Yövalvominen kostautuu. Herään jonkun oven kolahdukseen. Hups, kello on jo kahdeksan. Ystävättären kanssa oli sovittu alussa, että menemme yhdessä aamiaiselle varttia yli. Tulee kiire, mutta sovittuun aikaan olen valmis. Ihanaksi hautunutta puuroa syödessä jaamme ajatuksia kurssin merkityksestä omalla tiellämme.
Aamun istunnossa tutkimme pareittain arvokompassiamme. Siinä havaitsen, että altruismi on minulle edelleen keskeinen osiossa työ ja yhteisöllisyys. Ansiotyössäkin se oli tärkeä arvo. Perhesuhteissa, vanhemmuudessa ja parisuhteessa rakkaus ja hyväksyminen, sosiaalisissa suhteissa vuorovaikutteisuus, terveyden ja hyvinvoinnin sektorilla kohtuus, oma rytmi ja kehon viestien kunnioittaminen ovat minulle tärkeät. Henkisyys, kulttuuriset arvot ja hengellisyys ovat keskeisessä osassa arvomaailmassani: ne ovat oikeastaan elämän kantava voima ja sydänlanka.
Arvojen tutkiminen ja nimeäminen on tärkeää siksi, että voi kysyä itseltään: elänkö arvojeni mukaisesti. On opeteltava päästämään irti, luopumaan asioista, joilla ei enää koe olevan arvoa. Niin tulee tilaa muutokselle parempaan, tyydyttävämpään elämään.
Lopuksi tuomme elämänviivallemme tulevaisuuskuvia. Huomaan, että olen ottanut sellaisia kuvia, jotka jo ovat elämässäni totta. Eikö minulla ole uusia unelmia? Pitäisikö olla? Eräs kuvista kuitenkin jää pyörimään mielessä. Ehkä siinä on jokin vihje.
Osa kurssilaisista on lähtenyt pääkaupungin suuntaan menevällä bussilla puolilta päivin. Jäljelle jääneet syövät Keisarikabinetissa lounasta niitä näitä jutellen. Hyvästelen ystävättären, joka lähtee omaan suuntaansa. Itse saan kyydin Joensuun rautatieasemalle toiselta samaan suuntaan lähtevältä. Keskustelu kurssin herättämistä tunnelmista jatkuu yhteisen matkan verran. Sekin tulee mieleen, että tulomatkan katastrofitunnelmat korvautuvat ihanalla huolenpidolla kurssitoverin taholta. ”Kaikki muuttuu hyväksi”, kuten Äiti Juliana Norwichlainen opettaa.
Valamo toimii aina ihmeellisellä tavalla voimaannuttavasti. Tunnen syvää kiitollisuutta kaikesta mitä odottamattani sain.
Kotoa lähtiessä pyysin enkeleitä ohjaamaan mukaan oikeanlaisen iltakirjan. Luettuani eilen ensimmäisen luvun tajusin, että teksti puhuu samoista teemoista, joita jo alkukierroksella nousi esiin ryhmässä. Olen nukkunut uniani muistamatta ja tunnen levänneeni. Avaan ikkunan ja raikkaus tulvahtaa huoneeseen. Linnut huutelevat ikikuusten oksistoissa.
Tänään tutkimme elämänviivaa. Joku tekee sen spiraalina, joku puun hahmoon, myös erilaisia karttoja tai värikkäitä poikkiraitoja syntyy. Oma viivani aaltoilee väreissä, siihen pulpahtaa joitakin tästä kohtaa katsoen oleellisia vaiheita, kohokohtia tai käänteitä. Kun katson kokonaisuutta huomaan, että kaikki kuolemat ovat siitä poissa – kuin viimeisen, äidin, mukana olisi haudattu kaikki elämäni ristit, surupisteet. Ymmärrän nyt, että tästä kohtaa elämää moni aikanaan järisyttävä tähtihetki tai syvä rotko on taakse jäädessään silottunut osaksi kokonaisuutta.
Arkkityyppien avulla tehty identiteettiharjoitus oli monille vaikea. Jäin itsekin monessa suhteessa kahden, jopa kolmen vaiheille. Mietin, onko elämän myötä muuttuva identiteetti yleensä mahdollista ilmaista yksiselitteisesti huolenpitäjän, viisaan, soturin, veijarin tai maagikon hahmona.
Pohdimme elämämme arvojakin. Ymmärrän, että osan menneen sukupolven viisaudesta on aika jo nakertanut. Monessa nykymaailman tyrkyttämässä periaatteessa näen pelkkää pintavaahtoa. Tajuan kirkkaasti, että on pidettävä kiinni elämänkokemuksen kautta löytämiensä arvojen paletista. Silläkin tavalla voi olla uskollinen itselleen.
Vigilian rukousvirrassa kellun mukana puoli tuntia, se riittää nyt. Teen jälkeen osa kurssilaisista saunoo, minä lähden pitkälle kävelylle. Yksin kävellessä näkee eri asioita kuin toisen kanssa. Melkein jokaisen kuusen latvassa näyttää istuvan lintu, joka laulaa. Kuuntelen miten se minussa resonoi.
Huomaan miettiväni vanhan päärakennuksen tulipalon symboliikkaa. Ylimmät kerrokset ovat mustalla karrella, alakerta vesisammutuksen turmelema. Pihalla on työmaakoppeja ja purkurojua. Raivausta tehdään arkiviikolla, nyt on hiljaista. Luostari tulee hädin tuskin toimeen viininvalmistuksella ja turismilla talkooväen turvin. Kuka rahoittaa korjauksen?
Herään yöllä ja valvon pari tuntia. Yövartiossa alan lukea Jobin kirjaa. Päivällä oli puhuttu kärsimyksen merkityksestä elämän kokonaisuudessa. Jobin kirjan sanat koskettavat, tuntuvat uusilta, vaikka monesti luettuja. ”— kaikki tulee näkyviin kuin uudelleen vaatetettuna” (38:14). Mietin taas miksi oikeastaan olen täällä nyt. Eikö elämä ole kurssittanut minua jo tarpeeksi? ”Odota. Sinun asiasi on kyllä vireillä” (35:14). Ehkä joku tarvitsee minulta sitä, mitä täällä saan.
*jatkuu
Huoneeni on tällä kertaa pieni ja yksinkertaisesti kalustettu: vain pikkupenkki, pöytä, tuoli ja vuode. Verhot ja päiväpeitto ovat yllättäen syvänpunaiset. Ikonikuvana vuoteen yläpuolella on Sergei ja Herman, luostarin perustajamunkit. Ikkunasta näkyy viinimarjapensasviljelmä, sen takana järven jäinen selkä.
Trapesan päivällispöydässä alan rauhoittua, tulla paikalle. Väkeä on paljon, mutta tuttuja ei näy. Ajattelen tulomatkan outoa amok-juoksuani kokemuksena, mikähän viesti sillä. Olen usein tullut tänne itkemään jotain surua, prosessoimaan muutoksia. Nyt kun kaikki on balanssissa, tapahtui tämä.
Läheiseen pöytään istuu ystävätär, joka minut tänne nyt kutsui. Katselen häntä, kun hän huomaa, heilautan kättä. Hän nousee heti ja tulee samaan pöytään. Olemme ilmoittautuneet kurssille, joka alkaa puolen tunnin päästä. Kuulumisten vaihto käy pikaisesti, mainitsen jotain katastrofaalisesta tulomatkastakin.
Kurssia ohjaa luotettavan oloinen psykoterapeutti. Kurssilaisia on yksitoista, joku on siis perunut tulonsa. Ensimmäinen istunto menee esittäytymisten merkeissä. Se tapahtuu taas pareittain, kumpikin kertoo ryhmälle sen mitä jää mieleen toisen esittäytymisestä. Tämä on minusta rasittava tapa tutustua, pelkään aina, että sotken tai muistan väärin. Ja niin tietysti sitten tapahtuukin. Kukin saa myös itse kertoa ryhmälle odotuksistaan. Mitä sanoinkaan, kun ei odotuksia ole. En puhu tulomatkan paniikista, vaikka ymmärrän, että sillä on yhteys tähän ’elämän mittaiseen matkaan’, joka teemamme on.
Käymme voimavaratutkimusretkellä ilmansuunnissa. Huomaan, että sijoitan menneisyyteni itään (auringonnousu), tämän hetken etelään (lämmin tuuli), tulevaisuuden pohjoiseen (karua, avaraa), arvot ja periaatteet länteen (iltaruskon lempeä auer). Kustakin ilmansuunnasta löytyy kuin itsestään henkilökohtainen voimalause, joka kirjoitetaan muistiin.
Iltapalveluksessa vien jälleen tuohuksen Valamolaisen Jumalanäidin ikonille. Olen samanaikaisesti läsnä ja vielä tulossa. Vasta suitsutus kutsuu tunnemuiston sielunkodista. Ajattelen luostarin tulipaloa, johtajanvaihdosta ja muita viime ajan tapahtumia. Tunnustelen ilmapiiriä, onko jokin muuttunut. Kurssilaisista moni on ensi kertaa Valamossa. Heille kaikki tämä on yhtä ekstriimiä.
Teen jälkeen lähden ystävättären kanssa kävelylle kauniiseen iltaan. Sillan molemmin puolin virta on vapaa, muuten jäinen järvi hohkaa kylmää. Kaksi västäräkkiä tulee tiellä vastaan hypellen. Muistan siinä isää ja äitiä. Palattuamme käymme katsomassa ykkösen tv-uutiset (tarvitaan kaksi miestä ja kaksi kaukosäädintä ennen kuin ikivanhasta tv:sta saadaan kuva näkyviin). Toivotamme hyvää yötä toisillemme. Huoneessani kirjoitan auki matkakokemuksen, ettei se tule uniin eikä se tule.
*jatkuu
Ajattelin mennessä, että olet varmaan mukana, et sitten ollut. Kaksi bussillista starttasi seuriksen pihasta yhdeksältä, vieri Porkkalaa kohti läpi huhtikuisen ankean kehäkolmosmaiseman. Kohtalo heitti Toisen ja minut istumaan erilleen, mikään katastrofihan se ei ollut, me kun istumme joka päivä samassa ruokapöydässä, jonka minä useimmiten katan ja hän korjaa. Vierustoverikseni osui tuttu topakka karjalaismuori, jonka sinäkin tunnet ja jonka kanssa puhe soljui asiasta kolmanteen ja siitä ties minne niin juohevasti, että lopputuloksena oli täyteläinen, kevyesti kosketettu ja voimaantunut olo.
Jostakin Kirkkonummelta ponnahti kyytiin pyöreäposkinen opasrouva, jonka murtumaisillaan olevan äänen (koivuallergikko sanoi olevansa) rätinään totuttelimme seuraavan puolentoista tunnin ajan. Mahtava pläjäys historiallista faktaa ja triviaalia oheistietoa päätyi korvien kautta tajuntaan ja yhtyi siellä uiskenteleviin hajanaisiin tiedonmurusiin. Siitä hahmottui vähitellen käsitys paikasta, jossa en ole koskaan aiemmin käynyt. Metsää, kallioita, tulvivia jokia ja märkää pajukkoa, vanhoja ja uusia taloja hulppeassa peltomaisemassa. Haamukartanoita siellä täällä ja asuttujakin, aatelislinna, jonka pihalla kuultiin Adlercreutzin suvun tarinoita, rekonstruoitu Fanjunkarsin torppa ja Aleksis Kiven kohtalon vuodet. (Aleksis Kivestä opasrouva raakkui: ”ei ollut mikään turha mies”.)
Valtion venäläisvuokralaisten jäljistä riitti kommentoitavaa ja lopuksi hämmästynyt summaus kesken kaiken päättyneestä vuokra-ajasta ja valtion määräyksestä, jolla entisille asuinsijoilleen palaavien porkkalalaisten piti lunastaa kotipaikkansa takaisin. Tulimme tietämään, että Kisu Jernström (onko se joku iskelmätähti?) omistaa Degerbyssä kaupan ja järjestää joka kesä kyläläisille possujuhlan, jossa hänen muinaisyhtyeensä musisoi. Samassa paikassa on myös Nappitiikeri -niminen kauppa. Sehän olisi pitänyt nähdä, vaikka vain ihmetelläkseen, miten nappikaupalla voi tulla toimeen, mutta porukka pidettiin tiukasti bussissa kierroksen ajan.
Kaisankodin arvokkaassa kartanoravintolassa poikkesimme nauttimaan välimerellisen herkkulounaan. Pannacotta oli hyvää ja kahvi sitä jokapaikan tynnyrilirua. Pihassa ehti myös sen verran jaloitella, ettei ihan istumiseksi mennyt koko päivä. Vanhojen lehtipuiden katveessa metsikön laidassa riemastuin kevään ensimmäisistä valkovuokoista.
Olen varma, että olisit vaikuttunut Pokrovan luostarin (Pokrova tarkoittaa Jumalanäidin suojelusta) parrakkaan isä Haritonin jutuista. Minä ainakin olin, kun en paikassa koskaan ollut käynyt. Totisenpuoleinen luterilaisjoukkomme hyrähteli nauruun tuon tuostakin, kun armoitettuna kertojana tunnettu Isä kuvaili stand-up-koomikon tapaan paikan historiaa. Siis miten ränsistynyt hevostalli muutetaan kirkoksi roskalavoilta ja kaatopaikoilta pelastetuilla rakennusmateriaaleilla ja luostarin talorotiskot sisustetaan roskislöydöillä ja kuolinpesistä huudetulla puoli-ilmaisella roinalla tyylikkäästi. Miten tyylinmukaiset katto- ja seinäfreskot saatiin maalattua Pietarin ikonimaalarioppilaiden toimesta. Oli muuten ovela veto, näet ikonien tuominen olisi juuttunut tulliin, mutta maalarien ei.
Isä Hariton konkkaili kahden kepin kanssa ja kertoi olevansa polvileikkausjonossa. Hänet tunnetaan myös erinomaisena kokkina, entinen ravintoloitsijakin kun on. Kirkossa oli uskomattoman kauniita ikoneja, joita ei saanut kuvata ja myymälässä näin muun muassa harvinaisen venäläistyyppisen Jumalanäidin ikonin, jossa mafori (viitta) on liljakuvioinen. Ostin varjoliljan ja dannebrogin unikon siemeniä, jospa ne itäisivät pihassamme, kun ovat oikein siunattujakin.
Retkipäivän elämyksistä erikoisin oli kaiketi se kohtaaminen, kun iloa säteilevä nuorekas rouva tuli kertomaan, että häntä kutsutaan lempinimellä Ellinoora. Minulla ei ole ainuttakaan etunimikaimaa ikätovereissa, nuorempia kyllä (Suomen nimirekisterin mukaan). Oi, niin ilahduin lempinimikaimasta kuin olisin pikkusiskon saanut!
Toivottavasti tästä ymmärrät, että jotain erityistä olisi ollut sinullekin varattu tähän päivään, mutta se jäi nyt odottamaan seuraavaa kertaa tai tapahtuu toisaalla.
Kevätiloa… toivottelee ystäväsi Ellinoora!
Istuin iltaa ystävättären seurassa. Tapaamme harvoin, mutta keskustelumme ovat intensiivisiä, tunnit hujahtavat huomaamatta. Tällä kertaa halusin erikoisesti kuulla hänen kokemuksiaan patikoinnista Pyreneiden vuorilta läpi pohjois-Espanjan maaseudun Atlannin rannikolle.
Monet ovat tuon 800 kilometrin taipaleen tehneet osittain tai kokonaan. Reitti on tunnettu vanha pyhiinvaelluspolku, joka päättyy Pyhän Jaakobin katedraaliin Santiago de Compostelassa. Matkaajia tulee kaikkialta maailmasta ja reitille lähdetään hyvin eri syistä, mutta kokemuksissa tuntuu olevan paljon samaa.
Ystävä sanoi odotuksistaan vahvimmaksi, että saisi pään tyhjennetyksi työasioista ja henkilökohtaisista murheista. Näin kävikin. Monotonisena toistuva kävely on tehokas: huolet haipuvat, aistit tyyntyvät, ajatusten virta käy väljemmäksi ja verkkaisemmaksi, mieli kevenee. Ihminen tutustuu itseensäkin, kävelee ulos rooleistaan. Tiellä kohdataan matkaajina.
Pitkällä matkalla on erilaisia päiviä: aurinkoisia eniten, pilvisiäkin, jokunen ukkoskuuro. Maisema vaihtuu hitaasti; vuoristosta laskeudutaan, polku kulkee kylästä toiseen. Vastaan tulee pitkä tasainen taival halki mesetan, jossa vasta tajuaa kulkevansa pitkässä letkassa samaa matkaa satojen muiden kanssa.
Matkalla jokaiselle tulee eteen ongelmia, erityisesti jalat ovat kovilla. On kipua akillesjänteessä, kantapää aristaa, kenkä hiertää, rakkulat puhkeavat ja iho tulehtuu. Ruumis kertoo, mikä on kenenkin arka kohta. Väsymys voi olla sekä fyysistä että henkistä. Kärsivällisyyttä koetellaan epämukavissa majoituksissa, ruokailu- ja pesujonoissa. Jossain vaiheessa voi katua lähtöään, vihata alituista kävelyä ja haluta kotiin.
Perillä tahtoo palavimmin kuumaan kylpyyn, kunnon aterialle ja mukavaan vuoteeseen. Ystävätär totesi, ettei osaa vielä sanoa, mitä matka hänelle antoi. Matkapäiväkirjakin on vasta osittain purettu. Sinne on kirjattu päivien tunnelmat ja syntyneet oivallukset.
Tiedän, etten itse koskaan tuolle reitille voi lähteä. Pyhiinvaellusreittini on täällä, arjessani. Kenties saan käydä joskus tunturipolkua ja vaeltaa kotoisissa metsissä, se on juhlaa. Tulin onnelliseksi ystävättären kertomuksesta. Näin myös miten hänelle lukemani erään toisen matkaajan runo kosketti syvästi.
” Ei, ei pyhiinvaellus minua muuttanut mitenkään. Ensin kävelin ja toivoin olevani muualla. Ajattelin kaikkea mitä siellä on. Välillä kaduin koko matkaa – kuumia loputtomia teitä, mahdottomia nousuja, kuolemanväsymystä iltaisin.
– – – Silmät avautuivat. En muistanut kiiruhtaa, en surra suremattomia. Kävelin. Kävelin. Kävelin. Kuinka ollakaan, jäälohkare sydämen ympärillä alkoi sulaa siinä kuumuudessa. Alta paljastui suojaton sydän. Se entinen, lapsuudesta tuttu. En minä muuttunut, mutta jää minussa alkoi sulaa. ”
(Marja-Leena Toukonen)
Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 6
Sovinto kävelyttää meitä rantapolkua pitkälle. Vastaan tulee lampuin valaistulla promenadilla muitakin pareja. On hiljaista, kuulen meren ja tuulen. Tyyntyvää sisäistä aallokkoa ei kannata hämmentää turhalla puheella, sen, jos jotain olen oppinut. Käsi löytää käden eikä välillä enää salamoi. Pitkän hiljaisuuden jälkeen mietiskelen puoliääneen miten rannasta mahtaisi päästä ylätielle. Toinen huomaa kohta portaat, joita näyttää riittävän taivaaseen asti. Lähdemme nousemaan. Niitä tosiaan riittää, jossain sadan kohdalla lakkaan laskemasta. Ylätiellä hätkähtelen lepakoita, Toinen rauhoittelee: kaikuluotainsysteemi estää niitä lentämästä päin.
 kuu nousee vuoren rinnettä Ennen nukkumaan käymistä käyn vielä parvekkeella hengittämässä yötä. Kuun pyöreä, lainavaloa hehkuva naama tulee juuri esiin vuoren takaa. Valokiekko näyttää hitaasti nousevan rinnettä ylös. Laella se katselee tyynesti eteläisen maan sysipimeää maisemaa. Ajattelen, että se on sama kuu, joka näkyy pohjoisen kotimme pihamaalta, missä tähän vuodenaikaan yö ei ole koskaan täysin pimeä.
 Korculan Pyhän Markuksen kirkon leijona  Kalkutan Autuaan Äiti Teresan reliefi  Pyhä Jeesuslapsen Teresa Aamulla Stipe lähtee viemään porukkaamme retkelle samaa tietä, jota tulimme Dubrovnikiin. Serpentiinitieltä laskeudumme parin tunnin ajon jälkeen satamaan. Sieltä lähtee moottoripaatti, johon porukkamme juuri mahtuu. Kohta olemme Korculan saarella, jota sanotaan jopa Dubrovnikia kauniimmaksi. Pakollinen historiakatsaus seisottaa porukkaa auringon paahteessa, minä risteilen lähistöllä, puikahtelen kirkkoihin, kuvaan näkymiä. Sen kuulen ohimennen, että Korculan piskuisen kaupungin asemakaava on kalanruodon mallinen, kadut päätyvät kaikki meren rantaan, siellä ei voi eksyä.
 Korculan kujia  Korculan rivalla  portaat rantaan  vesi voi olla kirkasta  tätä sinistä olen kaivannut! – Tää on ihana, huokaillaan. – Tänne voisi jäädä vaikka viikoksi ja meillä on vain muutama tunti aikaa, porukka nurisee. Haemme lounaspaikkaa ja päädymme italialaisravintolaan, josta tällä kertaa valitsemme annoksen spagettia meren antimien kera. Herkullista on tämäkin. Lahdella kelluu risteilyalus, josta porukkaa tuodaan pelastusveneillä maihin. Satama ei ole kyllin syvä isojen laivojen rantautumiseen. Onneksi, sillä muuten tämä ihana saari tukehtuisi turisteihin. Ennen veneelle paluuta haluan laskeutua portaat rantaan. Miten olen voinut unohtaa eteläisen meren veden käsittämättömän kirkkauden, joka näyttää pohjasta kaiken ja siintää kauempana azuurinsinisenä.
Paluumatkalla poiketaan Peljesacsin niemen isolla viinitilalla maistelemassa mm. Kroatian parhaaksi mainostettua punaviiniä Dingachia. Maistiaisviini on vain kolme vuotta vanhaa, se ei ole vielä parhaimmillaan. Ostamme tuliaisiksi pullon 2005 vuosikertaa, toivottavasti se on maineensa veroista.
Paluumatkalla porukka nuokkuu. Stipe ajaa reipasta vauhtia takaisin Dubrovnikiin ja hotelliimme. Viimeisen illallisen paikan olemme katsoneet rantapromenadin varrelta. Siellä on täyttä, mutta saamme pöydän. Isolla vadilla tuodaan kaikkia meren herkkuja. Minä tykästyn yllättäen sinisimpukoihin (vaikka periaatteessa inhoan ’nilviäisiä’ ), vadilta löytyy monenlaista äyriäistä ja pientä mustekalaa, jotka taas maistuvat Toiselle. Meribassiakin vadilla on ja kaikki, viinikin, on hyvää. Mutta sormivesi on todella tarpeen tällä illallisella.
 viimeinen näkymä Dubrovnikiin lähtöaamuna Kotona
Muistan kukat, joita kuvasin, kukat, joita poimin polun varrelta huoneeseen, aina muistan kukat. Muistan violetin iltameren, rannan kiviin murtuvat tyrskyt, kivistä syntyvät pyörteet, aaltojen omarytmisen kohahtelun. Muistan tumman pilvilautan kultareunuksen, kun aurinko meni mailleen. Muistan tummuvalla merellä yksin ahertavan kalastajan. Muistan laihat emokissat, joiden hellyttävän pikkuiset pennut sähisivät vaistonvaraisesti ohikulkijoille. Muistan lepakot, jotka läpsähtelivät pimeästä katuvalon kehään. Muistan sanoneeni jossain polun mutkassa: oleellista kuitenkin on, onko rakkautta. Muistan Toisen vastauksen ja miten se tuntui.
 ohdakkeetkin kukkivat ¤ ¤ ¤
Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 5
Vihdoinkin täällä! Tänne tulosta olen haaveillut yli kolmekymmentä vuotta. Meidän piti tulla tänne jo 1970-luvulla, Jugoslavian aikaan, silloin päädyimme Italiaan ja Venetsiaan, kävimme vain päivän retkellä Postojnan luolissa Jugoslavian puolella. Sekin matka on uniikki, kaikki ovat, omalla tavallaan. Mutta mihin nämä vuodet ovat lipuneet tästä väliltä?
 näkymä hotellirannalta Dubrovnikissa
 näkymä rantapromenadilta Herään kuuden aikaan huoneessamme hotellin kuudennessa kerroksessa ja hipsin parvekkeelle. Aurinko on jo noussut. Meri kimaltaa kauempana, alapuolella läikkyy turkoosina yksi hotellin uima-altaista. Neptun-hotelli on loistavassa paikassa keskustan ulkopuolella niemen kärjessä. Auringonlaskun puoleista rantaa kiertelee varjoisa promenadi, jota kävellen voi kuunnella meren hengitystä. Polulta laskeutuu kapeita, kaiteettomia portaita rantakiville. Kissat kuljeskelevat vapaasti täälläkin. Osumme näkemään kissaperheen, jossa on neljä pentua, kaksi isänsä väristä ja kaksi äitikissan.
 eksklusiiviporukkaa D:n vanhan kaupungin porteilla
 appelsiinipuu portilla
 taidetta myytävänä Lissu ja Stipe vievät porukan aamupäivällä kaupunkikierrokselle, joka tarkoittaa ajoa keskustaan ja kävelyä muurien ympäröimässä vanhassa Dubrovnikissa. Siellä on valtavasti turistiryhmiä ja joudumme jonottelemaan pääsyä käyntikohteisiin. Pääkadulla filmataan jotain elokuvaa tai tv-juttua, kameroitakin saa kierrellä. Fransiskaanikirkko osoittautuu ilmapiiriltään rauhoittavaksi, viivyn siellä toisten kuunnellessa paikallisoppaan ja Lissun yleiseen meluun hukkuvaa selostusta ulkona. Pienessä kappelissa palaa kynttilämeri, alttariseinällä on tuttu ja minulle rakas Fransiskus-risti ja katolistyylinen Fransiskuksen pyhimyspatsas alempana. Kirkossa istuu paikallisia ihmisiä hiljentymässä ja se hiljentää peräosassa tungeksivia turistejakin.
 Fransiskus-kappeli
 fransiskaaniluostarin sisäpihaa
 luostarin käytävien freskoja restauroidaan Luostarin museossa on hienoja vanhoja maalauksia ja muuta arvokasta kirkollista esineistöä. Kuvaan kaunista Marian ilmestys-taulua, kun vahtina toimiva pappa koputtaa olkapäälleni ja osoittaa ruksattua kamerankuvaa. En pahemmin piittaa valokuvauskielloista (kuriton mikä kuriton), varon vain salaman käyttöä. Yleensä hymy, suomenkielinen pahoittelu ja kansainvälinen käsien levittely auttavat siinä tilanteessa. Kuvauskieltoja voi tietysti perustella, mutta monesti ne ovat ihan turhia. Taide ei kuvauksesta kulu, jos salamaa ei käytetä. Olin jo tarkistanutkin, ettei myymälän korttivalikoimassa ollut kyseistä kuvaa.
Vanhan Dubrovnikin muurien sisällä on upea katedraali, jossa erityisen hieno moderni sarja Ristin tie -asemia. Tekisi mieli kuvata kaikki, mutta tyydyn muutamaan.
 Kristus kantaa ristiään
 Kristus kaatuu ristin alla
 Barabbas kantaa Kristuksen ristiä Kierros päättyy ja Lissu kertoo miten pääsee hotelliin, jos haluaa jäädä kaupunkiin. Muurin ulkopuolelta löytyy mukava ravintola, johon istumme syömään herkullista grillattua kalaa maustetun riisiannoksen ja salaatin kera. Väkeä on paljon, mutta palvelu joustavaa, nopeaa ja ystävällistä. Seuraamme liittyy uteliaita puluja, jotka tepastelevat viereisellä muurilla kurkistellen lautasillemme, mutta eivät sentään osallistu ateriaan.
 näkymä ravintolapöydästä
 nam! Palaamme muurien sisälle, siellä on 47 katolista kirkkoa, mutta vain yksi ortodoksikirkko. Haluaisin nähdä sen ainoan. Muistan valmiiksikirjoitetut kortit ja osumme postitoimistoon, josta saan merkit ja kortit ehtivät laatikkoa tyhjentävän miehen säkkiin. Alkaa sataa ja sateenvarjo on tietysti jäänyt hotelliin, päivähän alkoi aurinkoisena. Kirkkokin löytyy, mutta on tietysti kiinni. Viereisessä ortodoksimuseossa on ikoninäyttely, mutta sekin on suljettu kymmenen minuuttia sitten. Vähän harmittaa. Katselen myymälän ikoneita ja pieni valkea enkeli haluaa päästä mukaamme. Se tietää pääsevänsä kolmen viikon ikäisen Pikkukakkosemme ystäväksi, kunhan palaamme. Äkkiä sade muuttuu hurjasti salamoivaksi ja paukkuvaksi ukonilmaksi. Palaamme fransiskaanikirkkoon odottamaan, kunnes ukkonen taukoaa.
Olemme sen verran kastuneet, että päätämme palata hotelliin. Bussi numero kuusi löytyy ja on sopivasti lähdössä, ehdimme siihen ja kohta nukumme huoneessamme ihanasti puolentoista tunnin iltapäiväunet – tai minä nukun, ihanasti. Herätessä aistin, että kaikki ei ole kohdallaan.
Toinen sykkyröityy, kun on tarpeeksi kerännyt harmituksia sisälleen. Neljä päivää yhdessä matkalla, onhan siinä ehtinyt olla kaikkea. Sykkyrän purkaminen on aina raastavaa molemmille, tulee sanottua pahasti puolin ja toisin, minua itkettää, Toisen otsalla on mykkä mustanpuhuva ukkospilvi ja silmät salamoivat. Kyllä sykkyrät ovat aina ennemmin tai myöhemmin oienneet, yritän ajatella. Selvittelyssä kuluu aikaa, lopulta laskeudumme voipuneina alakertaan juomaan cappuccinoa ja sitten rantatielle katselemaan auringonlaskua, sovussa, taas.
 aurinko laskee sovinnon yli
 oleander kukkii Dubrovnikin yössä *jatkuu
Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 4
Mostar, Mostar
laukaukset kujillasi ovat vaienneet
rikotut siltasi rakennettu uudestaan
elämä palannut arpisiin taloihin
tiedät mitä on nousta tuhkasta
rakentaa raunioista kaupunki sykkimään elämää
Neretva virtaa kanjonissaan smaragdinvihreänä
siitä silmäsi juovat
toivoa
Tiistaiaamuna lähdemme ajamaan kohti Dubrovnikia. Moottoritieosuudella torkahdan Lissun koottuihin kertomuksiin. Serpentiinitielle siirryttyä totean jälleen kiitollisena, että Gomeran ihme on voimassa. [Olin Gomeralla 1990-luvulla, kun korkean paikan huimaukseni katosi mystisesti saaren korkeimmalla kohdalla puhjenneessa myrskyssä. Jouduimme sumupilveen ja myrskynpuuskat huojuttelivat bussia. Pelkäsin hillittömästi rotkoon suistumista. Ehkä pelko paloi loppuunsa. ] Tuntuu yhä ihmeeltä katsella rauhassa alas vuoren rinnettä tai seisoa näköalatasanteilla.
Kroatian raha on kuna ja pikku raha lipa. Euro on seitsemän kunan arvoinen, isommissa paikoissa voi maksaakin euroilla. Kroatia on kroatiaksi Hrvatska, kieli on jämäkän kuuloista, siinä on runsaasti a-loppuisia sanoja, ärriä ja peräkkäisiä konsonantteja. Jotenkin se muistuttaa puolaa, lienevätkö sukulaiskieliä? Kaupungeissa ja turistikohteissa selviää hyvin englannilla, vaikka pikkukauppojen myyjät vastaavatkin kroatiaksi. Kun tulemme rajan yli Bosnia-Herzegovinaan, jonka ekonomisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti tärkein kaupunki Mostar on, basaarien myyjätkin osaavat ne muutamat englannin sanat, joilla kauppaa tehdään. Kunat ja eurot kelpaavat siinä missä maan omat markatkin.
Rajalla Lissu kerää passimme ja Stipe häviää niiden kanssa tullitoimistoon. Katselemme autosta henkilöliikenteen tarkastuksia, muutama autokuski joutuu avaamaan takaluukun, useimmat pääsevät läpi passiaan näyttäen. Stipe tulee vauhdikkaasti passipinon kanssa ja matka jatkuu. Maisema ei muutu, opasteetkin näyttävät jotenkin samanoloisilta. Pian olemme Mostarissa, kulttuurien kohtauspaikassa.
 tuhottu synagooga Mostarissa
 Mostarin näkymiä
 minareetti ja vuori
 uudelleen rakennettu Vanha Silta, Stari Mos
Mostar sävähdyttää! Sen historia tuntuu koskettavan syvältä. Siksikö, että sen sydän on tuo erikoisen muotoinen silta, jonka kaari on piirtynyt lähtemättömästi muistikuviin ja tuho järkytti eurooppalaisia seitsemän vuotta sitten. Turkkilaiset valloittivat kaupungin 1466-68 ja rakensivat riippusillan paikalle kaarevan kivisillan vartiotorneineen v. 1566. Jugoslavian hajottua Balkanin alueen sisäisissä taisteluissa v. 1993 serbialaiset pommittivat yli 400 vuotta kaupunkia yhdistäneen vanhan sillan. Se rakennettiin uudelleen v. 2004 toivon ja rauhan symboliksi. Nyt Mostarissa sanotaan: ”silta ei enää erota vaan yhdistää”.
Sillalla on tuulista, siellä on myös liukasta, sillä marmoripinta on kulunut sileäksi ja nahkapohjakengät luistavat siinä kuin parketilla. Koko kaupungissa olomme ajan sillalla kuljetaan, seisotaan, sitä kuvataan, hetkeksikään se ei tyhjene. Rauhanturvaajia liikkuu pareittain sillan tuntumassa, punabaretit seurailevat ystävällismielisesti turisteja ja juttelevat paikallisten kanssa. Silta on todella idän ja lännen, pohjoisen ja etelän harmoninen kohtauspaikka.
 moskeijan kaivo
 Neretva-joki
Basaareissa myydään kaikkea tyypillisesti turkkilaista turistisälää. Meillä on ennestään kodin seinällä appiukon Istanbulista tuoma kaunis taottu kuparilautanen. Katselemme kiinnostuneena kuparisepän työskentelyä kojussaan ja ostamme häneltä muistoksi lautasen, jossa on sillan profiili kupariin pakotettuna. Basaarien takana on moskeija, jonka pihan keskellä on kaivo ja sivummalla myydään upeita solmittuja mattoja ja silkinpehmeää kashmirvillaa. Moskeijan takaa on sillalle mahtavan kaunis näkymä. Unohdun katselemaan alhaalla vihertävänä välkähtelevää Neretvan vettä ja aika pysähtyy.
*jatkuu
Eksklusiiviannos Kroatiaa; osa 3
Yöllä alkaa myrsky. Herään sulkemaan ikkunaa, kun verho hulmuaa vaakasuorassa ja puut kohisevat uhkaavasti. Aamulla ihmettelemme hotellin terassilla tapahtunutta hävitystä, tuuli on riepottanut pahan kerran kalustoa ja katoksia. Mietimme epävarmoina miten käy saariretken, joka on päivän ohjelmassa. Stipe ja Lissu ilmaantuvat sovittuun aikaan paikalle ja ovat reippaana; ei tämä mitään, autolautta on vakaa. Satamassa odottaa Maja-opas. Pyörteinen tuuli vie heti hatun siltä, joka ei muista varoa.
Lautta tulee täpö täyteen mantereelta kotiin tai saarelle työhön tulevista viikonlopun viettäjistä. Paikalliset melskaavat iloisesti keskenään, on perheitä ja monta sukupolvea, miehet huomattavan kookkaita ja komeita. Toinen havainnoi, että täällä lautan istumapaikat ovat sosiaalisesti uun muotoisissa loosheissa eikä junanvaunutyyliin peräkkäin kuten meillä.Vanha mies vastapäätä katselee meitä uteliaasti, ruskeissa silmissään huvittunut pilke.
Porukkamme on hajaantunut sinne tänne pieniin seurueisiin. Seuraamme istahtaa tyylikkäästi pukeutunut nainen porukastamme. Hän on vaihtanut paikkaa jo kolmesti lautan lähdön jälkeen, sanoo kärsivänsä miesten kovaäänisestä puheesta. Istumme Toisen kanssa niin, että selkämme takana on käytävä, joten kukaan ei huuda ihan korvaan ja nainenkin alkaa siinä viihtyä. Hän osoittautuu paljon matkustelleeksi ja kertoo kiinnostavasti kokemuksiaan eri maista. Matka saarelle kestää puolitoista tuntia ja ehdimme juoda hedelmäjuomat sekä käydä yläkannella haukkaamassa happea.
Saarella sataa taivaan täydeltä ja on viileää. Lissu kokeilee huumorintajuamme, kertoo, että Hvarin saari on kuuluisa aurinkoisuudestaan. Se herättääkin lievää hilpeyttä kuulijoissa. Vain puolet matkalaisista on osannut varustautua joko sateenvarjolla tai -takilla. Minulla on villaviittani ja pitkähihainen pusero jakun alla, mutta kävelykengät, joissa on reikiä; Toisella tuulta pitävä pusero. Vaatteet kastuvat, rouvien kampaukset vie tuuli ja hiukset lässähtävät sateessa, jalat kastuvat kaduilla virtailevasta vedestä.
Majalla ja Lissulla on sateenvarjot, he tarinoivat obligatorisensa sateesta (ja meistä) piittaamatta aukioilla ja historiallisten talojen nurkilla. Porukka alkaa nurista. Vaikka olen sillä asenteella, että säät eivät ole oppaan taskussa eikä aurinko aina paista kotimaassakaan, hämmästelen, etteivät oppaat osaa joustaa. Pisimmät jorinat olisi voinut pitää autossa ja viedä sitten halukkaat (sateeseen varautuneet) kävellen katsomaan paikat. Kuvaaminenkaan ei kiinnosta ketään. Onneksi kohta osumme kioskille, jonka katonrajassa on viisi sateenvarjoa. Ehdin saada ostettua niistä yhden, koska Toinen on siinä ainoa, joka ylettyy ylimmälle hyllylle.
Matkan hintaan kuuluva ateria on katettu Hvarin kaupungissa merenrantaravintolan terassille, jonne on viritetty ikkunalliset muoviseinät. Sade ei häiritse, mutta koleaa on. Toti tekee kauppansa. Tilaan lounasjuomaksi hunajalla ja sitruunalla maustettua mustaa teetä, joka tuodaan kannellisessa mukissa ja on kuumaa ja hyvää. Aluksi saamme lihalientä, jossa uiskentelee muutama orpo riisinjyvä. Pääruokana on mureaa vasikkaa, sen kera pastaa ja vihreä salaatti, jälkiruokana suklaakastikkeella koristeltu ohukainen.
 Fransiskaaniluostarin kirkon Maria-alttari Aterian jälkeen käymme läheisessä fransiskaaniluostarissa. Museoina ovat useimmat maan luostareista kuten tämäkin ja surullinen autius heijastuu kävijään. Kirkossa vain on messu sunnuntaisin ja kukkia alttareilla. Pihalla puhutteleva, harvinainen polvistuneen Pyhän Fransiskuksen patsas.
 Pyhän Fransiskuksen patsas luostarin pihalla Hvarin saarella on 13.000 asukasta ja pääkaupunki on samanniminen kuin saari. Maisemat ovat jylhät, kiviaidoin reunustettuja viinitarhoja, vehreää kaikkialla. Ihmettelemme, ettei mitään eläimiä näy matkan varrella. Ehkä ne ovat sateelta suojassa. Päivä on ollut enimmäkseen vilua ja märkää ja mummojen nurinaa, mutta villaviittani kuivuu paluumatkalla lautan lämpimässä. Tulinen espresso saa meidät jo nauramaan aurinkosaaren kokemuksille.
*jatkuu
Splitin kaupunki on rauhallinen sunnuntaiaamuna, yöliikennettä jatkui aamupuolelle. Kun Toinen syventyy aamiaisen jälkeen tutkimaan kotimaan uutisia Ylen ja HS:n sivustoilta, otan kameran ja lähden kierrokselle hotellin lähimaastoon. Asuinkadut ovat kapeita, niillä hajahtelevat auki unohtuneet isot roskikset. Muutama rähjääntyneen näköinen mies raahustaa vastaan, kurkistelee roskiksiin. Kissoja kuljeskelee kaduilla ja pihoilla, jalkakäytävää reunustaa koirankakkarivi, aitoja kiipeilevät köynnösruusut. Sataman suuntaan laskeutuvien katujen valjuissa kerrostaloissa on ainakin 15 kerrosta, yksitoikkoista julkisivua värittää tuulessa hulmahteleva pyykkiliputus. Hotellin takana rinteellä on pientalokortteleita kauniine pihoineen. Lähikadun leipomomyymälät, pikku kahvilat ja lihakauppakin ovat auki sunnuntaiaamuna ja hedelmäkojujen värikäs tarjonta saa veden kielelle. Tuoksuu mansikoilta.
Salonan muinaiskaupungin raunioilla
Autonkuljettajamme Stipe vie meitä Splitistä tulosuuntaan, Salonaan, illyyrien muinaiskaupunkiin, jolla oli Caesarin valtakaudella metropolistatus Rooman Dalmatian provinssissa. Päivästä on tulossa kuuma, avoimelta alueelta tekee mieli etsiytyä muurien ja puiden varjoon, kun Maja –opas valuttaa loputonta vuosilukuvirtaa ja Lissu yrittää parhaansa mukaan saada 2000 vuotta sitten kukoistaneen kaupungin tarinat kääntymään suomeksi. Lipsahduksia tulee ja moni keskittyykin kuuntelemaan Majan sujuvaa englantia. Olen taas lauman mustalammas, se kuriton, joka vaeltelee lähistöllä kuvaamassa kukkia ja puita enkä malta kuunnella kiltisti.
 Salonassa, taustalla Splitin esikaupunkia  Ikivihreää, sinisiä vuoria Pääskyset siukovat kesää, pinjat ovat niin tuuheita ja tuoksuvat hyvälle, etelän linnut laulavat oksistoissa outoja laulujaan. Sypressien tummat kynttilät luovat maisemaan juhlan tuntua. Sarkofagien, pylväänpäätyjen ja seinänkappaleiden kauniita kuvioita on saatu säilymään. Museorakennuksen seinään on konstruoitu osa upeaa vanhaa mosaiikkia. Alueella on ollut kylpylä, amfiteatteri ja forum, keisarinvallan hallintorakennuksia, myöhemmin myös piispantalo ja muutama basilika.
 Salonan raunioita  säilyneen sarkofagin kulma  unikot Unikot hehkuvat kuin tulenliekit paahteessa raunioiden keskellä. Tuuli haroo kulkijan tukkaa miten tahtoo, eksklusiivirouvat eivät saa kampaustaan millään pysymään kuosissa. On autuutta istahtaa raunioilla vaeltelun jälkeen huoahtamaan varjoisalle terassille nauttimaan kylmää hedelmäjuomaa.
Trogir
Matka jatkuu Trogiriin, maailmanperintöä keskiajalta sekin. Keskiaikainen katedraali kätkee sekä ulkopuolelle että sisälleen valtavan määrän upeaa taidetta, joka on säilynyt lähes vahingoittumattomana vuosisatoja. Vanhoja palatseja, kapeita katuja, torneja, aukioita ja benediktiiniläisluostarin nähtyämme mieleeni pujahtaa täällä ensi kerran ajatus, olenkohan nähnyt näitä jo kylliksi. Talvella tuli televisiosta esittelysarja Unescon maailmanperintölistalla olevista kohteista ja katsoimme ne kaikki. Matkoillamme olemme nähneet jo monia. Arvostan maailmanperintöä kovin, mutta ei ole varmaan tarpeen käydä jokaisessa, eihän, kysyn itseltäni.
 sisäkuva Trogirin katedraalista  pääsisäänkäynnin yllä olevia reliefejä  katedraalin pääoven oikealla puolella on Adam...  ...ja vasemmalla Eeva Kierroksen jälkeen on pari tuntia omaa aikaa. Eksklusiivimatkaajat kyselevät oppaalta alueen kalleinta kalaravintolaa. Meillekin se on sikäli hyvä tieto, että osaamme mennä siitä ohi. Osumme yhteen paikkaan, joka tarjoaa merenantimia dalmatialaisittain ja jossa näkyy istuvan paikallisia aterioimassa. Ensin tuodaan vettä, salaatti ja leipää. Ateriaksi tilattu annos meribassia fileoidaan pöydässä, sen seurana on grillattuja vihanneksia. Laskemme rahojamme ja päädymme tilaamaan pullon erinomaiseksi osoittautuvaa rieslingiä. Toisella on siitä isompi ilo, en saata nykyään juoda paria lasillista enempää. Pieni hilpeä hiprakka siitä seuraa minullekin silti. Se haihtuu pian, mutta herkullinen kala-annos taatusti muistuu mieleen vielä prisman kalatiskin kassilohien ääreen päästyä.
 meribassia fileoidaan Ikimuistoinen ilta hotellihuoneessa
Splitin hotelliimme palattua käymme lähikadun leipomosta juustotäytteisen patongin iltapalaksi. Olemme rennolla fiiliksellä (lue: tajuttoman väsyneitä) ja suihkun jälkeen nukumme kauneusunet hulppealla polstarillamme. Sitten Toinen räplää televisiosta esiin Kroatian urheilukanavan, Sportskan. Siellä näytetään yleisesti ottaen kaikkea maalla, merellä ja ilmassa harrastettavaa urheilua – paitsi jääkiekkoa. Ei olla lätkämaassa nyt, eipä. Eilen olemme kuitenkin havainneet MM- pronssiottelun kanavalla, joten uskomme, että loppuottelukin löytyy.
Meillä on oma iltateerituaalimme, jota varten käynnistän huoneessa olevan vedenkeittimen. Samassa konsolissa on kuitenkin jo hammasharja laturissaan ja se televisio. Vesi kiehuu, mutta televisio sammuu. – Ei voi olla totta, parun, – pitääkö taas pukeutua ja mennä alas baariin. – Älähän nyt, sanoo Toinen ja katselee katonrajaan. Oven yläpuolella on jokin sähkökaapin näköinen. Toinen kiipeää tuolille ja räpeltää kaapissa. Ja kas! telkkari herää henkiin. Iltamme on pelastettu! Loppu onkin historiaa.
Kroatiankielinen selostus menee kuivasti suoraan asiaan. Ottelu alkaa ja rauhallinen miesääni kertoo kenellä kiekko kulloinkin kulkee. Se onkin hyvä, sillä ruutu on niin pieni, etteivät nimet paidoissa erotu. Ensimmäisen erän kiekko saa kovaa kyytiä, sähelletään, lämärit lentävät, mutta maalivahdit pitävät pintansa. Tee on juotu, kun toinen erä alkaa. Peli on kaunista parhaimmillaan, valtava ensi lataus on purettu. Unelmafinaali, Suomi ja Ruotsi vastakkain, kroaattiselostaja tuskin tietää meidän unelmistamme.
Ja sitten pamahtaa Pääjärven kuti Suomen maaliin. Hetken aikaa on fiilis, että näin ne tekee meille taas, nuo peijakkaan keltapaitaiset hannuhanhet. (Aamulla kuulemme, että baarissa eksklusiiviporukka oli luovuttanut siinä kohtaa ja hankkiutunut polstereilleen katselemaan sofistikoituneempia unia.) Mutta me ei luovuteta, pojat, kun tekään ette. Se on vain yksi maali ja puolitoista erää on aikaa antaa takaisin. Ja erän viimeisellä minuutilla lähtee Immosen Jarkon mailasta kaunis kiekko, joka yllättää Fasthin. Tasoissa ollaan!
Kolmannen erän tapahtumat ovat uskomattominta, mitä ikinä olen leijonajoukkueelta nähnyt. Nokelainen lataa 2-1, sitten Kapanen 3-1 lyhyen ajan sisällä. Ruotsin joukkue on ihan kuutamolla: eihän tämän näin pitänyt mennä. Pesonen parantelee lukemia vuorostaan, sitten Pyörälä ja lopuksi Antti Pihlström, tuo vikkelä velikulta niittaa 6-1. Siitä ei Tre Kronor enää nouse. Oijoijoi, kyllä on voiton huumaa ihana katsoa, kun on niin monta kertaa nähnyt sinivalkoiset poikamme riiputtamassa päätään totisina toisten juhlariemun taustalla.
Löytyy pieni pullo kuohuviiniäkin minibaarista, sillä juhlistamme tämän upean hetken. Voitto ei ole niin suuri yllätys kuin voisi kuvitella, ei ainakaan sille, joka on seurannut tämän porukan kaikki MM-ottelut. Joukkueen sinnikkyys ja peli-ilo on ollut vertaansa vailla. Asenne on oikea: Peli ei ole pelattu ennen kuin summeri soi. Ja nyt se soi vihdoinkin kultaa!
*jatkuu
|
|
