Kohtsillään se on täällä taas, tuo tuttu ja ikiturvallinen hehkutus siitä, miten hieno asia on tämä itsenäisyys. Siniristiliput roikkuvat pitkin tankoa vesisateessa. Pasit rullaavat paraatimusiikin tahdissa jossain päin itsenäistä maata ja kenraalit seisovat tienposkessa korokkeella käsi leijonakokardilla koristetun turkislakin tuntumassa. Kaikenmoisissa pönötysjuhlissa pidetään puheita, joissa ainakin kerran mainitaan itsenäisyys ylevään sävyyn. Kunniamerkit kilisevät rintapielissä ja maljoja juodaan isänmaalle. Taviskansan harmaantuvat miespolvet räytyvät kotisohvalla tuijottamassa Tuntematonta, tuota kansakunnan syvimpiä tuntoja rouhivaa epookkielokuvaa, jonka mustavalkoinen charmi ei milloinkaan haalistu. Iltahämärissä valittujen lauma tungeksii Linnan porteista silkissä ja sametissa saadakseen kokea sen ikimerkittävän hetken kameroiden räpseessä, kun rouva presidenttiä kätellään ja velloo sitten boolimukeineen sakeassa parfyymien hajussa toistensa varpaita talloen. Taviskansa (meikä lukeutuu mukaan) siirtyy sohvallen hekottelemaan hilpeää näytelmää ja kommentoimaan armottomasti salakateellisena kaikkea, minkä kamera paljastaa. Siinäpä ilta rattoisasti vierähtääkin verkkareissa ja linttaiset tohvelit jalassa, itsenäisesti hankittuja eväitä naukkaillen. Ja jatkoillehan tarvitsee vain siirtyä sohvalta sängyn suuntaan. Täysikuu loisteleiksen rauhaisasti avaruuksissa pilvimassain tuolla puolen. Itsenäistä on, niin on itsenäistä kuin viiden miljoonan ihmisen porukalla EU-maassa Nato-rauhan kumppanina olla vain voi.
Lapsuusmetsän keskellä on valtava kallio ja sen juurella järvi. Aamurannan kaislikossa on vene. Iltaruskon rannan vesirajaa nuolee niittykaistale. Veljen rakentama saunamaja on ainoa ihmisen tekemä asumus järven rannoilla. Kallion takaa suolta isällä oli tapana kerätä syksyisin lakkoja ja karpaloita. Kesähelteellä metsässä inisee verenhimoinen itikkapilvi. Suopursut lemuavat. Talvella hirven sorkkien painaumat, jäniksen loikat lumessa tai ketun jälkirivi risteävät kulkijan polkua. Pientareella erottuvat metsähiiren varpaanjäljet lumessa kuin koruommel. Kevät tuo joutsenparin pesimään kallion juurelle pikkuiseen saarenlämpäreeseen.
Hetteikköinen ja ryteikköinen maasto tekee kalliolle nousemisesta hikisen urakan. On varustauduttava kunnon saappain ja varattava reppuun juotavaa. Eväsleivätkään eivät ole pahitteeksi. Kiikari ja kamera pyrkivät mukaan, muistikirja pujahtaa sivutaskuun. Jo pihasta päästyä alkaa ajatus rauhoittua toiselle taajuudelle. Kalliolla aikaa ei enää ole. Lapsuuskoti vilahtaa puiden lomitse tulosuunnassa, pari muuta mäkiseen maastoon rakentunutta pihapiiriä erottuu kauempaa. Alhaalla väreilee järvi kesäauringossa tai lepää hiljainen talvijää. Joka suuntaan maisemalla on kuin vihreä tai lumilaikkuinen turkki. Katseella on tilaa mittaamattomiin, avaruus huuhtoo silmiin kerääntyneet kuonaiset kuvat.
Matkaan kalliolle, kun maailma alkaa ahdistaa alhaalla tai tarvitsen tilaa kokea pelkän olemisen hurmaa. Nousun vaikeus varmistaa, ettei perillä ole tungosta. Kallio on testannut myös elämäntoverin. Tyynesti hän taivalsi kerallani, autteli pahimmissa paikoissa, antautui maiseman puhutteluun. On tullut aika, jolloin kallio testaa minut. Vieläkö jaksan rämpiä suon, nousta jyrkän rinteen huikaistuakseni maiseman avaruudesta, jäkäläkukkien yksityiskohtien kauneudesta – hätkähtääkseni ikikuusen latvasta siivilleen lehahtavaa korppia, kuullakseni, miten tuuli soittaa metsää.
Miten luonnehtisit itseäsi kirjoittajana?
Nautiskeleva ja kiinnostunut! Kirjoittaminen on helppoa, mutta ei pakottavaa. Kynnys on matala, ei muuta kuin alkaa kirjoittaa niin tekstiä tulee. Ongelmia ilmaantuu, kun ryhtyy työstämään kirjoittamaansa. Jos kovasti alkaa viilata, sille ei loppua näy, on vaikea tietää, mihin viimeistelyn lopettaisi. Oikeakielisyys kiinnostaa, muttei aina onnistu.
Miksi kirjoitat verkkopäiväkirjaa?
Kynän teroitusta! Käyttämätön taito tylsyy. Aikaa on, vihdoinkin, vapaasti valittavissa mieleisiin asioihin. Tekstit ovat tavallaan julkiset kasvoni nyt, kun elämäni on muuten yksityistynyt. Ollakseni olemassa muillekin kuin henkiläkohtaisille tutuille. Jos kirjoittajat muodostavat jonkin yhteisön, ollakseni osa sitä.
Onko sinulla mieliaiheita?
Ilmeisesti on! Elän suhteessa luonnon kanssa, se heijastuu tunnelmiin ja ajatteluun. Ammatillinen tehtävä kirkon palveluksessa on päättynyt, mutta kirkkoon liittyvä keskustelu kiinnostaa, samoin mielenterveysasiat, joiden parissa pitkään työskentelin.
Kirjat, musiikki, elokuvat ja kuvataide kiinnostavat muuten vain, ovat aina kuuluneet jotenkin elämääni. Arkielämän ilmiöitä seurailen mielelläni, ihmettelen maailman menoa.
Suhteesi muihin blogikirjoittajiin?
Jaa, onko suhteita? No sikäli, että on olemassa iso kourallinen minua kiinnostavia blogeja, joita luen tai katselen lähes päivittäin. Monia muita kirjoittajia seurailen laiskemmin, kohteet myös vaihtuvat aika ajoin. On kunnioitettavia, ahkeria ja taitavia kirjoittajia, joita en jaksa lukea. On tuskastuttavia kirjoittajia, joita en välitä lukea. On muutamia, jotka ovat alkaneet tuttuuntua ja tuntua melkein ystäviltä.
Mitä muuta haluat sanoa?
Paljonkin. Jos luet, niin tiedät. Jos haluat kertoa, mitä ajattelet, minäkin tiedän.
Katsottiin Toisen kanssa Casablanca Teemalta sunnuntaina. Tv-kriitikko oli yltynyt peräti kuuteen tähteen elokuvaa ylistäessään. Televisiosta Casablanca oli tullut aiemminkin katsottua kauan sitten. Muistin siitä Ingrid Bergmanin kyyneleiset silmät sumuisella lentokentällä, miten niissä suuren rakkauden kuohu asettui väistämättömän edessä kohtalon tarjoamaan uomaan.
Elokuva on tarina sodasta ja rakkaudesta, ihanteista ja kärsimyksestä, pettymyksestä, joka kääntyy katkeruuden kautta jaloudeksi. Ja tämä on myös tarina pelureista, joille rahaa enemmän merkitsee moraalinen voitto. Elokuva kestää kriittisenkin katsojan epäluuloisen ja kyynistyneen silmäilyn. Tarina tempaa mukaansa ja tarjoaa vanhanajan tähtien glamouria.
Olinpa kirjamessuilla jo torstaina. Siinä meni koko armas päivä. Näytin ovella kaikki mahdolliset etukupongit, eläkekortit, kanta-asiakkuusläpyskät ja muut liput ja laput, joilla jotain alennusta sisäänpääsymaksusta irtosi ja pääsinkin muutamalla eurolla ihmettelemään muun muassa sitä, miten mah-dot-tomasti maailmassa on kirjoja.
Sielläpä messuilla lystiä oli. Joka mutkassa oli joku korokkeella mikrofoni kourassa kaakattamassa.Yksi oli aina kysyvinään ja toinen ja toisen kaveri vastaavinaan ja muutama jalkojaan lepuuttava oli kuuntelevinaan. Yhdellä lavalla istui peräti taannoinen idolimuusikko kitara kainalossa harras lauma kasvavia korokkeen ympärillä. Niillä lysteintä oli muutenkin: pahvikruunu päässä sai käydä bongaamassa kaikki karkkikulhot ja rintanappikokoelma kasvoi koju kojulta. Ja mäkki tai hesehän löytyi, jos nälkä sattui näykkäisemään.
On ihan oikeutettua kysyä kyllä mitä meikäläinen siellä ollenkaan teki ihmettelemässä, kun kerta ei aikonut ostaa kirjankirjaa, pällistellä vain. No olin, kun olin luvannut kahdellekin taholle. Toinen taho oli kaverina koko päivän, toinen oli kertonut olevansa paikalla, mutten saanut langattoman päähän eikäpä tuota muutenkaan näkynyt siellä, missä oli sanonut olevansa. Eipä kannata mennä sopimaan tapaavansa messuilla.
Messukaveritaho erkani nuohoamaan antiikkivaarinkoloja ja minä omille teilleni. Lopulta rantauduin sovitulle treffipaikalle, joka oli Johanneksen antiikkikolo. Kerkesin tutkia runohyllyn sisällön ja tulin saman tien lukeneeksi siinä naurettavan hauskan jutun muinaisen pakinanikkarin, Ollin, kirjasta ’Kissa kissa kissa’. Vanhan huumori puree yhä.
Senpuoleen ei tarvitsisi messuille mennä, ettäkö ei tietäisi maailmassa olevan kiinnostavia kirjoja älyttömiin määriin, mutta onhan vaihteeksi mukava patsastella ympäriinsä muiden seassa ja kurkkia koloihin, joissa oli esittelyinnokasta työväkeä firman asialla. Yrittivät ihan kiitettävästi. Itsepäisyysgeenini ansiosta en tilannut yhtään lehteä, en täyttänyt yhtään kilpailukuponkia enkä melkein mihinkään erikoistarjoukseen sortunut.
Siis melkein. Sillä kaksi kirjaa tuli kumminkin ostettua, kun ne nyt olivat NIIN edullisia. Niin – ja korttihulluhan ei lankeemuksiaan laske.
Kun synnyin, minulta ei kysytty tahdonko tulla siihen aikaan, paikkaan ja perheeseen. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin alkaa ihmetellä kuka olen ja missä. Kasvutaival kulki pitkään täysin perheen elämänarvojen ja realismin ehdoilla.
Opiskelupaikan valikoituminen tapahtui toisaalta mahdollisuuksien rajoissa, toisaalta kiinnostuksen siivittämien yritysten tietä. Kun yksi ovi sulkeutui, löytyi toinen, joka oli raollaan. En ole niitä, joille kaikki ovet olisivat olleet auki ilman muuta. Olen joutunut etsimään, ponnistelemaan, pettymäänkin.
Oppikoulun jälkeen ammattiin valmistuttuani sain ensimmäisen sijaistyöpaikan melko helposti. Kovempaa oli jo hakea vakinaisia virkoja. Sattui niin, että tulin valituksi kahteen paikkaan yhtä aikaa. Lupauduin sinne, mistä ensin tuli tieto. Se merkitsi, että elämä alkoi rakentua pääkaupunkiseudulle.
Perhe ei kuulunut suunnitelmiini tuolloin, ei vakavasti otettava seurustelukaan. Seikkailunomaisia suhde-episodeja oli, vapaat kuviot tuntuivat sopivan. Sitten kävi vähän yllättäen, että pimeimmässä marraskuussa tapasinToisen, kevättalvella kihlauduttiin ja kesällä vietettiin häitä.
Rakastuminen ja sitoutuminen ? hämmentävän nopeassa tahdissa olin ihan eri uralla kuin olin ajatellut. Se oli huumaa, josta heräsin hitaasti. Muutamassa vuodessa olinkin kahden pienen äiti ja aviovaimo, joka yritti hoitaa sekä virkaa että kotia. Tein tietoisen valinnan: jätin työni Kuopuksen syntymän myötä.
Kotiäitinä vierähti viitisen vuotta. Sinä aikana muutettiin isosta kaupungista pienempään. Toinen oli edennyt isossa yhtiössä, johon oli valmistuttuaan mennyt. Parina kesänä palasin sijaishommiin kuukaudeksi tai pariksi. Lasten hoito järjestyi mummolan ja naapurin lukiolaistytön avulla.
Esikoinen oli ollut päivähoidossa lyhyen aikaa toiseen äitiyslomaani asti. Kuopus oli perhehoidossa ja päiväkerhossa, Esikoinen jo koulussa, kun sain vakituisen viran. Kun lapset kävivät molemmat alakoulua, otin virkavapaata ammattini erikoistumisopintoihin. Oli tarve toteuttaa keskeytynyt urasuunnitelma.
Ei turhaan sanota, että lasten murrosikä on koko perheen murrosvaihe. Itsenäistymisvaiheemme ravisteli parisuhdetta. Oli raastavaa, etäännyimme toisistamme. Minä löysin psykodraamat. Kurssit olivat yhtä aikaa ammatillista lisäoppia ja valtava henkilökohtaisen muuttumisen haaste.
Toinen kävi omaa kamppailuaan. Hänen turvalliseksi luultu työuransa katkesi lamaan. Ensimasennuksen jälkeen hänestä löytyi taitojensa uudelleen arvioinnin kautta sisua ja nöyryyttä etsiytyä uudelle uralle. Samalla kumpikin nuorimiehemme vuorollaan ponnistelivat löytääkseen lukion jälkeen opiskelupaikan.
Lapset muuttivat kotoa ajallaan. Koti rauhoittui, Toisen kanssa alkoi hiljalleen uusi lähestymisen aika. Pitkän ihmissuhteen arvo on paljastunut routavuosissa ja odottamattomissa elämänkäänteissä. Kummankin on ollut suostuttava itse muuttumaan ja opittava hyväksymään toisensa.
Toisella on vielä muutama vuosi työelämää, kun minä sain jo työurani tehdyksi. Nuorimiehet ovat omissa kuvioissaan kumpikin: Esikoisen häät on juhlittu ja työelämä pyörittää, Kuopus rakentaa omaa polkuaan. On jälleen uusi elämänvaihe, joka on tuova ilonsa ja surunsa, koko rikkautensa.
Kuljettua polkua katsoessani, löydän ne paikat, joissa toisenlainen valinta olisi ollut mahdollinen ja johtanut toisenlaiseen elämäntiehen. Huomaan myös ne asiat, jotka ovat olleet väistämättömiä. Tunnustaudun valintoihini, elämääni ja kiitän johdatuksesta. Näin on hyvin.
Se istui jo paikoillaan hiljaa tummissa puvuissaan, saattoväki. Kappeli oli täynnä, miesvoittoista porukkaa. Takarivistä löytyi hiukan tiivistämällä vielä paikka. Edessä istuvan miehen kauluksella oli puistattava kerros hilsettä kuin lumisateen jäljiltä. Kello oli viittä vaille.
Etupenkissä istui lähiomaisten pieni joukko. Leskellä oli musta hattu. Ajattelin entisaikaista tapaa käyttää suruharsoa hatussa. Sitä näkee tuskin koskaan nykyään. Tavallaan harso olisi kauniskin, sen taakse voisi kätkeä kyyneleensä tai sen, ettei niitä enää hautajaisissa riitä poskille asti.
Urut lähtivät soimaan verkkaan kuin miettien. Vainajaa oli saattamassa mieskuoro, kaupunginhallituksen ja ?valtuuston puheenjohtajat, kirkkovaltuuston nokkamies, paikkakunnan eläkepapit ja muuta arvokasta väkeä. Saattojoukko kertoo vainajastakin. En ollut tällä kertaa mukana viran puolesta, tunnesyistä vain.
Kirkkoherra tietysti oli siunaamassa. Puhe oli kaunis, kaikin puolin sopiva. Vainajaa ja leskeä puhuteltiin siinä etunimeltä. Näin kerrottiin, että tuttuja ollaan. Virret pihistiin niistä korkeuksista, missä yleensä putoaa puolet porukkaa pois. Kuoron tenorit pääsivät loistamaan.
Haudalle mennessä jonoa riitti kymmeniksi metreiksi. Loppupäässä kulkeva joutuu aina tekemään saman ikävän havainnon: on olemassa ihmisiä, joiden on välttämättä selostettava jotain banaalia asiaa naapurilleen, saattomatkalla. Ääneen. Onneksi lähiomaiset eivät kuule.
Kukkavihot laskettiin tihkusateessa. Joka toinen oli sinivalkoinen. Takaa ei kyllä nähnyt eikä kuullut mitä sanottiin. Ruusua kantava nainen lykkäsi takkinsa ja laukkunsa vieressä seisovalle puolitutulle miehelle kukan laskemisen ajaksi. Saattoväen pääväri oli syvänmusta, pari vaaleatakkista erottui joukosta.
Muistotilaisuusväkeä oli vähemmän. Ohjelman juonsi kirkkoherra suvereenisti ja pieteetillä. Kaikesta näki, että hän osaa tämän. Lähiomaisille on helpottavaa, ettei tarvitse huolehtia tilaisuuden sujumisesta. Hyvä kun pysyvät koossa surussaan. Mieskuoron Tähtitenori lauloi Oi muistatko vielä sen virren.
Kahvipöytä pursui suolaista ja makeaa. Vapaan sanan käyttivät eläkepapit, näin seurakunnallinen puoli muisteluista korostui. Veisuu laahasi. Adressipino oli komea, lukija oli onneksi selkeäsanainen sukulaisnainen, joka oli järjestänyt pinon ennakkoon eikä lukenut jokaikistä värssyä.
Hyvästellessä leski totesi hämmennys silmissään: en ole koskaan elämässäni asunut yksin, tuntuu niin tyhjältä, kun tuki ja turva on poissa..
Tästä tulee hyvä päivä, ajatteli NaisIhminen itsekseen aamukahvia juodessaan. Hän antoi katseen liukua ohi sanomalehden laidoilla vaanivien ikävien pikku uutisten eikä syventynyt EU:n etelärajoilla tungeksivien pakolaisten ongelmiin, ei tällaisena aamuna. Kirkas ja lämmin syyssää suorastaan huuteli avoimesta pihanovesta: lenkille sieltä!
Vartin päästä NaisIhminen olikin jo metsäpolulla. Hyvä mieli hyräilytti, askel nousi keveästi ja ripeään tahtiin. Eipä ollut muita paljon liikkeelläkään: virkaäidit ja -isät olivat hässäköineet lapsensa päiväkoteihin ja hurauttaneet töihinsä. Koululaiset istuivat jo luokissaan, mummot ja papat hissuttelivat kotosalla ja koiranulkoiluttajien ensimmäiset kierrokset oli tehty. Maisemassa oli hyvää tilaa.
Reilun tunnin päästä NaisIhminen oli kotiovella taas. Reippaanpuoleisen lenkin tuloksena t-paita oli märkä ja hiki tippui hiusten latvoista. Ihanaa päästä suihkuun! Avain vain taskusta.. ohhoh..näytti kyllä vähän oudolta, joo?o.. eipä muuten ollutkaan kotiavain vaan postilaatikon. NaisIhmisen aivoapparaatti pyörähti pari tyhjää kierrosta. Oli pakko istahtaa pihakeinuun pohtimaan hyvän päivän äkkikäännettä.
Lenkille lähtevä NaisIhminen siis ei varustaudu kännykällä eikä jätä puutarhan puolelta ovea tai ikkunaa auki. Hän ottaa vain kotiavaimen. Olisi tietysti suotavaa, että katsoisi vähän tarkemmin mitä taskuunsa laittaa. Sekin olisi suotavaa, ettei tuttuun avainperään olisi vaihdettu etuoven avaimen tilalle postilaatikon avainta jossain saumasa jonkun muun toimesta.
NaisIhminen mietti siinä keinutellessaan, että talon toinen asukki tulisi kotiin arviolta noin viiden tunnin päästä. Hiki tippui edelleen niskaan, ei siinä ollut oikein vierailuasussa eikä sen puoleen kukaan lähituttavista olisi kotonakaan. Joskus oli ollut puhetta, että puutarhavajaan pitäisi kätkeä vara-avain yllättäviä tilanteita varten. Eipä ole tullut tehtyä sitäkään.
Siinäpä putkahti mieleen, että lähistöllä oli töissä tuttu ihminen, jos vain sattuisi olemaan työvuorossa. Sinne! Ja olikin tuuria, tuttu ilmaantui ovelle, lainasi puhelintaan, jolla NaisIhminen sai soitetuksi toisen avaimen haltijalle. Parin tunnin sisällä toinen ilmaantui paikalle, avasi oven ja syventyi etätöihin kotona. NaisIhmisen hiki oli jo kuivahtanut odotellessa. Hyvän päivän saama käänne ratkesi onnellisesti.
Ei sitä tiedä, mikä on homman nimi, jos ei ole paikalla käynyt ? huhuihin ei voi perustaa mielipidettä. Tuota arvelimme, kun yhdessä kollegan kanssa otimme reissumme tavoitteeksi uusimman herätysliikkeen henkilökohtaisen kokemisen syyskuussa 2003. Ennakkoon eri lähteistä muodostuneet mielikuvat olivat sikäli kyllä avuksi, että oli edes joku aavistus siitä, mitä oli odotettavissa. Ei me pahemmin enää siellä hätkähdetty mistään.
Mission kotipaikka on nykyään suuri urheiluhalli jäähallin naapurissa Tampereen laidalla. Saavuimme paikalle viittä vaille puoli kuusi sunnuntai-iltana. Ovella synkän näköinen mies ojensi kätensä ja toivotti tervetulleeksi. Sisääntuloaulassa näkyi olevan kahvio. Väkeä lappoi portaita toiseen kerrokseen. Sinne siis mekin. Ovenpielessä myytiin kirjoja, levyjä, lehtiä. Siinä olisi voinut kirjoittaa esirukouspyynnön lapulle tai jättää rukousliinan siunattavaksi.
Suunnistimme istumaan takakatsomon keskivaiheille, suoraan vastapäätä pelikentälle muutamin kukkapystein merkittyä esiintymisaluetta. Hallissa ei ollut minkäänlaisia totuttuja kristillisiä symboleja: alttaria, ristiä, pyhiä kuvia. Esilaulajaryhmä ja muut eri tehtävissä pyörivät ihmiset olivat tavallisissa vaatteissa, farkkukansaa. Pari nuorta miestä hääri johtojen ja miksauspöydän kimpussa. Keskellä tökötti erillinen mikki, jonka taakse ilmaantui keltapaitainen mies kitaroineen. Kosketinsoittimen otti haltuunsa nuori nainen. Yleisöä saattoi olla ehkä tuhat ihmistä. Halliin olisi mahtunut paljon enemmänkin.
Tasan klo 17.30 pamahti musiikki soimaan. Väki katsomossa nousi seisomaan ja alkoi huojua kädet ylhäällä. Laulu oli jonkinlainen hengen manaus, jossa pyydettiin Pyhää Henkeä laskeutumaan ja valtaamaan odottavat sydämet. Keltapaitainen osoittautui hyväksi laulajaksi ja soitti taitavasti kitaraa. Lauluryhmä svengaili sivummalla hymy huulillaan. Juttu lähti menemään ilmeisen tarkkaan laskelmoidun systeemin mukaan. Monet näyttivät osaavan laulut ulkoa, lauloivat silmät kiinni, kädet ylhäällä. Permannolla ja sivukatsomossa oli muutamia, jotka heiluttelivat värikkäitä viirejä laulujen tahtiin, yhdessä niistä luki JEESUS.
Väliin musiikki jäi hiljaisena taustalle, kun Keltapaitainen piti intensiivisen rukouksen tai lyhyen tunnelmannostatuspuheen. Kokous nauhoitettiin ilmeisesti Radio Dein kanavaa kuunteleville, joille lähetys ajettaisiin ulos tulevana torstaina. Pastori Markku Koivisto seurasi ensin pitkään tapahtumien kulkua sivukatsomon ensimmäisellä rivillä istuvien avustajien joukossa yleisöä silmäillen. Hänet kutsuttiin rukousta johtamaan ja varustettiin kuulokemikrofonilla.
Pastori K:n rukoustyyli oli aika erikoinen: hän ravasi keskilattialla sinne tänne poukkoillen ja käsiään heilutellen. Rukouksessa pyydettiin ihmeitä tekevää Henkeä merkkeineen paikalle, täyttämään janoavat sydämet ja näyttämään voimansa niin, että sairaat paranevat ja ne, jotka täällä ovat entisessä elämässään kiinni kuin täit tervassa, pääsisivät irti tervasta, johon ovat juuttuneet? Seurakunta osallistui rukoukseen voimakkaasti huojuen, hymisten ja aamenella vahvistaen.
Lauluja emme tunteneet. Kaikissa oli samantyylinen viihteellinen poljento, samantapaiset sanat, joissa vilahteli Pyhä Henki, Jeesus, ylistys, rakkaus, halleluja. Laulukirjoja ei tarvittu, koska sanat heijastettiin taustakankaalle. Laulujen aikana kaksi nuorta naista tanssi paljain jaloin ja värikkäitä huiveja heilutellen permannolla, viirit liehuvat, käsiä taputettiin rytmikkäästi tai heiluteltiin ylhäällä. Areenalla liikuskeltiin koko ajan paikasta toiseen, vaihdettiin paikkaa, tultiin ja mentiin ja halailtiin tuttavia.
Laulujen lomaan kutsuttiin vuorotellen vanhempi pariskunta, kaksi nuorta tyttöä ja nuori mies todistamaan. Todistuspuheenvuorojen viesti oli Pyhän Hengen parantava ja eläväksi tekevä kosketus, joka on muuttanut elämän. Tästä yleisö nousi taas kiittämään ja ylistämään laulaen. Pian etuosassa olevan tyhjän pöydän luo tuli kaksi vanhempaa naista korien kanssa. Musiikki hiljeni, mikrofoniin luettiin kymmenkunta korista nostettua esirukouspyyntöä ja lukija rukoili niiden puolesta tähän tyyliin: oi Herra otathan Herra näiden ihmisten asiat Herra paranna Herra tämä sairaus Herra kosketa tätä ihmistä Herra pelasta Herra jne. Esirukoilijanainen kiihdytti vauhtia, kunnes ääni nousi falsettiin ja tömähti sitten yllättäen alas aameneen. Pastori K. himself tuli siunaamaan toisesta korista löytyneet rukousliinat niitä koskettamalla. Seuraavan laulun aikana kerättiin kolehtia valkoisilla muoviämpäreillä radiolähetystyöhön ja mihin kaikkeen.
Pastori K. nousi pitämään tömäkän saarnan, kun laulua, rukousta ja todistuksia oli kestänyt hyvinkin kaksi ja puoli tuntia. Puheen aiheeksi oli Henki antanut hänelle masennuksen ? tosin aihe oli vilahtanut monessa esirukouspyynnössä ja todistuspuheenvuorossakin. Pastori kertoi kuningas Saulin tarinaa Vanhasta testamentista värikkäästi ja tunteella. Seurakunta huokaili aamenta ja hallelujaa. Pastori K:n viesti oli, että masennus on esteenä Pyhän Hengen työlle ja siitä voi parantua rukouksen avulla. Hän sanoi lauseen, joka jäi särähtelemään mielessä: Jumala sallii sairautta siksi, että voisi parantaa ja näyttää voimansa.
Saarnan jälkeen kerrottiin, että seuraa ?ministry time?. Se merkitsi sitä, että rukoiltiin taas. Nyt kutsuttiin esiin veli, jonka tehtävä oli rukoilla kielillä, että pastori K. voisi tulkita sanoman Jumalan sanoina. Pastori kertoi itse saaneensa Pyhältä Hengeltä tiedon, että täällä on tänään mukana kaksi henkilöä, jotka elävät ?luonnonvastaisessa suhteessa? ja kehotti heitä tulemaan esiin parannettaviksi. Sitten tuli mikrofonin luo nuori nainen, joka profetoi: takakatsomossa oikealla on ?joku nuori mies, jota Pyhä Henki kutsuu tänään pelastuksen paikalle ja tahtoo parantaa riippuvuudesta?. Synkännäköinen mieshenkilö tuli kertomaan saaneensa profetian, että ?henkilö, jolla on kasvain niskassa, tulee tänään paranemaan täällä sairaudestaan?.
Profetioiden päätteeksi laulettiin taas. Salin väliverho nostettiin ylös ja väki alkoi valua katsomoista takaosaan ja asettua pelikentän reunan eteen riviin odottamaan pastori K:n henkilökohtaista esirukousta ja kosketusta. Soittimet sekä mikrofonit korjattiin pois. Katsoimme hetken aikaa pastori K:n työskentelyä paikoiltamme. Hän näytti etenevän ripeästi reunakaiteen takana viipyen kunkin kohdalla muutaman sekunnin kohottaen kätensä. Monet kaatuivat taakse päin avustajien käsiin, joilla oli kiirettä. Juoksujalkaa he siirtyivät lattialle laskettujen luota seuraavien taakse valmiiksi. Moni jäi myös seisomaan hämmentyneen näköisenä pastorin mentyä.
Tunnelma missiossa oli kaiken aikaa valoisa, kevyt, rytmikäs ja energinen. Liikuskelu, iloinen toistensa tervehtiminen ja myötäilevä mukanaolo näytti olevan tottuneiden kävijöiden tapa osallistua. Katsomaan tulleita oli varmaan muitakin, ehkä seurailijat erotti siitä, että istuimme kuin täi tervassa. Mitkään yleiset kehotukset tai naapureiden kädenojennukset eivät saaneet meitä liikkeelle. Omassa mielessäni häilähteli suuria kysymysmerkkejä. Jos olisi tuntunut siltä, olisin noussut svengailemaan Herran omien kanssa, mutta kun ei, ei niin yhtään. Hiljaisuuden ystävänä ja retriitti-ihmisenä lienen uskon ilmentäjänä janan toisessa ääripäässä, missioihminen toisessa. Ja hyvä niin.
*
Kirjoitin tämän muistiin 2.9.2003 missiokokouksessa käynnin jälkeen. Tänään ilmestyneen Hesarin viikkoliitteen (NYT) juttu aiheesta tuli sattumoisin samaan saumaan, kun olin ajatellut julkistaa juttuni blogissa. Pääkaupungin uteliaat pääsevät missiohuuman tuntumaan Kulttuuritalolla, jonne pastori K. joukkueineen rantautuu näköjään huomisiltana.