Istuin iltaa ystävättären seurassa. Tapaamme harvoin, mutta keskustelumme ovat intensiivisiä, tunnit hujahtavat huomaamatta. Tällä kertaa halusin erikoisesti kuulla hänen kokemuksiaan patikoinnista Pyreneiden vuorilta läpi pohjois-Espanjan maaseudun Atlannin rannikolle.

Monet ovat tuon 800 kilometrin taipaleen tehneet osittain tai kokonaan. Reitti on tunnettu vanha pyhiinvaelluspolku, joka päättyy Pyhän Jaakobin katedraaliin Santiago de Compostelassa. Matkaajia tulee kaikkialta maailmasta ja reitille lähdetään hyvin eri syistä, mutta kokemuksissa tuntuu olevan paljon samaa.

Ystävä sanoi odotuksistaan vahvimmaksi, että saisi pään tyhjennetyksi työasioista ja henkilökohtaisista murheista. Näin kävikin. Monotonisena toistuva kävely on tehokas: huolet haipuvat, aistit tyyntyvät, ajatusten virta käy väljemmäksi ja verkkaisemmaksi, mieli kevenee. Ihminen tutustuu itseensäkin, kävelee ulos rooleistaan. Tiellä kohdataan matkaajina.

Pitkällä matkalla on erilaisia päiviä: aurinkoisia eniten, pilvisiäkin, jokunen ukkoskuuro. Maisema vaihtuu hitaasti; vuoristosta laskeudutaan, polku kulkee kylästä toiseen. Vastaan tulee pitkä tasainen taival halki mesetan, jossa vasta tajuaa kulkevansa pitkässä letkassa samaa matkaa satojen muiden kanssa.

Matkalla jokaiselle tulee eteen ongelmia, erityisesti jalat ovat kovilla. On kipua akillesjänteessä, kantapää aristaa, kenkä hiertää, rakkulat puhkeavat ja iho tulehtuu. Ruumis kertoo, mikä on kenenkin arka kohta. Väsymys voi olla sekä fyysistä että henkistä. Kärsivällisyyttä koetellaan epämukavissa majoituksissa, ruokailu- ja pesujonoissa. Jossain vaiheessa voi katua lähtöään, vihata alituista kävelyä ja haluta kotiin.

Perillä tahtoo palavimmin kuumaan kylpyyn, kunnon aterialle ja mukavaan vuoteeseen. Ystävätär totesi, ettei  osaa vielä sanoa, mitä matka hänelle antoi. Matkapäiväkirjakin on vasta osittain purettu. Sinne on kirjattu päivien tunnelmat ja syntyneet oivallukset. 

Tiedän, etten itse koskaan tuolle reitille voi lähteä. Pyhiinvaellusreittini on täällä, arjessani. Kenties saan käydä joskus tunturipolkua ja vaeltaa kotoisissa metsissä, se on juhlaa. Tulin onnelliseksi ystävättären kertomuksesta. Näin myös miten hänelle lukemani erään toisen matkaajan runo kosketti syvästi.

” Ei, ei pyhiinvaellus minua muuttanut mitenkään. Ensin kävelin ja toivoin olevani muualla. Ajattelin kaikkea mitä siellä on. Välillä kaduin koko matkaa – kuumia loputtomia teitä, mahdottomia nousuja, kuolemanväsymystä iltaisin.

 – – – Silmät avautuivat. En muistanut kiiruhtaa, en surra suremattomia. Kävelin. Kävelin. Kävelin. Kuinka ollakaan, jäälohkare sydämen ympärillä alkoi sulaa siinä kuumuudessa. Alta paljastui suojaton sydän. Se entinen, lapsuudesta tuttu. En minä muuttunut, mutta jää minussa alkoi sulaa. ”

(Marja-Leena Toukonen)