Bertol Brechtin näytelmää luonnehditaan esitteessä traagiseksi komediaksi. Espoon teatterin enseblen esitys meni ajoittain farssin ja surrealismin puolellekin slovenialaisen Vito Tauferin ohjauksessa. Lähes tapahtumattomien, äänettömien tuokioiden ja korvia koettelevaksi yltyvän melskeen vuorottelu oli näytelmän peruskuvio, perusteltuakin ehkä, kun väliaikaa ei ollut.

Esitys alkoi hiljaisuudella, jonka moni saattoi yhdistää morsiamen isän roolia näytelleen Asko Sahlmanin taannoiseen traagiseen kuolemaan. Hääväki istui jo valmiiksi pöydässä, kun yleisö kutsuttiin sisälle katsomoon. Alussa kävi ilmi, että sulhanen oli ’omin käsin’ rakennellut kaikki erikoiset huonekalut itse kehittelemäänsä liimaa käyttäen, niinpä suhteiden vertauskuvaksi nousevan asetelman hajoaminen oli aavistettavissa. 

Katsojia hätkäytettiin useaan kertaan rajuilla ääniefekteillä ja ylilyövällä revittelyllä. Näytelmän idea lienee ollut paljastaa ns. pikkuporvarillisen avioliittomeinigin onttous; ihmisten suhteissa mikään ei lopulta ollut sitä, miltä se aluksi oli näyttävinään. Ideaan saattoi samaistua kuka tahansa katsoja, jolla elämänkokemusta on. Ovathan häät eräänlainen näytelmä, vaikka eivät päättyisikään Brechtin tapaan.

Teatteriesitys onnistui sekä huvittamaan että liikuttamaan katsojaa. Komediaa oli enemmän roolien tyypittelyssä, toteutuksessa tragedian ainekset olivat vahvat. Kun näyttämö on pieni ja lähellä katsojia, suhteiden paljastuminen olisi välittynyt vähemmälläkin meuhkeella. Näytelmän lopussa koko lavastus oli astioita ja huonekaluja myöten tuhannen päreinä.    

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.