Kohtsillään se on täällä taas, tuo tuttu ja ikiturvallinen hehkutus siitä, miten hieno asia on tämä itsenäisyys. Siniristiliput roikkuvat pitkin tankoa vesisateessa. Pasit rullaavat paraatimusiikin tahdissa jossain päin itsenäistä maata ja kenraalit seisovat tienposkessa korokkeella käsi leijonakokardilla koristetun turkislakin tuntumassa. Kaikenmoisissa pönötysjuhlissa pidetään puheita, joissa ainakin kerran mainitaan itsenäisyys ylevään sävyyn. Kunniamerkit kilisevät rintapielissä ja maljoja juodaan isänmaalle. Taviskansan harmaantuvat miespolvet räytyvät kotisohvalla tuijottamassa Tuntematonta, tuota kansakunnan syvimpiä tuntoja rouhivaa epookkielokuvaa, jonka mustavalkoinen charmi ei milloinkaan haalistu. Iltahämärissä valittujen lauma tungeksii Linnan porteista silkissä ja sametissa saadakseen kokea sen ikimerkittävän hetken kameroiden räpseessä, kun rouva presidenttiä kätellään ja velloo sitten boolimukeineen sakeassa parfyymien hajussa toistensa varpaita talloen. Taviskansa (meikä lukeutuu mukaan)  siirtyy sohvallen hekottelemaan hilpeää näytelmää ja kommentoimaan  armottomasti salakateellisena kaikkea, minkä kamera paljastaa. Siinäpä ilta rattoisasti vierähtääkin verkkareissa ja linttaiset tohvelit jalassa, itsenäisesti hankittuja eväitä naukkaillen. Ja jatkoillehan tarvitsee vain siirtyä sohvalta sängyn suuntaan. Täysikuu loisteleiksen rauhaisasti avaruuksissa pilvimassain tuolla puolen. Itsenäistä on, niin on itsenäistä kuin viiden miljoonan ihmisen porukalla EU-maassa Nato-rauhan kumppanina olla vain voi.
 

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.