Huoneeni on tällä kertaa pieni ja yksinkertaisesti kalustettu: vain pikkupenkki, pöytä, tuoli ja vuode. Verhot ja päiväpeitto ovat yllättäen syvänpunaiset. Ikonikuvana vuoteen yläpuolella on Sergei ja Herman, luostarin perustajamunkit. Ikkunasta näkyy viinimarjapensasviljelmä, sen takana järven jäinen selkä.

Trapesan päivällispöydässä alan rauhoittua, tulla paikalle. Väkeä on paljon, mutta tuttuja ei näy. Ajattelen tulomatkan outoa amok-juoksuani kokemuksena, mikähän viesti sillä. Olen usein tullut tänne itkemään jotain surua, prosessoimaan muutoksia. Nyt kun kaikki on balanssissa, tapahtui tämä.

Läheiseen pöytään istuu ystävätär, joka minut tänne nyt kutsui. Katselen häntä, kun hän huomaa, heilautan kättä. Hän nousee heti ja tulee samaan pöytään. Olemme ilmoittautuneet kurssille, joka alkaa puolen tunnin päästä. Kuulumisten vaihto käy pikaisesti, mainitsen jotain katastrofaalisesta tulomatkastakin.

Kurssia ohjaa luotettavan oloinen psykoterapeutti. Kurssilaisia on yksitoista, joku on siis perunut tulonsa. Ensimmäinen istunto menee esittäytymisten merkeissä. Se tapahtuu taas pareittain, kumpikin kertoo ryhmälle sen mitä jää mieleen toisen esittäytymisestä. Tämä on minusta rasittava tapa tutustua, pelkään aina, että sotken tai muistan väärin. Ja niin tietysti sitten tapahtuukin. Kukin saa myös itse kertoa ryhmälle odotuksistaan. Mitä sanoinkaan, kun ei odotuksia ole. En puhu tulomatkan paniikista, vaikka ymmärrän, että sillä on yhteys tähän ’elämän mittaiseen matkaan’, joka teemamme on.

Käymme voimavaratutkimusretkellä ilmansuunnissa. Huomaan, että sijoitan menneisyyteni itään (auringonnousu), tämän hetken etelään (lämmin tuuli), tulevaisuuden pohjoiseen (karua, avaraa), arvot ja periaatteet länteen (iltaruskon lempeä auer). Kustakin ilmansuunnasta löytyy kuin itsestään henkilökohtainen voimalause, joka kirjoitetaan muistiin. 

Iltapalveluksessa vien jälleen tuohuksen Valamolaisen Jumalanäidin ikonille. Olen samanaikaisesti läsnä ja vielä tulossa. Vasta suitsutus kutsuu tunnemuiston sielunkodista. Ajattelen luostarin tulipaloa, johtajanvaihdosta ja muita viime ajan tapahtumia. Tunnustelen ilmapiiriä, onko jokin muuttunut. Kurssilaisista moni on ensi kertaa Valamossa. Heille kaikki tämä on yhtä ekstriimiä.

Teen jälkeen lähden ystävättären kanssa kävelylle kauniiseen iltaan. Sillan molemmin puolin virta on vapaa, muuten jäinen järvi hohkaa kylmää. Kaksi västäräkkiä tulee tiellä vastaan hypellen. Muistan siinä isää ja äitiä. Palattuamme käymme katsomassa ykkösen tv-uutiset (tarvitaan kaksi miestä ja kaksi kaukosäädintä ennen kuin ikivanhasta tv:sta saadaan kuva näkyviin). Toivotamme hyvää yötä toisillemme. Huoneessani kirjoitan auki matkakokemuksen, ettei se tule uniin eikä se tule.

*jatkuu