini. Omat ja sukuni henkiset juuret ovat nimenomaan kirkossa – ei sen vanhoissa tai uudemmissa herätysliikkeissä. Juurilla on merkitystä. Kirkko on uskonkotini siksi, että siinä mahtuu olemaan sekä hiljainen, yksinkertaisesti uskova seurakuntalainen että tiukka profiilikristitty, epävarma etsijä ja tulinen taistelija, arvovakaa perinnejäsen ja hurmoshenkisempi – kaikille on tilaa. Kirkko on uskonkotini juuri siksi, että se ottaa rukoustensa piiriin myös ne, joille se on niin yhdentekevä, ettei siitä tule edes eronneeksi.

Aikuisen elämäni varrella minulle on tullut kokemusta sekä kirkon sisäisistä herätysliikkeistä että vapaiden suuntien uskonratkaisua korostavista piireistä.  Myös ortodoksisen ja katolisen kirkon hengenelämään on ollut kosketuksia. Kaikkialla olen löytänyt käydessäni sen, mikä meitä kristittyjä yhdistää, vaikka muodot ja menot eroavatkin. Yhteyden löytäminen vaatii hengellistä nöyryyttä; arvostelunhalusta ja oikeassa olemisen hybriksestä luopumista.

Moni tuntuu nykyään ajattelevan, että riittää kun uskoo omalla tavallaan, ei siihen mitään kirkkoa tai yhteisöä tarvita. On niin inhimillistä loukkaantua ihmisiin, näkyvällä paikalla oleviin vastuunkantajiin. On inhimillistä pettyä kirkon muutoksen hitauteen ja tuskallisiin kompromisseihin ajassa olevista kysymyksistä. On inhimillistä vastustaa muutosta ja ajatella, että oma porukkamme on raamatullisempi kuin muut.

Pari vuotta sitten Kotimaa-lehti julkaisi kirkkoa koskevan tulevaisuusskenaarion, jonka oli laatinut tutkija Kimmo Ketola. Sen mukaan v. 2030 kirkkoon kuuluu enää runsas puolet suomalaisista, kaupungeissa jopa vähemmän; sisäiset ristiriidat repivät kirkkoa eikä yhteistä näkemystä löydy; oppisisältö ei muutu, mutta tulkinnat väljenevät väistämättä. Tällä tiellä ollaan ja pelkään, että kehitys on väistämätön.

Kuulun kirkkoon, sillä uskon ihmisiä ymmärtävään ja rajattomasti rakastavaan Jumalaan. Kuulun kirkkoon, koska se ei kirkkona erottele eikä tuomitse omia jäseniään tai muiden kirkkojen jäseniä vaan pyrkii elämään todeksi rakkauden ja yhteyden sanoman. Kuulun kirkkoon, koska tarvitsen rukoilevaa ja toimivaa yhteisöä, jonka kanssa kulkea samaa matkaa.

(Pyydetty puheenvuoro seurakuntamme teemapäivässä 27.3.2011)

Oikeastaan en ollenkaan haluaisi olla mieltä mistään, mutta kun. Jotenkin sitä tuon tuosta eksyy ajatustensa laidoille, sinne, missä maailma hälisee kaikkine ilmiöineen ja impulsseineen. Ja sinne kun eksyy, on välistä niin vaikea löytää ytimeen.

*
Missä on ajatuskerän ydin, se pala sisikuntaa askarruttavaa, minkä ympärille ajatuslanka lähtee kehrääntymään? Joskus se löytyy kun alkaa purkaa kerää takaperin. Toisinaan taas ei löydy, ei millään, sotkuun vain langat menevät ja takkuuntuvat aukeamattomiksi solmuiksi.

*
Mieltä oleminen lähtee aina helposti kuin bumerangi ja palaa yleensä omaan otsaan. Toisen ohimenevä huomautus, lehdestä tai blogista luettu juttu, nettilehden uutissähke, tapaus kaupungilla, junassa kuultu puhelinkeskustelu, tv-ohjelma…  impulsseja riittää – ja reaktioita.

*

Aito ajatus lähtee omasta sisimmästä ilman välitöntä, tunnistettavaa impulssia. Jostakin se vain lähtee kehkeytymään, ehkä jo kauankin tehtyään ilmituloa. Ihan niin kuin tähtisumusta tiivistyvä taivaankappale, jonka valovuosien päästä löytää, jolle nyt antaa nimen, merkityksen.

*

Pääasia toisaalta on, että ajatusaparaatti hurisee, se nimenomainen osa siitä, jossa itsenäinen ajattelu syntyy. Siinä on ydinvoimaa, persoonan säteilyä.

Miten vanhaksi pitää tulla ennen kuin voi alkaa miettiä vanhenemista? Vai niinkö on, että monessa elämänvaiheessa sitä miettii, mutta mietteet ovat erilaisia, koska näkökulma muuttuu elämänkokemusten myötä. Ehkä kysymys ei ole niinkään näkökulmasta kuin tuntumasta? Mitä tunteita vanhenemisen ajatus herättää, kysyin ystävältä. – Kauhua, oli spontaani vastaus.

Lapsi ei vanhenemista mieti, hän leikkii elämäänsä ja kirmaa etapilta toiselle kasvamisen ja oppimisen polulla. Nuorena ikäpolvien erot tuntuvat, mutta oman vanhenemisen ajatuksen saattoi helposti torjua rajattomilta tuntuvien mahdollisuuksien hurmassa. Työelämässä ja perheen arjessa oli jo vaiheita, jolloin energiat olivat vähissä ja vastuu painoi. Elämä tuntui urakalta, josta on selvittävä. Ehtikö siinä vanhenemista miettiä?

Lapsena oli vain tämä päivä. Omat vanhemmat ja muut aikuiset olivat auktoriteetteja joita toteltiin tai ei toteltu. Nuoruudessa nämä samat ihmiset muuttuivat vanhoiksi ja heidän auktoriteettinsa muuntui näköalattomuudeksi. Työikäisenä huomasi ensimmäiset merkit vanhenemisesta ja se oli pelottavaa. (1.mies)

Lapsuus, nuoruus ja aikuisuus kuljettavat kohti vanhuutta, joka valmistaa viimeiseen vaiheeseen, elämästä luopumiseen. (1.nainen)

Vanhenemisen huomaa keski-iässä, erityisesti viimeisinä työvuosina väsymisenä ja aikaansaamattomuutena. (2.nainen)

Vanhenemisessa ei ole mitään suloista, jos on elämässä yleensäkään.     (eläkeläisryhmä)

Nyt tunnen, että mahdollisuuksien rajat ovat jo tulleet vastaan. Samalla koen vastuun helpottuneen, sen piiri on kutistunut. Rajallisenakin elämä tuntuu mielekkäältä. Iloa on paljon; arjen, läheisyyden, yhteisöllisyyden, elämän monimuotoisen kauneuden ja merkityksellisten kohtaamisten iloa. Kun elämysten hakemisen ja osallistumisen vimma hellittää, avautuu sisäisen kokemisen rikkaus uudella, hiljaisella tavalla. Se tuntuu tyydyttävämmältä kuin osasi kuvitella.

Vastuu ei helpotu, kutistuu ehkä ja sen kohde ja toimintatapa muuttuu. Nuorena aikuisena koki ensisijaisesti olevansa vastuussa jälkeläisistään ja elinpiiristään. Vasta vanhuuden merkkien ilmaannuttua alkoi oivaltaa kunnolla vastuuta omasta itsestään ja elintavoistaan. On ristiriitaista, että vasta vanhuuden kynnyksellä löytää elämän rikkautta paljon lähempää kuin ennen, mutta silti on tarve pitää kiinni oljenkorresta joka lupaa uusia elämyksiä nyt jo ylipääsemättömän vuoren takana. (1.mies)

Tuntee tyytyväisyyttä omista aikaansaannoksista työssä, ihmissuhteissa, lapsen kasvatuksessa. Voi jättää kiireen ja kilpailun, saa vain olla, ellei huvita muu. (3.nainen)

Tarpeellisuuden tunne pitää pystyssä. Vapaaehtoistoiminnassa tarvitaan toimintakykyisiä ikäihmisiä. Toiminta antaa sisältöä elämään. (2.mies)

Kaikki tekeminen vie enemmän aikaa. On opeteltava sujahtelemaan peilien ohi. Muutoksista selviää hyväksymällä. (eläkeläisryhmä)

Vanheneminen? Luonnollistahan se on. Sitä hidastuu, alkaa viihtyä itsekseen, nauttia aikatauluttomuudesta. Luovuttelee asioita, aloittaa jonkun uuden harrastuksen. (5.nainen)

Arvot muuttuvat, olen huomannut. Moni ennen tärkeä asia tuntuu marginaaliselta, tärkeimmiksi ovat tulleet henkiset arvot. (4.nainen)

Saatamme suhtautua turhan pelokkaasti ja torjuvasti vanhenemiseen. Näemme ja kuulemme ympärillä ikäviä esimerkkejä vanhojen kohtaloista. Luopuminen työroolin antamasta yhteiskunnallisesta asemasta ja sen mukana monista ihmissuhteista voi tuntua vaikealta. Taloudellinen tilanne muuttuu, tulee terveydellisiä huolia. Tulevaisuus alkaa pelottaa, pelkääminen syö iloa ja vie voimia.

Vanheneminen on vähittäistä. Menetykset sammuttavat elämänvoimaa. (eläkeläisryhmä)

Kun tajuaa hautajaisissa olevansa sukupolvensa ainoita saattajia, se on kuin salamanisku: nyt olen tullut vanhaksi! (1.nainen)

Koemme itsemme onnekkaiksi kun emme vielä saaneetkaan kuolemantautia. On outoa, että kovin harvoin pystymme hyväksymään, että kun jonkun meistä on kuitenkin luovuttava osasta saavutettuja etujamme, se menettäjä voi yhtä hyvin olla minä itse. Tuo tieto on äärimmäisen pelottava. (1.mies)

Terveyden menetys pelottaa, se, saako hoitoa ja apua tarvitessa. Itsenäisyyden menetys pelottaa, se, ettei kykene huolehtimaan itsestään, päättämään asioistaan, tai ilmaisemaan itseään. (3.nainen)

Kristilliset mystikot puhuvat ’talon tyyntymisestä’ tarkoittaen sillä ruumiillisten halujen sammumista ja henkisen puolen kirkastumista. Mietin, tarvinneeko sammuttaa sitä, mikä inhimilliseen elämään kuuluu. Nautinnosta voisi olla kiitollinenkin. Ehkä tulee itsestään aika tai on jo, jolloin fyysinen rakkaus ei ole samalla tavalla onnen lähde kuin on ollut. Hellyyden ja läheisyyden halu on syvästi ihmisyyttä, ei se koskaan katoa.

En ymmärrä ajatusta, miksi jotain inhimillistä pitäisi uhrata jonkin toisen inhimillisen alttarille. Se olisi aivan turhaa energian tuhlausta, sillä Luojamme on rakentanut meistä niin hienon laitteen, että tarpeemme ja kykymme kulkevat lähelle tasapainossa. Se mikä kenties vanhetessa itsekkäänä fyysisyytenä hävitään, voitetaan varmasti moninkertaisena mielen ja pyyteettömän läheisyyden rikkautena. (1.mies)

Ihmisiä liukuu maailmani ulkokehälle. Aika syö suhteita, rakkaudet kukoistavat ja kuihtuvat, ystävyydet haalistuvat, työelämässä tärkeältä tuntuneet ihmiset jäävät ympyröihinsä pyörimään. Avoimelle elämä voi tarjota uusia ihmissuhteita vanhenevanakin. Kohdataan, jaetaan samaa matkaa.

Unelmia voi olla kaiken ikää, niitä voi toteuttaa ja kokea onnistumisen iloa. Usein vanhuudessa kulutamme voimia huomisen pelkäämiseen, vaikka voisi tästä päivästä iloita. (1.nainen)

Elämä on matka. Jos katsomme taaksemme vaikkapa junan takasillalta, ei se mikä jää taakse katoa minnekään. Siellä se on, emme vain enää näe sitä. Mutta jos kuljemme samaa tietä uudelleen, voimme kenties nähdä saman maiseman ja kokea monta tunnetta uudelleen. (1.mies)

Tunnen iloa ja kiitollisuutta siitä, mitä elämä on eteen tuonut. Tunnen rauhaa siitä, että olen turvassa kaikesta huolimatta eikä tarvitse kaikkea yksin kantaa. (3.nainen)

Vanhenen, vanhenen vastaan panematta, jopa mielelläni. Aika virtaa, muutos on ikuista. Jonakin päivänä minunkin aikani tulee täyteen, en sitä pelkää. Elävien huolet tulevat ja menevät, surua on aikansa, iloa aina.

Sana merkitsee kaiketi jonkinlaista aukiota, toria. Tässä yhteydessä on kysymys Alejandro Amenabarin palkitusta dvd-elokuvasta, joka tekee merkillisen vaikutuksen katsojaan: se saa pohtimaan poliittisen hallinnon, uskonnnon ja tieteen valtakuvioita kautta aikojen, kansan ja vallanpitäjien suhdetta ja inhimillistä kärsimystä massojen puristuksessa. V. 2009 valmistunut elokuva saa profeetallista tuntua Egyptin ja arabimaailman nykyisten tapahtumien valossa.

Elokuvan tapahtumat ajoittuvat vuoteen 391 jKr. Egyptissä, jonka keskus tuolloin oli Aleksandria. Tarinan keskushenkilöinä ovat Hypatia, huippulahjakas matemaatikko, hänen lahjakkaat oppilaansa ja älykäs orjansa. Ajan yhteiskunnalle poikkeuksellinen jännite syntyy asetelmasta, jossa viisas nainen opettaa nuoria miehiä ja miesorja palvelee emäntäänsä.

Mitään uutta ei maailmassa tunnu olevan, mitä ei olisi ollut ennenkin. Oppimaton, köyhä kansa kuohuu, milloin kulloisenkin vallanpitäjän puolesta, milloin vastaan. Älymystön intohimoinen tiedonjano johtaa valtapyrkimyksiin siinä kuin totuudenmiekkaa heiluttavien uskonoppineiden tai poliittista valtaa tavoittelevienkin. Miehisiä vallanpitäjiä viisaampi nainen on uhka, joka ensin yritetään alistaa seksuaalisesti ja kun se ei onnistu, tuhotaan noitana. – Elokuvan pääosassa on tyylikkäästi näyttelevä Rachel Weisz.

.. sana, joka jäi osuvana mieleen Voimalan keskustelusta viime perjantaina. Päätoimittaja Mari Teinilä avasi kiinnostavan näkökulman reformaation (uskonpuhdistus; uudistuminen) ja tiedonvälityksen murroksen yhteydestä, mutta siitä eivät telologit osanneet jatkaa eikä Antti Nylénkään historiallista katsausta pitemmälle. Luterilaisuus oli keskustelijoiden mielestä jo menettänyt reformaatio-luonteensa.

Suomen luterilaisen kirkon piirissä puhutaan mielellään avarasta kirkkonäkemyksestä, jonka mukaan kirkon seinien pitää olla lavealla ja katto korkealla. Tosiasiassa ev.lut.kirkko näyttää olevan pahasti hajaannuksen tilassa. Kirkon sisällä on joukko nykyisellään melko luutuneita perinneyhdistyksiä, joita alkuperänsä mukaan yhä kutsutaan herätysliikkeiksi, vaikka osuvampi nimi varmaan olisi herätysmuseo. Tahtoo unohtua, että kirkkoon kuuluu myös ihan tavallisia kristittyjä, jotka eivät ole kotoisin perinneyhdistysalueilta, vaan ovat heränneet tai kasvaneet uskoon eri teitä.

Lestadiolaisuuden elinvoima tuntuu perustuvan rajoittamattoman lapsiluvun kautta lisääntyvään jäsenmäärään ja tiukkaan ryhmäkuriin. Viidennen herätyksen voima on valunut hajoamisen myötä keskinäiseen eripuraan. Luther-Säätiön eriseuraisuus on jo niin silmiinpistävää, että sopii kysyä, miksi siellä ei saman tien julistauduta kirkoksi kirkon paikalle. Paikallisseurakuntien liepeillä puuhastelee epämääräisiä pikku ryhmiä, joista Koivuniemen piiri on vain yksi. Kuppikuntaisuuden tunnusmerkkinä on usein villiintynyt henkilökeskeisyys ja käsitys oman uskonnäkemyksen paremmuudesta.

Voimalan keskustelijat löysivät muitakin osuvasti aikaamme kuvaavia sanoja, kuten uskontoneutraalius ja iltasanomasukupolvi. Uskonnottomuus vakaumuksena kirvoitti kummastelua voiko puute olla vakaumuksen sisältönä. Keskustelu näyttää jatkuvan kirkollisissa ympyröissä (mm. Kotimaan blogeissa), mutta ottaako iloinen tapakristitty tai uskossaan vähään tyytyväinen, tavallinen kirkon jäsen kantaa? Entäpä epävarma hamlet-kristitty, joka ei oikein tiedäkö ollako vai ei? Ettei vain jäisi pappien ja maallikkoaktiivien keskeiseksi kahinaksi tämäkin kirkkokeskustelu.