Lapsuusmetsän keskellä on valtava kallio ja sen juurella järvi. Aamurannan kaislikossa on vene. Iltaruskon rannan vesirajaa nuolee niittykaistale. Veljen rakentama saunamaja on ainoa ihmisen tekemä asumus järven rannoilla. Kallion takaa suolta isällä oli tapana kerätä syksyisin lakkoja ja karpaloita. Kesähelteellä metsässä inisee verenhimoinen itikkapilvi. Suopursut lemuavat. Talvella hirven sorkkien painaumat, jäniksen loikat lumessa tai ketun jälkirivi risteävät kulkijan polkua. Pientareella erottuvat metsähiiren varpaanjäljet lumessa kuin koruommel. Kevät tuo joutsenparin pesimään kallion juurelle pikkuiseen saarenlämpäreeseen.  

Hetteikköinen ja ryteikköinen maasto tekee kalliolle nousemisesta hikisen urakan. On varustauduttava kunnon saappain ja varattava reppuun juotavaa. Eväsleivätkään eivät ole pahitteeksi. Kiikari ja kamera pyrkivät mukaan, muistikirja pujahtaa sivutaskuun. Jo pihasta päästyä alkaa ajatus rauhoittua toiselle taajuudelle. Kalliolla aikaa ei enää ole. Lapsuuskoti vilahtaa puiden lomitse tulosuunnassa, pari muuta mäkiseen maastoon rakentunutta pihapiiriä erottuu kauempaa. Alhaalla väreilee järvi kesäauringossa tai lepää hiljainen talvijää. Joka suuntaan maisemalla on kuin vihreä tai lumilaikkuinen turkki. Katseella on tilaa mittaamattomiin, avaruus huuhtoo silmiin kerääntyneet kuonaiset kuvat.

Matkaan kalliolle, kun maailma alkaa ahdistaa alhaalla tai tarvitsen tilaa kokea pelkän olemisen hurmaa. Nousun vaikeus varmistaa, ettei perillä ole tungosta. Kallio on testannut myös elämäntoverin. Tyynesti hän taivalsi kerallani, autteli pahimmissa paikoissa, antautui maiseman puhutteluun. On tullut aika, jolloin kallio testaa minut. Vieläkö jaksan rämpiä suon, nousta jyrkän rinteen huikaistuakseni maiseman avaruudesta, jäkäläkukkien yksityiskohtien kauneudesta – hätkähtääkseni ikikuusen latvasta siivilleen lehahtavaa korppia, kuullakseni, miten tuuli soittaa metsää.

   

  • Luin tämän jo eilen ja tänään uudelleen ja jään siihen jotenkin kiinni. Siinä on jotain niin tainaomaista…
    Kirjotuksen lopusta löydän myös aavistuksen luopumista – voi toivon niin, että vielä pitkään ja monasti jaksat rakkaalle kalliollesi kivuta.

    Kommentin jätti Kippura · torstaina 30. marraskuuta @ 21:49

  • Tää piti kirjoittaa tarinaseminaariin kotitehtäväksi. Pitivät siellä tarinasta, joten panin tähän muillekin tarjolle. Kiva, että pidit.
    Kato sitä kohtaa, mihin jäät, siitä voi olla sulle joku orastava oivallus nousemassa. Niin mulle aineskin käy toisinaan.

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 30. marraskuuta @ 22:48

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.