Oikeastaan en ollenkaan haluaisi olla mieltä mistään, mutta kun. Jotenkin sitä tuon tuosta eksyy ajatustensa laidoille, sinne, missä maailma hälisee kaikkine ilmiöineen ja impulsseineen. Ja sinne kun eksyy, on välistä niin vaikea löytää ytimeen.

*
Missä on ajatuskerän ydin, se pala sisikuntaa askarruttavaa, minkä ympärille ajatuslanka lähtee kehrääntymään? Joskus se löytyy kun alkaa purkaa kerää takaperin. Toisinaan taas ei löydy, ei millään, sotkuun vain langat menevät ja takkuuntuvat aukeamattomiksi solmuiksi.

*
Mieltä oleminen lähtee aina helposti kuin bumerangi ja palaa yleensä omaan otsaan. Toisen ohimenevä huomautus, lehdestä tai blogista luettu juttu, nettilehden uutissähke, tapaus kaupungilla, junassa kuultu puhelinkeskustelu, tv-ohjelma…  impulsseja riittää – ja reaktioita.

*

Aito ajatus lähtee omasta sisimmästä ilman välitöntä, tunnistettavaa impulssia. Jostakin se vain lähtee kehkeytymään, ehkä jo kauankin tehtyään ilmituloa. Ihan niin kuin tähtisumusta tiivistyvä taivaankappale, jonka valovuosien päästä löytää, jolle nyt antaa nimen, merkityksen.

*

Pääasia toisaalta on, että ajatusaparaatti hurisee, se nimenomainen osa siitä, jossa itsenäinen ajattelu syntyy. Siinä on ydinvoimaa, persoonan säteilyä.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.