Kävin ystäväsiskon kanssa viihtymässä Helsingin Kaupunginteatterissa perjantai-iltana. Musikaali Katri Helena on jo esityskaarensa lopulla ja jonkinlaista väsähtäneisyyttä voi aistia pääroolin esittäjän otteissa sekä yleisössä, mutta mainiot sivuroolisuoritukset sekä teatterin loistava tanssiensamble tekivät kokonaisuudesta nautittavan. Kun esityksen jälkeen lukee teatterilehden pelkkiä superlatiiveja vilisevät ensi kritiikit, tulee kyllä hieman outo olo.

Parasta komiikkaa loivat Sari Siikader luottotoimittajana, Eija Vilpas ihailijan roolissa ja Kari Arffman professorina. Superlatiivit ovat paikallaan erityisesti Katariina Kirjavaisen lavastuksen ja Kari Leppälän valosuunnittelun (huikea rajuilma!) kohdalla. Minut yllätti positiivisesti Sanna Majurin kuulas laulu Katri Helenan superhittien tulkinnassa, ääni oli jopa esikuvansa nykytilannetta sointuvampi, mutta lavakarismaahan ei voi jäljitellä, se on myötäsyntyistä.

Jokaisella Katri Helenan laulujen ystävällä lienee suosikkikappaleensa. Minun lempparini ovat Kesän lapsi ja Anna mulle tähtitaivas, ystävän korvaan jäi tästä esityksestä soimaan Katson sineen taivaan. Laulujen sijoitus elämäntarinan vaiheisiin oli osuvasti ajateltu.

Mitä mieltä kukin onkaan Katri Helenan henkilöstä, lauluista tai äänestä, se lienee kiistatonta, että hänen uransa viihdetaiteilijana on legendaarinen. Siihen ovat luoneet syvyyttä kohtalonomaiset elämänkäänteet. Katri Helena on musikaalinsa ansainnut.

(Ps. Kevään viimeisiin näytäntöihin lippuja saa edulliseen erikoishintaan!)

Taannoin päätin tympeän teatterikokemuksen jälkeen, etten Kansalliseen enää tuhlaa aikaani enkä eurojani ennen kuin meininki muuttuu. No, on se muuttunut – pääjohtajan vaihdos on mukavasti tuulettanut ohjelmistoa ja perusporukka venyy ihmeesti.

Ken on Saisionsa lukenut, voi vain todeta, että tuttua kamaa tämä. Mutta ajoitus on täydellinen, aihe kutkuttelee yhteiskunnan hermoa. Saisio on valinnut tyylilajiksi anarkistisen farssin ja Jussi Tuurnan musiikki on oleellinen osa näytelmän sanomaa.

Julistavat näytelmät teatterissa ovat periaatteessa yhtä vanhanaikaisia kuin pauhaavat saarnaajat kirkossa ja poliittisten agitaattorien melske muinaisilla työväentaloilla. Huutava laulutyyli toi mieleen Lapualaisoopperan ajat. Äänenkäyttö ja fyysinen nujakointi venytti varmasti esittäjien voimavarat äärimmilleen, kun näytelmä vielä on ylipitkä. Huoletta olisi muutaman historian henkilön voinut tipauttaa esitysversiosta -tällaisena kokonaisuus jätti ylipursuvan vaikutelman ja vei tehoa.

Toteutuksessa on hyviä osajakoja ja draamaoivalluksia. Johannes Holopaisen ottaminen Teatterikorkeakoulusta vaativaan päärooliin tuottaa loistavan roolityön.  Hänen ilmaantuessaan näyttämölle Moritzina syntyy suorastaan messiaaninen hetki, täydellisempää Michel Angelon David-vaikutelmaa on vaikea kuvitella. Juha Muje kirjailijan roolissa on suvereeni ja Rea Mauranen omatuntonsa kanssa keskustelevana poliitikkona kuin ilmetty esikuvansa. Suvaitsevaisuuskeskustelu aitiosta toiseen on herkullinen yksityiskohta. Kiekkojätkät ja pienet joutsenet kutkuttavat nauruhermoa.

Saisio onnistuu säilyttämään aiheen kipeänvakavan pohjavireen tekemättä aiheesta raskasta tai naurettavaa. Huutamisen vastapainona muutama hiljainen laulu olisi luonut kontrastia ja rauhoittanut melskeistä yleistunnelmaa. – Tämä on nähtävä.

*
PS. Mietin vielä mikä oli fokus, mihin näytelmällä pyrittiin. Nostamaan keskustelua? pitämään teema aktuellina? vaikuttamaan asenteisiin? Homovihamieliset tuskin hankkiutuvat näytelmää katsomaan. Toisaalta yleisössä oli havaittavan runsaasti nuoria sekä mies- ja naispareja.

YLE-Teemalla esitettiin viime viikolla jälleen kerran elokuva An American gigolo, pääosassa karismaattinen Richard Gere. Katsoin filmin kolmannen kerran. 1980-luvulla tehty elokuva on paitsi nuoren Geren hurmaavan seksikkyyden huippuaikaa, myös hyvä elokuva, joka nosti pintaan vaietun ilmiön amerikkalaisessa yhteiskunnassa: menestyvien miesten laiminlyödyt vaimot ja varakkaat ikääntyvät naiset, joille ei helposti löydy seksikumppania. Yleensähän tarinat keskittyvät miesten naisseikkailuihin ja rakastajattariin. Monikerroksinen hyväksikäyttöketju paljastuu kaikessa karuudessaan. Elokuvan päähenkilö on seuralaispalvelua tarjoava mies, joka on kehittynyt työssään niin taitavaksi, että saa parhaat ja rahakkaimmat asiakkaat. Gere onnistuu tässä elokuvassa näyttämään riipaisevasti korean ulkokuoren ja opeteltujen hurmurielkeiden alla piilevän aidon rakkauden janon ja satimeen joutuneen yksinäisen miehen ahdistuksen.      

Leffakerhon viime lauantain elokuva, A Single Man (USA 2009), pääosassa karismaattinen Colin Firth ja sivuosassa loistava Julianne Moore, sai Toisen ja minut kotimatkalla pohdiskelemaan rakkauden monia muotoja ja heterorakkauden määrittelemistä ainoaksi oikeaksi. Elokuvan tarina sijoittuu 1960-luvulle, amerikkalaiseen yliopistomaailmaan. Päähenkilö on englantilaissyntyinen professori, joka suistuu suruun menetettyään auto-onnettomuudessa rakastettunsa, jonka kanssa hän oli asunut homoeroottisessa suhteessa 16 vuotta. Professorilla oli myös pitkäaikainen ystävyys naisen kanssa, joka oli pettynyt rakkaudessa ja eronnut miehestään. Nainen yrittää vietellä surevan ystävänsä ja pettyy tässäkin. Naisen avainrepliikki paljastaa 60-luvulla yleisen ajattelun: homorakkaus on vain oikean rakkauden korvike. Professori suunnittelee surussaan itsemurhaa, kun hän kohtaa opiskelijanuorukaisen, joka pohtii omaa erilaisuuttaan ja tunnistaa professorissa lajitoverin. Elokuvan on ohjannut Tom Ford, muotisuunnittelija, esteetikko, jonka ansiosta kuvaus on hyvin kaunis, yksityiskohtia myöten.

Leffakerho on miellyttävä tapa tutustua laatuelokuviin. Kerholaiset ovat ehkä keskimääräistä kypsempää ja suvaitsevampaa yleisöä. Leffakerhon näytännöissä kukaan ei mussuta popcorneja eikä tirsku herkissä kohdissa. Pääosassa on elokuva taidemuotona, joka nostaa katsojan käsittelyyn erilaisia elämään liittyviä eetoksia ja siten avartaa näkemyksiä. Valkokankaan himmeässä kajossa voi pariksi tunniksi täydellisesti unohtaa reaalimaailman ja sukeltaa tarinaan.    

Kuntakartta puhuttaa. Oppositio rähisee, että tässä on takana tarkoituksellinen maaseudun tyhjennys ja syrjäseudulla asuvien elämän tekeminen mahdottomaksi. Hallitus kuntaministerin suulla toppuuttelee ärhäköintiä muistuttamalla, että tämä on vasta ehdotus, joka lähtee lausunnolle kuntiin ja kuntia kyllä kuullaan. Oppositiosta Keskustapuolue ainakin tuntuu unohtaneen olleensa aiemmassa hallituksessa itse kuntaliitoksia suunnittelemassa (PARAS-hanke). Poru on kova ja takki kääntynyt vikkelästi, kun valta on vaihtunut.

Pelkoja on, kuten aina muutosten edessä. Suurin hätä tuntuu olevan maaseudulla, mutta kyllä tämä koskee myös kaupunkilaisia. Pieniä kaupunkeja niputetaan keskenään ja isompia ympäröivien pikkukuntien kanssa. Kaupunkilaiset ihmettelevät, perusteena käytetyt talous- tai työssäkäyntialueet eivät aina hahmotu paikkakunnilla rajanpiirtäjien tavalla. Palvelut toimivat ja talous on kunnossa. Halutaanko ongelmia tieten tahtoen järjestää niillekin, joilla niitä ei ennestään ole?

Kirkolta ei tässä uudistuksessa kysytä mitään, vaikka myllerrys tulee koskemaan myös seurakuntia. Kirkossa on pitkään menty päinvastaiseen suuntaan; isoja seurakuntayksiköitä on jaettu pienemmiksi. Jokin aika sitten Helsingin hiippakunta jaettiin kahtia. Muodostettiin Espoon hiippakunta, johon niputettiin Uudenmaan seurakuntia varsin mielivaltaisesti. Itäisellä ja Keski-Uudellamaalla olevat seurakunnat joutuivat tilanteeseen, jossa tuomiokapituli ja hiippakunnan pääkirkko ovat läntisellä Uudellamaalla, johon toiselta laidalta ei ole luontevia yhteyksiä eikä mitään asiaakaan aiemmin ollut, kun yhteydet ovat Helsingin suuntaan.

Kuntakarttaehdotuksessa on lukuisia itä-länsisuuntaisia möhkäleitä, joiden keskinäisiä liikenne- ja muita yhteyksiä sopii epäillä. Maa-alueissa on kartalta katsoen ulokkeita, joita esitetään leikattavaksi väkivalloin. Esimerkiksi vanha seutukunta Sipoo, jolla on pitkä historia, tulisi pilkotuksi osittain Porvooseen, osittain Helsinkiin ja loput Keski-Uudenmaan kuntaryppääseen. Tämänkaltaisella mylläyksellä viedään monelta suvulta juuret ja ihmisiltä ikiaikainen kotiseutu.

Palvelujen turvaamista on sanottu perussyyksi muutoksiin. Mitenkä käynee, paraneeko kuntien tilanne tällä tavalla? 

Leffa: Valkoinen nauha                                    

Saksa/Itävalta/Ranska/Italia 2009, ohjaus Michael Haneke;

Cannes, Kultainen palmu 2010

Katsoimme toisiimme kohta elokuvan päästyä vauhtiin: Ei kai…mehän on tämä nähty. Hienosti kuvattu mustavalkoinen filmi kesti toisenkin katsomisen, oikealta isolta kankaalta eikä kotiruudusta.

Tarina sijoittuu ajallisesti ensimmäisen maailmansodan kynnykselle ja paikallisesti pohjoissaksalaiseen kyläyhteisöön. Ahdistavat viime vuosisadan alun kasvatusmetodit ja lasten kohtalot riipaisivat yhä, vaikka ne eivät enää tulleet yllätyksenä. Vammaista ja erilaista toveria kiusattiin julmasti lasten joukossa, oli insestiä, naisen halventamista, luokkavihaa, uskonnolla alistamista. Ohjaaja jättää rohkeasti elokuvan rikokset ratkaisematta, sillä tavalla ne jäävät katsojan eettistä omatuntoa rassaamaan. Kauhistuttavien tapahtumien ääressä pahimmalta tuntuu tiedostaa: tässä ovat natsismin juuret ja tätä tapahtuu yhä, kaikkialla.

Poistuessa Toinen meistä kuuli keski-ikäisen naiskatsojan kommentin ystävättärelle: siinä sai kirkko taas kyytiä. – Missä mielessä sanottuna, kysyin hämmästyneenä. Oliko katsoja valmiiksi asenteellinen? Minusta elokuva ei syyttänyt eikä tuominnut ketään, se vain näytti, paljasti. Niin tarinat väkevöityvät, vaikuttavat, nousevat elämää suuremmiksi.

*

Toinen leffa: Rautarouva                     

ohj. Martin Scorsese; pääosassa Meryl Streep

Elokuvan juonikehys on päähenkilön vanhuudessa muistelemat elämänvaiheet. Kuolleen miehensä vaatteita ja tavaroita läpikäydessään vanhus ’keskustelee’ miehensä kanssa ja muistelee tilanteita lapsuudestaan, nuoruudestaan ja poliittisen uransa noususta ja tuhosta. Elokuvan alussa takaumat tulevat kiivaaseen tahtiin, mikä tekee levottoman vaikutuksen. Vähitellen tahti rauhoittuu. Meryl Streepin uskomaton muuntautumiskyky saa taas kerran katsojan ihailun, välillä ihan unohtaa, että tämä on elokuva eikä dokumentti. Jotain uskomattoman määrätietoista päähenkilon persoonassa on ollut, että hän pystyi murtautumaan brittiläisiin sovinismilinnakkeisiin ja vielä konservatiivien leiristä. Tuo murtumaton vallanhalu ja voitontahto tekee elokuvasta myös kovantuntuisen. Minä, joka kyynelehdin tai vähintään liikutun jokaista hyvää tarinaa katsoessa, en tällä kertaa tarvinnut nenäliinaa. Margaret Thatcher ei tarvinnut kenenkään myötätuntoa, ei elokuvassakaan.   

Leidiporukka kävi katsomassa kotimaisen elokuvan Hiljaisuus. Se oli vaikuttava, järkyttäväkin. Olen ihmetellyt tätä loppumatonta sotaelokuvien määrää niin globaaleilla tv- ja elokuvamarkkinoilla kuin kotimaassakin. Sodassa ilmiönä on jotain tyhjentymätöntä, äärimmäistä, ikuista. Aihe houkuttaa yhä uusia sukupolvia, joilla omaa kokemustakaan sodasta ei ole.

Sotaelokuva voi olla genreä, jossa viihdytetään katsojaa toiminnallisella räiskeellä, ääni- ja lavastetehosteilla ja miehisillä sankaritarinoilla. Lajityyppi ei minua kiehdo. Olin kiinnostunut Hiljaisuus- elokuvan ideasta, jossa näkökulma sotaan on toinen. Elokuva ei mässäile taistelukohtauksilla eikä se ole perinteinen sankaritarina; se on hiljainen kertomus kuoleman kauheudesta ja kauneudesta, pelosta, ystävyydestä, pettämisestä ja lojaaliudesta aina hulluuteen asti. Joonas Saartamo ja Ilkka Heiskanen tekevät elokuvassa lähtemättömästi mieleen painuvat roolityöt.

Jatkosota (1941-1944) oli jälkikäteen arvioituna täyttä hulluutta. Kuviteltiin että Saksan siivellä saataisiin korjattua talvisodan menetykset. Lopputulos oli surkea: Karjalan ja Porkkalan luovutus, sotakorvaukset ja henkinen pakkoliitto itänaapurin kanssa (YYA). Sotatoimiin jouduttiin haalimaan nostoväkeä, monta sellaista, jolla henkistä kanttia rintamalle ei olisi ollut. Ruumiiden haku rintamalinjojen välistä ja arkutus ei todellakaan  ollut heikkohermoisten työtä. Kaksi lottaa, ruumiinpesijä, kolme sotamiestä ja yksikön komentaja työskentelivät äärimmäisten olosuhteiden keskellä parhaansa mukaan. Sankaruuttakin voi olla monenlaista.

Elokuvan lopussa on huikea hetki. Vetäytyvien joukkojen perässä viimeisenä tuleva Eino ajaa hevosta kuormallinen ruumiita mukanaan, kun joutuu tiellä venäläissotilaiden yllättämäksi. Yllättäen vihollisjoukkueen kapteeni komentaa sotilaat tien sivuun ja aseet alas. Tulitus jatkuu vasta, kun kuorma on mennyt ohi. Moni äiti sai poikansa ja vaimo miehensä kotiseudun multiin.

Bertol Brechtin näytelmää luonnehditaan esitteessä traagiseksi komediaksi. Espoon teatterin enseblen esitys meni ajoittain farssin ja surrealismin puolellekin slovenialaisen Vito Tauferin ohjauksessa. Lähes tapahtumattomien, äänettömien tuokioiden ja korvia koettelevaksi yltyvän melskeen vuorottelu oli näytelmän peruskuvio, perusteltuakin ehkä, kun väliaikaa ei ollut.

Esitys alkoi hiljaisuudella, jonka moni saattoi yhdistää morsiamen isän roolia näytelleen Asko Sahlmanin taannoiseen traagiseen kuolemaan. Hääväki istui jo valmiiksi pöydässä, kun yleisö kutsuttiin sisälle katsomoon. Alussa kävi ilmi, että sulhanen oli ’omin käsin’ rakennellut kaikki erikoiset huonekalut itse kehittelemäänsä liimaa käyttäen, niinpä suhteiden vertauskuvaksi nousevan asetelman hajoaminen oli aavistettavissa. 

Katsojia hätkäytettiin useaan kertaan rajuilla ääniefekteillä ja ylilyövällä revittelyllä. Näytelmän idea lienee ollut paljastaa ns. pikkuporvarillisen avioliittomeinigin onttous; ihmisten suhteissa mikään ei lopulta ollut sitä, miltä se aluksi oli näyttävinään. Ideaan saattoi samaistua kuka tahansa katsoja, jolla elämänkokemusta on. Ovathan häät eräänlainen näytelmä, vaikka eivät päättyisikään Brechtin tapaan.

Teatteriesitys onnistui sekä huvittamaan että liikuttamaan katsojaa. Komediaa oli enemmän roolien tyypittelyssä, toteutuksessa tragedian ainekset olivat vahvat. Kun näyttämö on pieni ja lähellä katsojia, suhteiden paljastuminen olisi välittynyt vähemmälläkin meuhkeella. Näytelmän lopussa koko lavastus oli astioita ja huonekaluja myöten tuhannen päreinä.    

Nyt pitäisi tuntea joku  – epäilemättä Unicefin – laatima hieno julistus, jossa tiedetään ne lapsen oikeudet. Niistähän me aikuiset mielellään puhumme. Miten vain lienee sen vaikuttavuuden kanssa oman maan ja maailman lasten elämässä.

Lapsella on oikeus saada perustarpeet ja hoiva, oppia ja sitä kaikkea. Oikeus on, mutta mahdollisuus? Onko lapsella oikeus leikkiä vapaasti? Aikuisethan leikkikaluja suunnittelee, valmistaa, valitsee ja päiväkodin täti sanoo mitä leikitään?

Onko lapsella oikeus olla omanlaisenaan rakastettu? Huonolla tuulella, kiukutella, rähistä? Olla tykkäämättä siitä, mitä ruokaa lautaselle laitetaan? Haluta karkkia tai mitä tahansa aikuisille sopimattomaan aikaan? Ettei vain ole vuoden tavoite olla kiltti joulupukkia (aikuista) varten?

Onko lapsella oikeus kotiin, kuuntelevaan ja läsnä olevaan vanhempaan? Oikeus valita kaverinsa? Kiinnostua harrastuksesta, josta kotona ei ole kuultukaan? Vaatia, kokeilla, provosoida? Kasvaessaan kyseenalaistaa aikuisten maailma ja vanhempien arvot?

Onko lapsella oikeus olla lapsi?

Tasa-arvokäsityksiä on monenmoisia. Blogimaailmassakin joku jo ehti närkästyä perin juurin YLEn otsikointia ”Vain naiskirjailijoita Finlandiaehdokkaina”. Kieltämättä otsikon saattoi kokea hieman vähättelevän sävyisenä, vaikka tarkoitus lienee ollut vain uutisoida poikkeava tilanne.

Kirjallisuuspalkinnon ehdokasasettelun tekee asiantunteva ja arvovaltainen raati ja voittajan valitsee joku ansioitunut yksilö. Systeemi ei ole toista hullumpi, eihän kaikesta voi kansanäänestystäkään järjestää. Sopii arvailla minkämoinen älämölö feministijoukoissa olisi noussut, jos ehdokkaina olisi sattunut olemaan vain miehiä.

Sillehän ei mitään voi – tarvitseekokaan – että nais-sitä ja nais-tätä tulee vastaan tuon tuostakin aloilla missä naiset ovat vähemmistönä, mutta kirjailijat tuskin kuuluvat näihin. Miesten pitkään hallitsemat alat, kuten papisto, kansanedustajisto, poliisikunta ovat nyt jo siinä määrin tasaiseen tahtiin naisistuneet, että on aika turhaa puhua naispapeista, naispoliiseista tai naiskansanedustajista. Puolustusvoimissakin palvelee naisia, vaikka päällystö yhä koostuu miehistä, no, nykyistä ylipäällikköä lukuunottamatta.

Eikö tasa-arvo pohjimmiltaan ole sitä, että sukupuoli tai muu henkilöyttä ulkonaisesti määrittävä seikka ei vaikuta valintoihin. Tämä asettaa laatuvaatimukset valintakriteereille ja sulkee pois kiintiöajattelun. Kaikkialla maailmassa ei tasa-arvoa ole, voimme olla ylpeitä ja arvostaa tasa-arvoyhteiskuntaamme. Piiloväheksyntää ei tarvitse hyväksyä kuten ei piilorasismiakaan. 

***

Lisäys 18.11.-11

Tänään ilmestyneessä Hesarin NYT-liitteessä Anu Silferberg kertoo keski-ikäisen miesvalmentajan suhtautumisesta, kun naiset pyrkivät mäkihyppyjoukkueeseen. MM-kisoissa 2013 nimittäin on tarkoitus hypätä ns. sekajoukkueella, jossa on sekä miehiä että naisia. ”Idea on huono, tyttöjä ei pidä päästää näihin hommiin.” 

Lapsuusmaalla ennen ei vietetty isänpäivää eikä siitä siellä main taideta nykyäänkään kovin suurta ääntä pitää. Isäni ei piitannut isänpäivästä eläessään, sanoi mainosmiesten kotkotukseksi. Laitoin silti hänelle kortin maailmalta isänpäiväksi, kun itsestä tuntui siltä. Isä oli elämäni tärkeä taustahahmo.

Puolisosta tuli isä, kun Esikoinen syntyi ja Kuopuksen syntymä vielä vahvisti tuon siteen, joka lienee miehen elämän merkityksellisimpiä. Pojat ovat meillä kutsuneet isäänsä ensin isiksi, sitten aikuistuttuaan isäksi. Kaikki myöhemmin yleistyneet muunnokset ja väännökset ovat pysyneet kotisanastosta poissa. En tiedä ovatko keskenään tai kavereille joskus jotain muuta nimeä vanhemmistaan käyttäneet, jos ovat, ei se meitä haittaa, kunhan saamme olla heille kotona isä ja äiti.

Esikoisesta tuli isä, kun Pikkuritari syntyi ja Murunen vahvisti tuon ikiaikaisen isyyden siteen.  Olemme ihastuneina seuranneet miten Esikoisemme on kasvanut isyyteen, on läsnä lapsilleen ja jakaa kotiaskareet puolisonsa kanssa iltapainotteisen työnsä puitteissa.

Isäksi ei synnytä sinä hetkenä, kun oma lapsi tulee maailmaan. Isäksi kasvetaan toiveissa ja unelmissa, odotuksen pitkinä kuukausina, itkuisina vauvaöinä ja lapsen kera, kun hän maailmaansa valloittaa. Isyys ei ole alituista onnea eikä kukaan ole erehtymätön isänä. Rakkaus lapseen ja lapsen rakkaus isään on uusiutuva, elävä, ainutlaatuinen ihmissuhde, joka haastaa molemmat kasvamaan ihmisenä.

Monelle miehelle isyys on kipeä paikka, jossa elämän pettymykset, riittämättömyyden tunteet ja häpeä syövät ilon. Uskon kuitenkin, että sydämessään jokainen isä rakastaa lapsiaan ja haluaa heille hyvää. Jumala siunatkoon isiä viisaudella, kärsivällisyydellä ja rakkaudella.