Leffa: Valkoinen nauha                                    

Saksa/Itävalta/Ranska/Italia 2009, ohjaus Michael Haneke;

Cannes, Kultainen palmu 2010

Katsoimme toisiimme kohta elokuvan päästyä vauhtiin: Ei kai…mehän on tämä nähty. Hienosti kuvattu mustavalkoinen filmi kesti toisenkin katsomisen, oikealta isolta kankaalta eikä kotiruudusta.

Tarina sijoittuu ajallisesti ensimmäisen maailmansodan kynnykselle ja paikallisesti pohjoissaksalaiseen kyläyhteisöön. Ahdistavat viime vuosisadan alun kasvatusmetodit ja lasten kohtalot riipaisivat yhä, vaikka ne eivät enää tulleet yllätyksenä. Vammaista ja erilaista toveria kiusattiin julmasti lasten joukossa, oli insestiä, naisen halventamista, luokkavihaa, uskonnolla alistamista. Ohjaaja jättää rohkeasti elokuvan rikokset ratkaisematta, sillä tavalla ne jäävät katsojan eettistä omatuntoa rassaamaan. Kauhistuttavien tapahtumien ääressä pahimmalta tuntuu tiedostaa: tässä ovat natsismin juuret ja tätä tapahtuu yhä, kaikkialla.

Poistuessa Toinen meistä kuuli keski-ikäisen naiskatsojan kommentin ystävättärelle: siinä sai kirkko taas kyytiä. – Missä mielessä sanottuna, kysyin hämmästyneenä. Oliko katsoja valmiiksi asenteellinen? Minusta elokuva ei syyttänyt eikä tuominnut ketään, se vain näytti, paljasti. Niin tarinat väkevöityvät, vaikuttavat, nousevat elämää suuremmiksi.

*

Toinen leffa: Rautarouva                     

ohj. Martin Scorsese; pääosassa Meryl Streep

Elokuvan juonikehys on päähenkilön vanhuudessa muistelemat elämänvaiheet. Kuolleen miehensä vaatteita ja tavaroita läpikäydessään vanhus ’keskustelee’ miehensä kanssa ja muistelee tilanteita lapsuudestaan, nuoruudestaan ja poliittisen uransa noususta ja tuhosta. Elokuvan alussa takaumat tulevat kiivaaseen tahtiin, mikä tekee levottoman vaikutuksen. Vähitellen tahti rauhoittuu. Meryl Streepin uskomaton muuntautumiskyky saa taas kerran katsojan ihailun, välillä ihan unohtaa, että tämä on elokuva eikä dokumentti. Jotain uskomattoman määrätietoista päähenkilon persoonassa on ollut, että hän pystyi murtautumaan brittiläisiin sovinismilinnakkeisiin ja vielä konservatiivien leiristä. Tuo murtumaton vallanhalu ja voitontahto tekee elokuvasta myös kovantuntuisen. Minä, joka kyynelehdin tai vähintään liikutun jokaista hyvää tarinaa katsoessa, en tällä kertaa tarvinnut nenäliinaa. Margaret Thatcher ei tarvinnut kenenkään myötätuntoa, ei elokuvassakaan.   

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.