Eksklusiiviannos Kroatiaa, osa 5

Vihdoinkin täällä! Tänne tulosta olen haaveillut yli kolmekymmentä vuotta. Meidän piti tulla tänne jo 1970-luvulla, Jugoslavian aikaan, silloin päädyimme Italiaan ja Venetsiaan, kävimme vain päivän retkellä Postojnan luolissa Jugoslavian puolella. Sekin matka on uniikki, kaikki ovat, omalla tavallaan. Mutta mihin nämä vuodet ovat lipuneet tästä väliltä?

 

 

Herään kuuden aikaan huoneessamme hotellin kuudennessa kerroksessa ja hipsin parvekkeelle. Aurinko on jo noussut. Meri kimaltaa kauempana, alapuolella läikkyy turkoosina yksi hotellin uima-altaista. Neptun-hotelli on loistavassa paikassa keskustan ulkopuolella niemen kärjessä. Auringonlaskun puoleista rantaa kiertelee varjoisa promenadi, jota kävellen voi kuunnella meren hengitystä. Polulta laskeutuu kapeita, kaiteettomia portaita rantakiville. Kissat kuljeskelevat vapaasti täälläkin. Osumme näkemään kissaperheen, jossa on neljä pentua, kaksi isänsä väristä ja kaksi äitikissan.

 

 

Lissu ja Stipe vievät porukan aamupäivällä kaupunkikierrokselle, joka tarkoittaa ajoa keskustaan ja kävelyä muurien ympäröimässä vanhassa Dubrovnikissa. Siellä on valtavasti turistiryhmiä ja joudumme jonottelemaan pääsyä käyntikohteisiin. Pääkadulla filmataan jotain elokuvaa tai tv-juttua, kameroitakin saa kierrellä. Fransiskaanikirkko osoittautuu ilmapiiriltään rauhoittavaksi, viivyn siellä toisten kuunnellessa paikallisoppaan ja Lissun yleiseen meluun hukkuvaa selostusta ulkona. Pienessä kappelissa palaa kynttilämeri, alttariseinällä on tuttu ja minulle rakas Fransiskus-risti ja katolistyylinen Fransiskuksen pyhimyspatsas alempana. Kirkossa istuu paikallisia ihmisiä hiljentymässä ja se hiljentää peräosassa tungeksivia turistejakin.

 

 

Luostarin museossa on hienoja vanhoja maalauksia ja muuta arvokasta kirkollista esineistöä. Kuvaan kaunista Marian ilmestys-taulua, kun vahtina toimiva pappa koputtaa olkapäälleni ja osoittaa ruksattua kamerankuvaa. En pahemmin piittaa valokuvauskielloista (kuriton mikä kuriton), varon vain salaman käyttöä. Yleensä hymy, suomenkielinen pahoittelu ja kansainvälinen käsien levittely auttavat siinä tilanteessa. Kuvauskieltoja voi tietysti perustella, mutta monesti ne ovat ihan turhia. Taide ei kuvauksesta kulu, jos salamaa ei käytetä. Olin jo tarkistanutkin, ettei myymälän korttivalikoimassa ollut kyseistä kuvaa.

Vanhan Dubrovnikin muurien sisällä on upea katedraali, jossa erityisen hieno moderni sarja Ristin tie -asemia. Tekisi mieli kuvata kaikki, mutta tyydyn muutamaan.

 

 

Kierros päättyy ja Lissu kertoo miten pääsee hotelliin, jos haluaa jäädä kaupunkiin. Muurin ulkopuolelta löytyy mukava ravintola, johon istumme syömään herkullista grillattua kalaa maustetun riisiannoksen ja salaatin kera. Väkeä on paljon, mutta palvelu joustavaa, nopeaa ja ystävällistä. Seuraamme liittyy uteliaita puluja, jotka tepastelevat viereisellä muurilla kurkistellen lautasillemme, mutta eivät sentään osallistu  ateriaan.

 

Palaamme muurien sisälle, siellä on 47 katolista kirkkoa, mutta vain yksi ortodoksikirkko. Haluaisin nähdä sen ainoan. Muistan valmiiksikirjoitetut kortit ja osumme postitoimistoon, josta saan merkit ja kortit ehtivät laatikkoa tyhjentävän miehen säkkiin. Alkaa sataa ja sateenvarjo on tietysti jäänyt hotelliin, päivähän alkoi aurinkoisena. Kirkkokin löytyy, mutta on tietysti kiinni. Viereisessä ortodoksimuseossa on ikoninäyttely, mutta sekin on suljettu kymmenen minuuttia sitten. Vähän harmittaa. Katselen myymälän ikoneita ja pieni valkea enkeli haluaa päästä mukaamme. Se tietää pääsevänsä kolmen viikon ikäisen Pikkukakkosemme ystäväksi, kunhan palaamme. Äkkiä sade muuttuu hurjasti salamoivaksi ja paukkuvaksi ukonilmaksi. Palaamme fransiskaanikirkkoon odottamaan, kunnes ukkonen taukoaa.

Olemme sen verran kastuneet, että päätämme palata hotelliin. Bussi numero kuusi löytyy ja on sopivasti lähdössä, ehdimme siihen ja kohta nukumme huoneessamme ihanasti puolentoista tunnin iltapäiväunet – tai minä nukun, ihanasti. Herätessä aistin, että kaikki ei ole kohdallaan.

Toinen sykkyröityy, kun on tarpeeksi kerännyt harmituksia sisälleen.  Neljä päivää yhdessä matkalla, onhan siinä ehtinyt olla kaikkea. Sykkyrän purkaminen on aina raastavaa molemmille, tulee sanottua pahasti puolin ja toisin, minua itkettää, Toisen otsalla on mykkä mustanpuhuva ukkospilvi ja silmät salamoivat. Kyllä sykkyrät ovat aina ennemmin tai myöhemmin oienneet, yritän ajatella. Selvittelyssä kuluu aikaa, lopulta laskeudumme voipuneina alakertaan juomaan cappuccinoa ja sitten rantatielle katselemaan auringonlaskua, sovussa, taas.

 

*jatkuu