Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 4

Mostar, Mostar
laukaukset kujillasi ovat vaienneet
rikotut siltasi rakennettu uudestaan
elämä palannut arpisiin taloihin
tiedät mitä on nousta tuhkasta
rakentaa raunioista kaupunki sykkimään elämää
Neretva virtaa kanjonissaan smaragdinvihreänä
siitä silmäsi juovat
toivoa

Tiistaiaamuna lähdemme ajamaan kohti Dubrovnikia. Moottoritieosuudella torkahdan Lissun koottuihin kertomuksiin. Serpentiinitielle siirryttyä totean jälleen kiitollisena, että Gomeran ihme on voimassa. [Olin Gomeralla 1990-luvulla, kun korkean paikan huimaukseni katosi mystisesti saaren korkeimmalla kohdalla puhjenneessa myrskyssä. Jouduimme sumupilveen ja myrskynpuuskat huojuttelivat bussia. Pelkäsin hillittömästi rotkoon suistumista. Ehkä pelko paloi loppuunsa. ] Tuntuu yhä ihmeeltä katsella rauhassa alas vuoren rinnettä tai seisoa näköalatasanteilla.

Kroatian raha on kuna ja pikku raha lipa. Euro on seitsemän kunan arvoinen, isommissa paikoissa voi maksaakin euroilla. Kroatia on kroatiaksi Hrvatska, kieli on jämäkän kuuloista, siinä on runsaasti a-loppuisia sanoja, ärriä ja peräkkäisiä konsonantteja. Jotenkin se muistuttaa puolaa, lienevätkö sukulaiskieliä? Kaupungeissa ja turistikohteissa selviää hyvin englannilla, vaikka pikkukauppojen myyjät vastaavatkin kroatiaksi. Kun tulemme rajan yli Bosnia-Herzegovinaan, jonka ekonomisesti, poliittisesti ja kulttuurisesti tärkein kaupunki Mostar on, basaarien myyjätkin osaavat ne muutamat englannin sanat, joilla kauppaa tehdään. Kunat ja eurot kelpaavat siinä missä maan omat markatkin.

Rajalla Lissu kerää passimme ja Stipe häviää niiden kanssa tullitoimistoon. Katselemme autosta henkilöliikenteen tarkastuksia, muutama autokuski joutuu avaamaan takaluukun, useimmat pääsevät läpi passiaan näyttäen. Stipe tulee vauhdikkaasti passipinon kanssa ja matka jatkuu.  Maisema ei muutu, opasteetkin näyttävät jotenkin samanoloisilta. Pian olemme Mostarissa, kulttuurien kohtauspaikassa.

 

 

 

 

 

 

 

Mostar sävähdyttää! Sen historia tuntuu koskettavan syvältä. Siksikö, että sen sydän on tuo erikoisen muotoinen silta, jonka kaari on piirtynyt lähtemättömästi muistikuviin ja tuho järkytti eurooppalaisia seitsemän vuotta sitten. Turkkilaiset valloittivat kaupungin 1466-68 ja rakensivat riippusillan paikalle kaarevan kivisillan vartiotorneineen v. 1566. Jugoslavian hajottua Balkanin alueen sisäisissä taisteluissa v. 1993 serbialaiset pommittivat yli 400 vuotta kaupunkia yhdistäneen vanhan sillan. Se rakennettiin uudelleen v. 2004 toivon ja rauhan symboliksi. Nyt Mostarissa sanotaan: ”silta ei enää erota vaan yhdistää”.

Sillalla on tuulista, siellä on myös liukasta, sillä marmoripinta on kulunut sileäksi ja nahkapohjakengät luistavat siinä kuin parketilla. Koko kaupungissa olomme ajan sillalla kuljetaan, seisotaan, sitä kuvataan, hetkeksikään se ei tyhjene. Rauhanturvaajia liikkuu pareittain sillan tuntumassa, punabaretit seurailevat ystävällismielisesti turisteja ja juttelevat paikallisten kanssa. Silta on todella idän ja lännen, pohjoisen ja etelän harmoninen kohtauspaikka.

 

 

 

Basaareissa myydään kaikkea tyypillisesti turkkilaista turistisälää. Meillä on ennestään kodin seinällä appiukon Istanbulista tuoma kaunis taottu kuparilautanen. Katselemme kiinnostuneena kuparisepän työskentelyä kojussaan ja ostamme häneltä muistoksi lautasen, jossa on sillan profiili kupariin pakotettuna. Basaarien takana on moskeija, jonka pihan keskellä on kaivo ja sivummalla myydään upeita solmittuja mattoja ja silkinpehmeää kashmirvillaa. Moskeijan takaa on sillalle mahtavan kaunis näkymä. Unohdun katselemaan alhaalla vihertävänä välkähtelevää Neretvan vettä ja aika pysähtyy.

*jatkuu