Se istui jo paikoillaan hiljaa tummissa puvuissaan, saattoväki. Kappeli oli täynnä, miesvoittoista porukkaa. Takarivistä löytyi hiukan tiivistämällä vielä paikka. Edessä istuvan miehen kauluksella oli puistattava kerros hilsettä kuin lumisateen jäljiltä. Kello oli viittä vaille.

Etupenkissä istui lähiomaisten pieni joukko. Leskellä oli musta hattu. Ajattelin entisaikaista tapaa käyttää suruharsoa hatussa. Sitä näkee tuskin koskaan nykyään. Tavallaan harso olisi kauniskin, sen taakse voisi kätkeä kyyneleensä tai sen, ettei niitä enää hautajaisissa riitä poskille asti.

Urut lähtivät soimaan verkkaan kuin miettien. Vainajaa oli saattamassa mieskuoro, kaupunginhallituksen ja ?valtuuston puheenjohtajat, kirkkovaltuuston nokkamies, paikkakunnan eläkepapit ja muuta arvokasta väkeä. Saattojoukko kertoo vainajastakin. En ollut tällä kertaa mukana viran puolesta, tunnesyistä vain. 

Kirkkoherra tietysti oli siunaamassa. Puhe oli kaunis, kaikin puolin sopiva. Vainajaa ja leskeä puhuteltiin siinä etunimeltä. Näin kerrottiin, että tuttuja ollaan. Virret pihistiin niistä korkeuksista, missä yleensä putoaa puolet porukkaa pois. Kuoron tenorit pääsivät loistamaan.

Haudalle mennessä jonoa riitti kymmeniksi metreiksi. Loppupäässä kulkeva joutuu aina tekemään saman ikävän havainnon: on olemassa ihmisiä, joiden on välttämättä selostettava jotain banaalia asiaa naapurilleen, saattomatkalla. Ääneen. Onneksi lähiomaiset eivät kuule.

Kukkavihot laskettiin tihkusateessa. Joka toinen oli sinivalkoinen. Takaa ei kyllä nähnyt eikä kuullut mitä sanottiin. Ruusua kantava nainen lykkäsi takkinsa ja laukkunsa vieressä seisovalle puolitutulle miehelle kukan laskemisen ajaksi. Saattoväen pääväri oli syvänmusta, pari vaaleatakkista erottui joukosta.

Muistotilaisuusväkeä oli vähemmän. Ohjelman juonsi kirkkoherra suvereenisti ja pieteetillä. Kaikesta näki, että hän osaa tämän. Lähiomaisille on helpottavaa, ettei tarvitse huolehtia tilaisuuden sujumisesta. Hyvä kun pysyvät koossa surussaan. Mieskuoron Tähtitenori lauloi Oi muistatko vielä sen virren.

Kahvipöytä pursui suolaista ja makeaa. Vapaan sanan käyttivät eläkepapit, näin seurakunnallinen puoli muisteluista korostui. Veisuu laahasi. Adressipino oli komea, lukija oli onneksi selkeäsanainen sukulaisnainen, joka oli järjestänyt pinon ennakkoon eikä lukenut jokaikistä värssyä.

Hyvästellessä leski totesi hämmennys silmissään: en ole koskaan elämässäni asunut yksin, tuntuu niin tyhjältä, kun tuki ja turva on poissa..  

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.