Kysyin taannoin ei-seurakunnallisessa ryhmässä ikätovereiltani kuuluvatko he kirkkoon. Kysymys herätti hämmästynyttä mutinaa: juu, tietysti, miten niin. Miksi kysymykseen olikin jo vaikeampi vastata. ”Jaa’a, enpä ole tullut ajatelleeksi”, sanoi eräs – ja toinen: ”Itse asiassa en oikein tiedä, kun en varsinaisesti tarvitse kirkkoa mihinkään”. Joku totesi joskus miettineensä eroamista, mutta siihenkään ei oikein löytynyt syytä. ”Kai se on ihan hyvä kuulua johonkin.”

2000-luvulla kirkkoon kuuluminen on jo arvovalinta, tunnustautuminen yhteisöön, joka näyttäytyy yhteiskunnan muutosvyöryssä naiivina, omissa sfääreissään uinailevana tai altavastaajan asemassa kompuroivanakin. Jos kysyy kirkon kantaa johonkin ajankohtaiseen asiaan, vastaus värittyy vastaajan mukaan eikä ole yksiselitteinen. Kuten piispa Irja Askola on sanonut, kirkko on moniääninen. Sisäisestä hajanaisuudesta huolimatta kirkolla on luja ydin, sen sanoma, joka kestää myös erilaisia tulkintoja.

Kirkko on minun uskonkotini. Omat ja sukuni henkiset juuret ovat nimenomaan kirkossa – ei sen vanhoissa tai uudemmissa herätysliikkeissä. Juurilla on merkitystä. Kirkko on uskonkotini siksi, että siinä mahtuu olemaan sekä hiljainen, yksinkertaisesti uskova seurakuntalainen että tiukka profiilikristitty, epävarma etsijä ja tulinen taistelija, arvovakaa perinnejäsen ja hurmoshenkisempi – kaikille on tilaa. Kirkko on uskonkotini juuri siksi, että se ottaa rukoustensa piiriin myös ne, joille se on niin yhdentekevä, ettei siitä tule edes eronneeksi.

Aikuisen elämäni varrella minulle on tullut kokemusta sekä kirkon sisäisistä herätysliikkeistä että vapaiden suuntien uskonratkaisua korostavista piireistä.  Myös ortodoksisen ja katolisen kirkon hengenelämään on ollut kosketuksia. Kaikkialla olen löytänyt käydessäni sen, mikä meitä kristittyjä yhdistää, vaikka muodot ja menot eroavatkin. Yhteyden löytäminen vaatii hengellistä nöyryyttä; arvostelunhalusta ja oikeassa olemisen hybriksestä luopumista.

Moni tuntuu nykyään ajattelevan, että riittää kun uskoo omalla tavallaan, ei siihen mitään kirkkoa tai yhteisöä tarvita. On niin inhimillistä loukkaantua ihmisiin, näkyvällä paikalla oleviin vastuunkantajiin. On inhimillistä pettyä kirkon muutoksen hitauteen ja tuskallisiin kompromisseihin ajassa olevista kysymyksistä. On inhimillistä vastustaa muutosta ja ajatella, että oma porukkamme on raamatullisempi kuin muut.

Pari vuotta sitten Kotimaa-lehti julkaisi kirkkoa koskevan tulevaisuusskenaarion, jonka oli laatinut tutkija Kimmo Ketola. Sen mukaan v. 2030 kirkkoon kuuluu enää runsas puolet suomalaisista, kaupungeissa jopa vähemmän; sisäiset ristiriidat repivät kirkkoa eikä yhteistä näkemystä löydy; oppisisältö ei muutu, mutta tulkinnat väljenevät väistämättä. Tällä tiellä ollaan ja pelkään, että kehitys on väistämätön.

Kuulun kirkkoon, sillä uskon ihmisiä ymmärtävään ja rajattomasti rakastavaan Jumalaan. Kuulun kirkkoon, koska se ei kirkkona erottele eikä tuomitse omia jäseniään tai muiden kirkkojen jäseniä vaan pyrkii elämään todeksi rakkauden ja yhteyden sanoman. Kuulun kirkkoon, koska tarvitsen rukoilevaa ja toimivaa yhteisöä, jonka kanssa kulkea samaa matkaa.

(Pyydetty puheenvuoro seurakuntamme teemapäivässä 27.3.2011)

  • Kiitos. Tämä oli hyvä puheenvuoro.

    Opin vuosien varrella rakastamaan yhä enemmän tätä kirkkoamme. Muistan, miten aina palatessamme lähetyskentältä meiltä yritettiin saada kriittisiä lausuntoa kirkostamme milloin mistäkin syystä ja milloin minkäkin porukan puolelta. Kieltäydyin kritikoimasta, koska näisä tässä kirkossa mahdollisuuden. Iloitsin myös siitä, kuinka kirjava joukko tähän kirkkoon kuului. Iloitsin myös LÄhetysseurasta, johon mahtui työntekijöitä erilaisista taustoista.

    Nyt en enää tiedä. Pystytetyt muurit, tahalliset väärinymmärrykset ja ilkeydet, syyttelyt ja puolustelut, suvaitsemattomuudet ja suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuudet ovat irrottamassa juuriani…

    Kommentin jätti mm · torstaina 14. huhtikuuta @ 15:49

  • mm – Muutama ystävistäni on liittynyt ortodoksiseen kirkkoon ainakin osittain mainitsemistasi syistä. Vaikka tunnenkin oloni yhtä kotoiseksi siellä käydessäni, ajattelen, että juuri tämä luterilainen kirkko on uskonkotini, isäni ja äitini kirkko. Koen oikeaksi pysyä siinä, mihin minut on kastettu ja mistä olen ’kotoisin’. Lähetysnäkökulmasta asian voisi nähdä toisinkin, mutta koen kirkolta saamieni eväiden riittävän. Rukoilen eheyden ja yhteyden puolesta, sekä kirkon itsensä vuoksi että erityisesti ihmisten, joille se on uskonkoti.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 15. huhtikuuta @ 21:32

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.