Leidiporukka kävi katsomassa kotimaisen elokuvan Hiljaisuus. Se oli vaikuttava, järkyttäväkin. Olen ihmetellyt tätä loppumatonta sotaelokuvien määrää niin globaaleilla tv- ja elokuvamarkkinoilla kuin kotimaassakin. Sodassa ilmiönä on jotain tyhjentymätöntä, äärimmäistä, ikuista. Aihe houkuttaa yhä uusia sukupolvia, joilla omaa kokemustakaan sodasta ei ole.

Sotaelokuva voi olla genreä, jossa viihdytetään katsojaa toiminnallisella räiskeellä, ääni- ja lavastetehosteilla ja miehisillä sankaritarinoilla. Lajityyppi ei minua kiehdo. Olin kiinnostunut Hiljaisuus- elokuvan ideasta, jossa näkökulma sotaan on toinen. Elokuva ei mässäile taistelukohtauksilla eikä se ole perinteinen sankaritarina; se on hiljainen kertomus kuoleman kauheudesta ja kauneudesta, pelosta, ystävyydestä, pettämisestä ja lojaaliudesta aina hulluuteen asti. Joonas Saartamo ja Ilkka Heiskanen tekevät elokuvassa lähtemättömästi mieleen painuvat roolityöt.

Jatkosota (1941-1944) oli jälkikäteen arvioituna täyttä hulluutta. Kuviteltiin että Saksan siivellä saataisiin korjattua talvisodan menetykset. Lopputulos oli surkea: Karjalan ja Porkkalan luovutus, sotakorvaukset ja henkinen pakkoliitto itänaapurin kanssa (YYA). Sotatoimiin jouduttiin haalimaan nostoväkeä, monta sellaista, jolla henkistä kanttia rintamalle ei olisi ollut. Ruumiiden haku rintamalinjojen välistä ja arkutus ei todellakaan  ollut heikkohermoisten työtä. Kaksi lottaa, ruumiinpesijä, kolme sotamiestä ja yksikön komentaja työskentelivät äärimmäisten olosuhteiden keskellä parhaansa mukaan. Sankaruuttakin voi olla monenlaista.

Elokuvan lopussa on huikea hetki. Vetäytyvien joukkojen perässä viimeisenä tuleva Eino ajaa hevosta kuormallinen ruumiita mukanaan, kun joutuu tiellä venäläissotilaiden yllättämäksi. Yllättäen vihollisjoukkueen kapteeni komentaa sotilaat tien sivuun ja aseet alas. Tulitus jatkuu vasta, kun kuorma on mennyt ohi. Moni äiti sai poikansa ja vaimo miehensä kotiseudun multiin.

  • Tunsin tällaisen jo edesmenneen lotan. Hän alkoi kerran kertoa näistä kokemuksistaan meille. En usko, että hän oli niistä paljon puhunutkaan.Ihan nuorena tyttönä hänen työnsä oli juuri tuo. En ole ehtinyt nähdä tuota filmiä, vaikka se kiiinnostaakin, mutta toivon silti, että ihan täysin realistinen se ei olisi. Se oli nimitääin tosi hurjaa. JOkaiseen arkkuun piti saada edes vähän painoa, vaikka mitään ei oikein ollut jäljellä jne. Ja juuri nuo nuoret lotat pantiin etsimään kentälle jätettyjä sotien välillä, jotta heidän saatiin kotiseurakunnan multiin jne.
    Joku on siis tässä asiassa murtanut hiljaisuuden muurin. Hyvä niin.

    Kommentin jätti mm · sunnuntaina 29. tammikuuta @ 09:42

  • Elokuva on tärkeä puheenvuoro aiheesta, kriitikkojen mielestä jopa Talvisota-elokuvan rinnalle nostettava. Filmi on realistinen, mutta ei onneksi näytä kaikkea mistä kertoo, siinä ei mässäillä kuolemallakaan.
    Sotaelokuvia täytyy tehdä, jos jokin näkökulma on vielä nostamatta esiin. Tärkeä oli myös tv-dokumentti sodan vaurioittamien isien aikuisten lasten kokemuksista lapsuudestaan.

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 29. tammikuuta @ 13:13

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.