Kun synnyin, minulta ei kysytty tahdonko tulla siihen aikaan, paikkaan ja perheeseen. Kului vuosia ennen kuin ymmärsin alkaa ihmetellä kuka olen ja missä. Kasvutaival kulki pitkään täysin perheen elämänarvojen ja realismin ehdoilla.
 
Opiskelupaikan valikoituminen tapahtui toisaalta mahdollisuuksien rajoissa, toisaalta kiinnostuksen siivittämien yritysten tietä. Kun yksi ovi sulkeutui, löytyi toinen, joka oli raollaan. En ole niitä, joille kaikki ovet olisivat olleet auki ilman muuta. Olen joutunut etsimään, ponnistelemaan, pettymäänkin.
 
Oppikoulun jälkeen ammattiin valmistuttuani sain ensimmäisen sijaistyöpaikan melko helposti. Kovempaa oli jo hakea vakinaisia virkoja. Sattui niin, että tulin valituksi kahteen paikkaan yhtä aikaa. Lupauduin sinne, mistä ensin tuli tieto. Se merkitsi, että elämä alkoi rakentua pääkaupunkiseudulle.
 
Perhe ei kuulunut suunnitelmiini tuolloin, ei vakavasti otettava seurustelukaan. Seikkailunomaisia suhde-episodeja oli, vapaat kuviot tuntuivat sopivan. Sitten kävi vähän yllättäen, että pimeimmässä marraskuussa tapasinToisen, kevättalvella kihlauduttiin ja kesällä vietettiin häitä.
 
Rakastuminen ja sitoutuminen ? hämmentävän nopeassa tahdissa olin ihan eri uralla kuin olin ajatellut. Se oli huumaa, josta heräsin hitaasti. Muutamassa vuodessa olinkin kahden pienen äiti ja aviovaimo, joka yritti hoitaa sekä virkaa että kotia. Tein tietoisen valinnan: jätin työni Kuopuksen syntymän myötä.
 
Kotiäitinä vierähti viitisen vuotta. Sinä aikana muutettiin isosta kaupungista pienempään. Toinen oli edennyt isossa yhtiössä, johon oli valmistuttuaan mennyt. Parina kesänä palasin sijaishommiin kuukaudeksi tai pariksi. Lasten hoito järjestyi mummolan ja naapurin lukiolaistytön avulla.
 
Esikoinen oli ollut päivähoidossa lyhyen aikaa toiseen äitiyslomaani asti. Kuopus oli perhehoidossa ja päiväkerhossa, Esikoinen jo koulussa, kun sain vakituisen viran. Kun lapset kävivät molemmat alakoulua, otin virkavapaata ammattini erikoistumisopintoihin. Oli tarve toteuttaa keskeytynyt urasuunnitelma.
 
Ei turhaan sanota, että lasten murrosikä on koko perheen murrosvaihe. Itsenäistymisvaiheemme ravisteli parisuhdetta. Oli raastavaa, etäännyimme toisistamme. Minä löysin psykodraamat. Kurssit olivat yhtä aikaa ammatillista lisäoppia ja valtava henkilökohtaisen muuttumisen haaste.
 
Toinen kävi omaa kamppailuaan. Hänen turvalliseksi luultu työuransa katkesi lamaan. Ensimasennuksen jälkeen hänestä löytyi taitojensa uudelleen arvioinnin kautta sisua ja nöyryyttä etsiytyä uudelle uralle. Samalla kumpikin nuorimiehemme vuorollaan ponnistelivat löytääkseen lukion jälkeen opiskelupaikan.
 
Lapset muuttivat kotoa ajallaan. Koti rauhoittui, Toisen  kanssa alkoi hiljalleen uusi lähestymisen aika. Pitkän ihmissuhteen arvo on paljastunut routavuosissa ja odottamattomissa elämänkäänteissä. Kummankin on ollut suostuttava itse muuttumaan ja opittava hyväksymään toisensa. 
 
Toisella on vielä muutama vuosi työelämää, kun minä sain jo työurani tehdyksi. Nuorimiehet ovat omissa kuvioissaan kumpikin: Esikoisen häät on juhlittu ja työelämä pyörittää, Kuopus rakentaa omaa polkuaan. On jälleen uusi elämänvaihe, joka on tuova ilonsa ja surunsa, koko rikkautensa.
 
Kuljettua polkua katsoessani, löydän ne paikat, joissa toisenlainen valinta olisi ollut mahdollinen ja johtanut toisenlaiseen elämäntiehen. Huomaan myös ne asiat, jotka ovat olleet väistämättömiä. Tunnustaudun valintoihini, elämääni ja kiitän johdatuksesta. Näin on hyvin. 
 
 
 
 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.