Kotoa lähtiessä pyysin enkeleitä ohjaamaan mukaan oikeanlaisen iltakirjan. Luettuani eilen ensimmäisen luvun tajusin, että teksti puhuu samoista teemoista, joita jo alkukierroksella nousi esiin ryhmässä. Olen nukkunut uniani muistamatta ja tunnen levänneeni. Avaan ikkunan ja raikkaus tulvahtaa huoneeseen. Linnut huutelevat ikikuusten oksistoissa.

Tänään tutkimme elämänviivaa. Joku tekee sen spiraalina, joku puun hahmoon, myös erilaisia karttoja tai värikkäitä poikkiraitoja syntyy. Oma viivani aaltoilee väreissä, siihen pulpahtaa joitakin tästä kohtaa katsoen oleellisia vaiheita, kohokohtia tai käänteitä. Kun katson kokonaisuutta huomaan, että kaikki kuolemat ovat siitä poissa – kuin viimeisen, äidin, mukana olisi haudattu kaikki elämäni ristit, surupisteet. Ymmärrän nyt, että tästä kohtaa elämää moni aikanaan järisyttävä tähtihetki tai syvä rotko on taakse jäädessään silottunut osaksi kokonaisuutta.

Arkkityyppien avulla tehty identiteettiharjoitus oli monille vaikea. Jäin itsekin monessa suhteessa kahden, jopa kolmen vaiheille. Mietin, onko elämän myötä muuttuva identiteetti yleensä mahdollista ilmaista yksiselitteisesti huolenpitäjän, viisaan, soturin, veijarin tai maagikon hahmona.

Pohdimme elämämme arvojakin. Ymmärrän, että osan menneen sukupolven viisaudesta on aika jo nakertanut. Monessa nykymaailman tyrkyttämässä periaatteessa näen pelkkää pintavaahtoa. Tajuan kirkkaasti, että on pidettävä kiinni elämänkokemuksen kautta löytämiensä arvojen paletista. Silläkin tavalla voi olla uskollinen itselleen. 

Vigilian rukousvirrassa kellun mukana puoli tuntia, se riittää nyt. Teen jälkeen osa kurssilaisista saunoo, minä lähden pitkälle kävelylle. Yksin kävellessä näkee eri asioita kuin toisen kanssa. Melkein jokaisen kuusen latvassa näyttää istuvan lintu, joka laulaa. Kuuntelen miten se minussa resonoi.

Huomaan miettiväni vanhan päärakennuksen tulipalon symboliikkaa. Ylimmät kerrokset ovat mustalla karrella, alakerta vesisammutuksen turmelema. Pihalla on työmaakoppeja ja purkurojua. Raivausta tehdään arkiviikolla, nyt on hiljaista. Luostari tulee hädin tuskin toimeen viininvalmistuksella ja turismilla talkooväen turvin. Kuka rahoittaa korjauksen?

Herään yöllä ja valvon pari tuntia. Yövartiossa alan lukea Jobin kirjaa. Päivällä oli puhuttu kärsimyksen merkityksestä elämän kokonaisuudessa. Jobin kirjan sanat koskettavat, tuntuvat uusilta, vaikka monesti luettuja. ”— kaikki tulee näkyviin kuin uudelleen vaatetettuna” (38:14). Mietin taas miksi oikeastaan olen täällä nyt. Eikö elämä ole kurssittanut minua jo tarpeeksi? ”Odota. Sinun asiasi on kyllä vireillä” (35:14). Ehkä joku tarvitsee minulta sitä, mitä täällä saan.

*jatkuu