Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 6

Sovinto kävelyttää meitä rantapolkua pitkälle. Vastaan tulee lampuin valaistulla promenadilla muitakin pareja. On hiljaista, kuulen meren ja tuulen. Tyyntyvää sisäistä aallokkoa ei kannata hämmentää turhalla puheella, sen, jos jotain olen oppinut. Käsi löytää käden eikä välillä enää salamoi. Pitkän hiljaisuuden jälkeen mietiskelen puoliääneen miten rannasta mahtaisi päästä ylätielle. Toinen huomaa kohta portaat, joita näyttää riittävän taivaaseen asti. Lähdemme nousemaan. Niitä tosiaan riittää, jossain sadan kohdalla lakkaan laskemasta. Ylätiellä hätkähtelen lepakoita, Toinen rauhoittelee: kaikuluotainsysteemi estää niitä lentämästä päin.

Ennen nukkumaan käymistä käyn vielä parvekkeella hengittämässä yötä. Kuun pyöreä, lainavaloa hehkuva naama tulee juuri esiin vuoren takaa. Valokiekko näyttää hitaasti nousevan rinnettä ylös. Laella se katselee tyynesti eteläisen maan sysipimeää maisemaa.  Ajattelen, että se on sama kuu, joka näkyy pohjoisen kotimme pihamaalta, missä tähän vuodenaikaan yö ei ole koskaan täysin pimeä.

Aamulla Stipe lähtee viemään porukkaamme retkelle samaa tietä, jota tulimme Dubrovnikiin. Serpentiinitieltä laskeudumme parin tunnin ajon jälkeen satamaan. Sieltä lähtee moottoripaatti, johon porukkamme juuri mahtuu. Kohta olemme Korculan saarella, jota sanotaan jopa Dubrovnikia kauniimmaksi. Pakollinen historiakatsaus seisottaa porukkaa auringon paahteessa, minä risteilen lähistöllä, puikahtelen kirkkoihin, kuvaan näkymiä. Sen kuulen ohimennen, että Korculan piskuisen kaupungin asemakaava on kalanruodon mallinen, kadut päätyvät kaikki meren rantaan, siellä ei voi eksyä.

– Tää on ihana, huokaillaan.  – Tänne voisi jäädä vaikka viikoksi ja meillä on vain muutama tunti aikaa, porukka nurisee. Haemme lounaspaikkaa ja päädymme italialaisravintolaan, josta tällä kertaa valitsemme annoksen spagettia meren antimien kera. Herkullista on tämäkin. Lahdella kelluu risteilyalus, josta porukkaa tuodaan pelastusveneillä maihin. Satama ei ole kyllin syvä isojen laivojen rantautumiseen. Onneksi, sillä muuten tämä ihana saari tukehtuisi turisteihin.  Ennen veneelle paluuta haluan laskeutua portaat rantaan. Miten olen voinut unohtaa eteläisen meren veden käsittämättömän kirkkauden, joka näyttää pohjasta kaiken ja siintää kauempana azuurinsinisenä.

Paluumatkalla poiketaan Peljesacsin niemen isolla viinitilalla maistelemassa mm. Kroatian parhaaksi mainostettua punaviiniä Dingachia. Maistiaisviini on vain kolme vuotta vanhaa, se ei ole vielä parhaimmillaan. Ostamme tuliaisiksi pullon 2005 vuosikertaa, toivottavasti se on maineensa veroista.

Paluumatkalla porukka nuokkuu.  Stipe ajaa reipasta vauhtia takaisin Dubrovnikiin ja hotelliimme. Viimeisen illallisen paikan olemme katsoneet rantapromenadin varrelta. Siellä on täyttä, mutta saamme pöydän. Isolla vadilla tuodaan kaikkia meren herkkuja. Minä tykästyn yllättäen sinisimpukoihin (vaikka periaatteessa inhoan ’nilviäisiä’ ), vadilta löytyy monenlaista äyriäistä ja pientä mustekalaa, jotka taas maistuvat Toiselle. Meribassiakin vadilla on ja kaikki, viinikin, on hyvää.  Mutta sormivesi on todella tarpeen tällä illallisella.

Kotona

Muistan kukat, joita kuvasin, kukat, joita poimin polun varrelta huoneeseen, aina  muistan kukat. Muistan violetin iltameren, rannan kiviin murtuvat tyrskyt, kivistä syntyvät pyörteet, aaltojen omarytmisen kohahtelun. Muistan tumman pilvilautan kultareunuksen, kun aurinko meni mailleen.  Muistan tummuvalla merellä yksin ahertavan kalastajan. Muistan laihat emokissat, joiden hellyttävän pikkuiset pennut sähisivät vaistonvaraisesti ohikulkijoille. Muistan lepakot, jotka läpsähtelivät pimeästä katuvalon kehään. Muistan sanoneeni jossain polun mutkassa: oleellista kuitenkin on, onko rakkautta. Muistan Toisen vastauksen ja miten se tuntui.

¤ ¤ ¤