Leidiporukka kävi katsomassa kotimaisen elokuvan Hiljaisuus. Se oli vaikuttava, järkyttäväkin. Olen ihmetellyt tätä loppumatonta sotaelokuvien määrää niin globaaleilla tv- ja elokuvamarkkinoilla kuin kotimaassakin. Sodassa ilmiönä on jotain tyhjentymätöntä, äärimmäistä, ikuista. Aihe houkuttaa yhä uusia sukupolvia, joilla omaa kokemustakaan sodasta ei ole.

Sotaelokuva voi olla genreä, jossa viihdytetään katsojaa toiminnallisella räiskeellä, ääni- ja lavastetehosteilla ja miehisillä sankaritarinoilla. Lajityyppi ei minua kiehdo. Olin kiinnostunut Hiljaisuus- elokuvan ideasta, jossa näkökulma sotaan on toinen. Elokuva ei mässäile taistelukohtauksilla eikä se ole perinteinen sankaritarina; se on hiljainen kertomus kuoleman kauheudesta ja kauneudesta, pelosta, ystävyydestä, pettämisestä ja lojaaliudesta aina hulluuteen asti. Joonas Saartamo ja Ilkka Heiskanen tekevät elokuvassa lähtemättömästi mieleen painuvat roolityöt.

Jatkosota (1941-1944) oli jälkikäteen arvioituna täyttä hulluutta. Kuviteltiin että Saksan siivellä saataisiin korjattua talvisodan menetykset. Lopputulos oli surkea: Karjalan ja Porkkalan luovutus, sotakorvaukset ja henkinen pakkoliitto itänaapurin kanssa (YYA). Sotatoimiin jouduttiin haalimaan nostoväkeä, monta sellaista, jolla henkistä kanttia rintamalle ei olisi ollut. Ruumiiden haku rintamalinjojen välistä ja arkutus ei todellakaan  ollut heikkohermoisten työtä. Kaksi lottaa, ruumiinpesijä, kolme sotamiestä ja yksikön komentaja työskentelivät äärimmäisten olosuhteiden keskellä parhaansa mukaan. Sankaruuttakin voi olla monenlaista.

Elokuvan lopussa on huikea hetki. Vetäytyvien joukkojen perässä viimeisenä tuleva Eino ajaa hevosta kuormallinen ruumiita mukanaan, kun joutuu tiellä venäläissotilaiden yllättämäksi. Yllättäen vihollisjoukkueen kapteeni komentaa sotilaat tien sivuun ja aseet alas. Tulitus jatkuu vasta, kun kuorma on mennyt ohi. Moni äiti sai poikansa ja vaimo miehensä kotiseudun multiin.

Bertol Brechtin näytelmää luonnehditaan esitteessä traagiseksi komediaksi. Espoon teatterin enseblen esitys meni ajoittain farssin ja surrealismin puolellekin slovenialaisen Vito Tauferin ohjauksessa. Lähes tapahtumattomien, äänettömien tuokioiden ja korvia koettelevaksi yltyvän melskeen vuorottelu oli näytelmän peruskuvio, perusteltuakin ehkä, kun väliaikaa ei ollut.

Esitys alkoi hiljaisuudella, jonka moni saattoi yhdistää morsiamen isän roolia näytelleen Asko Sahlmanin taannoiseen traagiseen kuolemaan. Hääväki istui jo valmiiksi pöydässä, kun yleisö kutsuttiin sisälle katsomoon. Alussa kävi ilmi, että sulhanen oli ’omin käsin’ rakennellut kaikki erikoiset huonekalut itse kehittelemäänsä liimaa käyttäen, niinpä suhteiden vertauskuvaksi nousevan asetelman hajoaminen oli aavistettavissa. 

Katsojia hätkäytettiin useaan kertaan rajuilla ääniefekteillä ja ylilyövällä revittelyllä. Näytelmän idea lienee ollut paljastaa ns. pikkuporvarillisen avioliittomeinigin onttous; ihmisten suhteissa mikään ei lopulta ollut sitä, miltä se aluksi oli näyttävinään. Ideaan saattoi samaistua kuka tahansa katsoja, jolla elämänkokemusta on. Ovathan häät eräänlainen näytelmä, vaikka eivät päättyisikään Brechtin tapaan.

Teatteriesitys onnistui sekä huvittamaan että liikuttamaan katsojaa. Komediaa oli enemmän roolien tyypittelyssä, toteutuksessa tragedian ainekset olivat vahvat. Kun näyttämö on pieni ja lähellä katsojia, suhteiden paljastuminen olisi välittynyt vähemmälläkin meuhkeella. Näytelmän lopussa koko lavastus oli astioita ja huonekaluja myöten tuhannen päreinä.    

Nyt pitäisi tuntea joku  – epäilemättä Unicefin – laatima hieno julistus, jossa tiedetään ne lapsen oikeudet. Niistähän me aikuiset mielellään puhumme. Miten vain lienee sen vaikuttavuuden kanssa oman maan ja maailman lasten elämässä.

Lapsella on oikeus saada perustarpeet ja hoiva, oppia ja sitä kaikkea. Oikeus on, mutta mahdollisuus? Onko lapsella oikeus leikkiä vapaasti? Aikuisethan leikkikaluja suunnittelee, valmistaa, valitsee ja päiväkodin täti sanoo mitä leikitään?

Onko lapsella oikeus olla omanlaisenaan rakastettu? Huonolla tuulella, kiukutella, rähistä? Olla tykkäämättä siitä, mitä ruokaa lautaselle laitetaan? Haluta karkkia tai mitä tahansa aikuisille sopimattomaan aikaan? Ettei vain ole vuoden tavoite olla kiltti joulupukkia (aikuista) varten?

Onko lapsella oikeus kotiin, kuuntelevaan ja läsnä olevaan vanhempaan? Oikeus valita kaverinsa? Kiinnostua harrastuksesta, josta kotona ei ole kuultukaan? Vaatia, kokeilla, provosoida? Kasvaessaan kyseenalaistaa aikuisten maailma ja vanhempien arvot?

Onko lapsella oikeus olla lapsi?

Tasa-arvokäsityksiä on monenmoisia. Blogimaailmassakin joku jo ehti närkästyä perin juurin YLEn otsikointia ”Vain naiskirjailijoita Finlandiaehdokkaina”. Kieltämättä otsikon saattoi kokea hieman vähättelevän sävyisenä, vaikka tarkoitus lienee ollut vain uutisoida poikkeava tilanne.

Kirjallisuuspalkinnon ehdokasasettelun tekee asiantunteva ja arvovaltainen raati ja voittajan valitsee joku ansioitunut yksilö. Systeemi ei ole toista hullumpi, eihän kaikesta voi kansanäänestystäkään järjestää. Sopii arvailla minkämoinen älämölö feministijoukoissa olisi noussut, jos ehdokkaina olisi sattunut olemaan vain miehiä.

Sillehän ei mitään voi – tarvitseekokaan – että nais-sitä ja nais-tätä tulee vastaan tuon tuostakin aloilla missä naiset ovat vähemmistönä, mutta kirjailijat tuskin kuuluvat näihin. Miesten pitkään hallitsemat alat, kuten papisto, kansanedustajisto, poliisikunta ovat nyt jo siinä määrin tasaiseen tahtiin naisistuneet, että on aika turhaa puhua naispapeista, naispoliiseista tai naiskansanedustajista. Puolustusvoimissakin palvelee naisia, vaikka päällystö yhä koostuu miehistä, no, nykyistä ylipäällikköä lukuunottamatta.

Eikö tasa-arvo pohjimmiltaan ole sitä, että sukupuoli tai muu henkilöyttä ulkonaisesti määrittävä seikka ei vaikuta valintoihin. Tämä asettaa laatuvaatimukset valintakriteereille ja sulkee pois kiintiöajattelun. Kaikkialla maailmassa ei tasa-arvoa ole, voimme olla ylpeitä ja arvostaa tasa-arvoyhteiskuntaamme. Piiloväheksyntää ei tarvitse hyväksyä kuten ei piilorasismiakaan. 

***

Lisäys 18.11.-11

Tänään ilmestyneessä Hesarin NYT-liitteessä Anu Silferberg kertoo keski-ikäisen miesvalmentajan suhtautumisesta, kun naiset pyrkivät mäkihyppyjoukkueeseen. MM-kisoissa 2013 nimittäin on tarkoitus hypätä ns. sekajoukkueella, jossa on sekä miehiä että naisia. ”Idea on huono, tyttöjä ei pidä päästää näihin hommiin.” 

Lapsuusmaalla ennen ei vietetty isänpäivää eikä siitä siellä main taideta nykyäänkään kovin suurta ääntä pitää. Isäni ei piitannut isänpäivästä eläessään, sanoi mainosmiesten kotkotukseksi. Laitoin silti hänelle kortin maailmalta isänpäiväksi, kun itsestä tuntui siltä. Isä oli elämäni tärkeä taustahahmo.

Puolisosta tuli isä, kun Esikoinen syntyi ja Kuopuksen syntymä vielä vahvisti tuon siteen, joka lienee miehen elämän merkityksellisimpiä. Pojat ovat meillä kutsuneet isäänsä ensin isiksi, sitten aikuistuttuaan isäksi. Kaikki myöhemmin yleistyneet muunnokset ja väännökset ovat pysyneet kotisanastosta poissa. En tiedä ovatko keskenään tai kavereille joskus jotain muuta nimeä vanhemmistaan käyttäneet, jos ovat, ei se meitä haittaa, kunhan saamme olla heille kotona isä ja äiti.

Esikoisesta tuli isä, kun Pikkuritari syntyi ja Murunen vahvisti tuon ikiaikaisen isyyden siteen.  Olemme ihastuneina seuranneet miten Esikoisemme on kasvanut isyyteen, on läsnä lapsilleen ja jakaa kotiaskareet puolisonsa kanssa iltapainotteisen työnsä puitteissa.

Isäksi ei synnytä sinä hetkenä, kun oma lapsi tulee maailmaan. Isäksi kasvetaan toiveissa ja unelmissa, odotuksen pitkinä kuukausina, itkuisina vauvaöinä ja lapsen kera, kun hän maailmaansa valloittaa. Isyys ei ole alituista onnea eikä kukaan ole erehtymätön isänä. Rakkaus lapseen ja lapsen rakkaus isään on uusiutuva, elävä, ainutlaatuinen ihmissuhde, joka haastaa molemmat kasvamaan ihmisenä.

Monelle miehelle isyys on kipeä paikka, jossa elämän pettymykset, riittämättömyyden tunteet ja häpeä syövät ilon. Uskon kuitenkin, että sydämessään jokainen isä rakastaa lapsiaan ja haluaa heille hyvää. Jumala siunatkoon isiä viisaudella, kärsivällisyydellä ja rakkaudella. 

Monenlaista perintöä saamme suvultamme geeneissä; paljon hyviä ominaisuuksia – ja sitten niitä,  joita emme huolisi, jos voisimme valita. Tieteellisinkin tutkimuksin on vahvistettu se kokemuksellinen havainto, että joissakin suvuissa esiintyy keskivertoa enemmän kansantautejamme sydäntauteja ja syöpää. Aineenvaihduntaan liittyviin sairauksiin, esimerkiksi sokeritautiin tai sappikivitautiin sairastuvan suvusta löytyy poikkeuksetta joku, jolla on ollut sama vaiva. Myös alkoholismia ylläpitävä riippuvuusgeeni tunnetaan.

Ihminen voi joutua kantamaan kokemusta vanhemman sairauden vaikutuksesta perheessä ja myöhemmin sairastua itsekin. Näin jatkuvat isien ja äitien kärsimykset kolmanteen ja neljänteen polveen. Onneksi tämä ei ole väistämätön kohtalo. Geeniperinnölle ei voi mitään, mutta yksittäinen geeni ei aina periydy vallitsevasti, se voi olla myös väistyvänä tai piilevänä. Eri sukujen geeniperimät myös sekoittuvat uuden sukupolven syntymähetkillä. Elinolojen parantuessa ja tiedon lisääntyessä on myös toivoa: voimme tiedostaa hyvissä ajoin elintapojen,  ravinnon ja liikunnan vaikutuksen perintösairauksien ehkäisyssä.

Äitini perintönä on sappikivitauti osunut minulle tässä elämänvaiheessa ja migreeni veljelle jo lapsuudessa. Isän perintönä meillä molemmilla ovat sydänvaivat. Verensokeria tarkkailemaan pakotettuna eläkeläisenä olen ajatellut isänäitiä, jonka perheestä kaikki sisarukset sairastuivat vanhuudessa sokeritautiin. Tuntuu kuin geeni olisi piileskellyt jossakin yhden sukupolven ja palannut hiukan heikentyneenä muistuttamaan itsestään pojantyttärelle: terveisiä mummolta.

Geeniarpajaisten lopputulemaan voi vaikuttaa sentään hiukan enemmän kuin lottoarvonnan, jonka lopputulos on täysin sattuman varassa. Kun tiedän geeniperinnön todennäköisyyskertoimen, voin elintavoilla ainakin jossain määrin vaikuttaa siihen, miten käy. Harvoin ihminen kuitenkaan mitään todella radikaalia tekee elämäntavoilleen ennen kuin pakon edessä. Toisaalta ehkä sekin on totta, mitä kirurgi minulle sappikivistäni sanoi: jos tauti on tullakseen, se tulee, syö tai ole syömättä. On siis perimän, todennäköisyyksien ja elintapojen tuolla puolen vielä se X-faktori, tuntematon tekijä: jos on tullakseen. Ja se sitten lopulta opettaa hyväksymään, että näillä perinnöillä on mentävä, mitkä sai.

Kolmas Portti-blogin Annikki kirjoitti homingista eli kotoilusta kuunneltuaan Anu Harkin ohjelmaa. Tunnistin itseni mieluusti kotoilevana ihmisenä, joka nauttii kotona olosta  mitään erityistä puuhaamattakin. Myös tavanomaiset kotiaskareet: ruuanlaitto, pyykki, siivous ja pienimuotoinen askarointi pihassa tuntuvat enimmäkseen hyvältä. Monilla kotipuuhiin kuuluvat käsityöt, minulla niiden tilalla on lukeminen ja kirjoittelu.

Epäilen, että kotoilusta nauttiminen on syntyperäinen ominaisuus, jonka maalla syntyneet ja kasvaneet saavat äidinmaidossa. Kuten Annikki sanoo, alituiseen rientämiseen ja osallistumisvimmaan tottuneille urbaanikoille se saadaan kaupaksi tekemällä siitä trendi. Näin kai syntyi toinenkin naistenlehtien kovasti markkinoima trendi, downshifting, jolle myös keksittiin oivallinen suomenkielinen synonyymi, leppoistaminen.

Nuoret puhuvat himmailusta silloin kun ei keksitä mitään menoa tai meininkiä. Himmailu kuulostaa hiukan väheksyvältä, vähän kuin nörtteily. Millähän nuorikansakin oivaltaisi elämän leppoistamisen antavan kasvurauhaa. Ei elämää ole vain alituinen äärikokemuksissa rypeminen ja revittely. Parasta on kun on sopivasti liikettä. Me aikuiset voimme näyttää tässäkin lapsillemme hyvän elämän mallia. Tehdään kotonaolosta viihtyisää!

On kyllä totta, että eläkeläiselle kotoilu on luontevin elämänmuoto. Työvuosina on tultu ja menty ihan tarpeeksi niin työ- kuin vapaa-aikanakin. Se vain on niin ihanaa, kun saa elää oman luontaisen rytminsä mukaan. Ja kun on aikanaan nähnyt ja kokenut riittävästi elämää, tajuaa, ettei ole mitään oleellisesti uutta auringon alla.

Syksy on hyvä vuodenaika rauhoittumiseen. Kun ulkona sataa ja myrskyää on hyvä olla kotona. Kun tekee oikeasti mieli jonnekin, voi taas lähteä vaikuttumaan virikkeistä.

Nyt kaikki muuttuu. Tunne ei ole vakuuttava, varmuutta siinä ei ole. Pikemminkin se on kuin hento signaali sisäavaruudesta. Heiveröisiä merkkejä on mahdotonta vielä tulkita, on luotettava, että signaali selkenee. Nyt on se tajuamisen hetki.

Kaikki ei ole vain jokin. Ensin miettii, että se on vuodenaika tai mitä lähipiirissä tapahtuu. Havaitsee yhteisöllisen muutoksen värinän siellä täällä. Tajuaa rekisteröivänsä yhteiskunnallisia ja globaaleja liikahduksia, joiden pitkäaikaisvaikutuksia ei osaa ennakoida.

Onko muuttuminen kuitenkin pohjimmiltaan sisäinen prosessi? Jokin varmuus murtuu.  Ihminen tulee tutuksi rajoilleen, tajuaa horisontin. Tätä se oli ja on, elämä. Tuntee irti päästämisen, hellittämisen vapauttamaa pelotonta iloa. Ei tarvitse tietää aikoja, määriä. Elämä on nyt.

(kirjoitettu kesän alussa)

Toinen poltteli päivänä muutamana takassa perheen arkistomappien sisältöjä siltä osin, mikä oli yli kymmenen vuotta vanhaa. Tuli vastaan nostalginen paperi äitiysrahan myöntämisestä Kuopuksen syntymän jälkeen ja se kertoi, että äitiyslomaa oli tuolloin 7 kk. Työnantaja maksoi täyden palkan kolmelta kuukaudelta (ja sai Kelalta korvauksen), loput neljä kuukautta Kela maksoi äidille suoraan. Hoitopaikkaetuja ei ollut pääkaupungissa 1970-luvun lopulla.

Kelan sivut kertovat palkallisen äitiysloman pidentyneen neljään kuukauteen ja vanhempainrahan nimellä kulkevan etuuden noin kuuteen kuukauteen kolmessakymmenessä vuodessa. Lapsilisä näkyy porrastetun niin, että mitä useampi lapsi sitä enemmän viimeksi syntyneestä maksetaan. Kotihoidon tukeakin saa tietyin ehdoin. Tiedetään, että lapsen kolme ensimmäistä vuotta ovat perusturvallisuuden ja kiintymyssuhteiden kehittymisen kannalta korvaamattoman tärkeät.  Tieto muuttuu tueksi kovin hitaasti.

Äitini ei saanut palkkaa, äitiysrahoja eikä lapsilisää veljeni ja minun syntyessä. Ei ollut sotien jälkeen yhteiskunnalla mistä maksaa, mutta lapsia kyllä syntyi, meitä suuriin ikäluokkiin kuuluvia. Oliko äitiyspakkaus ainoa yhteiskunnan tarjoama kädenojennus äideille sodan jälkeen? Lapsilisää alettiin maksaa v. 1948 ja se oli kipeästi tarpeen joka perheessä. Taannoin kiisteltiin pitäisikö lapsilisä poistaa parhaiten ansaitsevilta. Ei pitäisi. Lapsilisä on yhteiskunnan signaali: lapset ovat yhtä tärkeitä kaikissa perheissä. Tulevaisuus on lapsissa.

En ole sukututkija, se sanottakoon heti. Meidän perheessämme Toinen on hoitanut tuon kärsivällisyyttä, tietoa ja taitoakin vaativan kiintoisan puuhan. Ilmeisesti vaikeinta sukuaan tutkivalle on rajata haluamansa tiedon määrää, lähdeaineistosta ei tunnu olevan pulaa. Minulle riittää, kun tiedän isäni ja äitini suvun heidän isovanhempiinsa asti.

Kansallisarkisto sijaitsee Helsingin Rauhankadulla vastapäätä Suomen Pankkia. Arkiston vanhimman osan, Gustaf Nyströmin suunnitteleman ja 1890-luvulla valmistuneen talon julkisivu on komea katonharjan Suomi-neito-veistoksineen. Vanhan osan sisääntuloaulassa ja portaikossa tulee juhlallinen olo, katto, pylväät ja seinät kertovat kauneudellaan aikansa rakennusihanteista.

Leidiporukassamme ei siis ole sukututkijoita, mutta loputon mielenkiintomme ja uteliaisuutemme kulttuurisiin paikkoihin johti meidät tutustumaan historiallisten arkistojen kiehtovaan maailmaan. Saimme onneksemme asiantuntevan oppaan, muuten tutustuminen olisi jäänyt kalpeaksi kurkistukseksi saleihin, joissa istuu päivät pääksytysten lähdemateriaalia tutkivaa hiljaista väkeä.

arkistohiirulainen!

Senaatin arkisto vuodesta 1809, Valtionarkisto vuodesta 1869 ja Kansallisarkisto vuodesta 1994 – nimi on muuttunut aikaansa heijastellen, mutta tehtävä on pysynyt samana: säilyttää Suomen valtiollista ja kansallista kulttuuriperintöä koskevat asiakirjat, toimia arkistotoimen asiantuntijana, tiedonhallinnon kehittäjänä ja heraldiikan asiantuntijana. Kansallisarkiston vastuulle kuuluu erikoisarkistoja eri puolilla pääkaupunkia sekä seitsemän maakunta-arkistoa. Hyllykilometrejä on toisatasataa ja niissä lukematon määrä mappeja ja kansioita. Muhkeat, nahkaselkäiset asiakirjaniteet herättävät kunnioitusta; arkistonhoitajilla täytyy todella olla ruista ranteissa! Oppaamme auttoi myös meitä löytämään mikrofilmeiltä 1800-luvulla eläneitä esivanhempiamme sekä opasti Suomen Sukututkimusseuran sivujen www.genealogia.fi -tietokannan käyttöön. Muitakin hyödyllisiä nettisivusto-osoitteita saimme.

muhkea nide!

Tapaamisohjelmaamme aina kuuluvan kahvikeskustelun jälkeen poikkesimme vielä Mariankatu 7:n porttikongista sisäpihalle ja kävimme tutkimassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran piskuisen kirjamyymälän kiehtovia uutuuksia. Sieltä löytyi vaikka mitä ihanaa…