Heidelberg on Saksan kauneimpia kaupunkeja, sanotaan. Paikalla on huima historia ja nuorekas nykyilme. Kaupungin kasvot kuvastuvat keväisinä rauhallisesti virtaavaan Neckariin. Satamalaiturin puoleisella rannalla on vanha kaupunki tyypillisine puukehikkotaloineen, toreineen ja eloisine katukahviloineen. Korkealla rinteellä kohoavat linnoituksen muurit. Kivisillat kaartuvat kauniisti joen yli. Toisella rannalla on upeita nykyaikaisia terassitaloja, joiden takana kohoaa metsäinen Pyhä vuori.
Opiskelijoiden läsnäolo tuntuu miellyttävällä tavalla, Heidelbergissä kun on Saksan vanhin yliopisto. Jos paikkaa sanotaankin rakastavaisten kaupungiksi, me kaksi puolestaan ajaudumme matkoiltamme tuttuun ja ilmeisen väistämättömään käämien kärähdykseen juuri täällä. Onneksi kokemus on myös opettanut peräytymään tilanteesta, joten viiden ruokalajin illallisella ei kitka enää häiritse omaa eikä pöytäseurueen ateriaa.
Aamukierros alkaa sillä, että bussit hinaavat joukkomme linnoitukselle, jonne nouseminen olisi ollut monelle vaikeaa tai peräti mahdotonta. Heidelbergin linnalla on värikäs historia, johon liittyy erään hallitsijaparin osalta myös romanttisia vaiheita. Linnoitusta on rakennettu ja korjattu eri aikakausina, joten tyylit vaihtelevat. Linna on tuhoutunut kolmesti ja viimeisen, salamasta syttyneen tulipalon jäljiltä sitä ei enää korjattu entiselleen. Elokuussa kaupunkilaiset viettävät Schlossfestiä, jonka kohokohta kuuluu olevan tulipaloa jäljittelevä valoshow öisellä linnoitusalueella. Osittain raunioituneen linnan ylätasanteelta on hengästyttävän kaunis näköala alas kaupunkiin, Neckar-joelle ja vastarannalle.
Katsastamme pyörein tornein koristetun vanhan sillan, jonka kupeessa on erikoinen patsashahmo, joka muistuttaa apinaa. Harmi, että jälleen olemme jälkijoukossa kameroinemme, emmekä kuule mitä patsaasta kerrotaan. Kaupungilla kiertelyyn jää reilun tunnin verran aikaa, mikä tuntuu täällä liian vähältä. Jotkut käyttävät ajan oluella tai kahvilla istumiseen, me poikkeamme muutamassa ihastuttavassa pikku liikkeessä tuliaisostoksilla. Pikkuritarin luo tahtoo ystävällisen näköinen Leo Leijona. Thun’in ihastuttavat pyöreämuotoiset pääsiäispuput kuiskivat myös houkutellen. Ehdimme vielä poiketa protestanttisessa Pyhän Hengen kirkossa, jolla on vanhuksen ulkonäkö, mutta moderni sisäpuoli.
Laivalle palatessa meille ojennetaan tänäänkin aulassa lämmin ja kostea pikkupyyhe sekä lasillinen jääteetä. Ehdimme siistiytyä lounaalle, jolla on tällä kertaa saksalainen menu: pääruuaksi kolmea lajia herkullisia makkaroita, kuumaa hapankaalia (joka ennakkoluuloistani piittaamatta onkin hyvää) sekä jälkiruuaksi tietenkin struudelia. Maistelen Toisen lasista saksalaista vaaleaa oluttakin, mutta kun en ole oluen ystävä, ei tämänkään maku minua ilahduta.
Jokiristeilyn tärkeimpiä viihdykkeitä näyttää olevan ruuasta nauttiminen. Nälän tunnetta ei ehdi havaita, kun jo taas ollaan aterialla. Hän, joka ei osaa rajata annoksiaan ja valita kukkuraisten pöytien antimista, on kyllä loppuviikolla todella vaikeuksissa. Pöytätoverimme jo kommentoi: ”On tää kamalaa, miten me täällä syödään ja maailman lapset näkevät nälkää”. Myöntelen. Ajattelen toisaalta, että maailman lasten nälkä ei kyllä muuksi muutu, vaikka täällä jättäisimme jonkin aterian väliin, mutta moni meistä saattaisi voida itse paremmin.
Heidelbergissa pulpahtavat muistivihkooni matkamme ainoat runot.
*jatkuu
Speyerin ikivanhaa kaupungin muuria
Myöhäisellä iltakävelyllä Speyerin rannoilla kohtaamme nuoria, jotka ovat sytyttäneet pallokentän keskelle nuotion ja tanssahtelevat sen ympärillä. Mekastusta tai örinää ei kuulu, nuorten ilonpito näyttää kuun valossa melko viattomalta, suorastaan keväiseltä. Teemme pienen kierroksen pimeässä puistossa käsi kädessä. Kuu on ’viittä vaille’ täysi eikä puistossa ole muita valoja. Helsingissä tuskin uskaltautuisimme pimeään puistoon.
Aamulla miespuolinen paikallisopas auttaa ryhmäämme tiedostamaan Speyerin maailmanperintökohteena sekä löytämään ’maailman suurimman katedraalin’ (taas yhden). Speyerin tuomiokirkko on romaanistyylinen, 134 metriä pitkä ja sen vanhimman osan ikä on tuhat vuotta. Kuten kaikissa matkamme nähtävyyskirkoissa, täälläkin restaurointi on käynnissä. Pitkästyn kylmässä kirkkotilassa hytistessämme, kun opas sukeltaa antaumuksella historian syövereihin. Syvennyn katselemaan kaunista Maria-patsasta etuvasemmalla.
Saattaa olla, että kuningashaudoissa mitattuna ennätys onkin Speyerilla, mutta en oikein osaa arvostaa koleaa kryptaakaan, jossa meille esitellään kahdeksan kuninkaan hautapaadet nähtävyytenä. Nousen portaat takaisin kirkkosaliin tutkimaan kortteja. Huomaan onneksi, kun muu porukka aikanaan poistuu pääovesta ja kiiruhdan perään. Ihmettelen, kun Toinen ei olekaan joukossa. Kun ryhmämme lähtee pian reipasta tahtia takaisin laivalle, olen hetken ymmälläni, kunnes havaitsen Toisen odottamassa tuonnempana kirkkopuiston penkillä. Hänkin on ollut huolissaan, kun lähti kryptasta perääni eikä huomannut korttinurkkaukseen poikkeamistani. Tämän kirkon tulemme muistamaan siitä, että hukkaamme hetkeksi toisemme.
Speyer tarjoaa toki myös iloisia kaupunkinäkymiä sekä kosketuksen juutalaiskorttelin raunioiden muodossa Saksan synkimpään historiaan. Matkan ensimmäiset kukkansa aukaisseet upeat magnoliapuut näemme täällä!
Magnolia hehkuttaa kevättä
*jatkuu
 
Saavumme Alsaceen (tai Elsassiin), joka on historiassaan ollut Saksan ja Ranskan pingpong-pallona ja nykyään on Ranskaa. Gallian Pääkukkojen painostuksesta kaupunki on myös Euroopan Unionin hallintokaupunki, Brysselin ohella. Saapumisiltana käymme oppaan johdolla iltakävelyllä Petit Francen kujasilla ja nautimme alueen laatujuomia eräässä viihtyisistä viinituvista. Illan kuluessa saamme myös viinitietoutta, monelle varmaan ainakin osin ennestään tuttua. Eräs matkalaisista horjahtelee jo mennessä, mutta selviytyy takaisinkin vaimonsa tukevassa talutuksessa. Päivällä Strasbourgissa kuuluu olleen mielenosoituksia Nato-kongressin vuoksi ja poliiseja on huomattavan tiuhassa varsinkin siltojen kupeella.
Aamun kaupunkikierroksella näemme vaurainta ja komeinta Strasbourgia; hienoja yksityistaloja, upeita puistoja vanhoine puineen, kukkaistutuksineen, ylevine patsaineen ja suihkulähteineen. Olemme Euroopan Unionin pääkaupungissa. Täällä on Euroopan Neuvoston ja Ihmisoikeustuomioistuimen hulppeat talot sekä Naton päämaja, jotka näemme auton ikkunoista. Emme lakkaa ihmettelemästä valtavaa lasipalatsia, jossa EU-parlamentti käy kokoontumassa kerran kuukaudessa neljän päivän ajan. Matkailu Brysselin ja Strasburgin välillä ei taatusti tule halvaksi jäsenmaille, mietin. Onko tässä Ranskan kansallistunteen hypetyksessä mieltäkään. Palatseissa tarvitaan valtava määrä kokoaikaisia työntekijöitä ja julkisivuissa on niin valtava määrä lasia, että EU työllistää kokonaisen siirtotyöläisarmeijan pelkästään ikkunanpesuun, mikä näkyy tapahtuvan katonreunalta roikkuvan vaijerin ja kelkan varassa.
Strasbourgin yliopistossa kuuluu opiskelevan 50.000 kaikkia kansallisuuksia edustavaa opiskelijaa, kaupunki on vanha ja yliopisto samoin. Place de Republic-puiston Äiti Alsace-patsasta ja paljon muuta olisin halunnut kuvata, mutta ilmeisesti mielenosoituksien vuoksi pääsemme ulos bussista vasta katedraalin aukion tuntumassa. Kirkon kuulu astronominen kello ja paljon muuta jää kyllä näkemättä, koska ovet läimäistään kiinni nenämme edestä. Siinä tuo yksisarvinen (ainoa torni kohoaa 142 metrin korkeuteen) temppeli kohoaa luoksepääsemättömänä. Olemme aikataulusta hiukan myöhässä ja siestahan on toki tärkeämpi kuin ties mistä paikalle loimehtinut EU:n provinssikansalaisten seurue. Katukojusta ostamme sitten kirjasen, jossa katedraalin sisäaarteita esitellään kuvin.
Kaupungin sydänsuoni on Ill-joki, jonka maalauksellisia itkupajurantoja ja kaupungin vanhimman osan upeasti kunnostettuja puukehikkotaloja pääsemme ihailemaan pienellä näköalaristeilyllä. Joelta käsin nähtynä parlamentin rakennus vaikuttaa vieläkin valtavammalta. Jos se olisi rakennettu Helsingin keskustaan, se olisi varmaan nielaissut rautatieaseman, Sokoksen, Lasipalatsin, Sanomatalon ja Kiasman tai koko Kampin korttelin hotelleineen kevyesti.
*jatkuu
 
Ensimmäisen laivalla nukutun yön ja nautitun aamiaisen jälkeen joukkomme kokoontuu kävelyretkelle. Breisachin pikkukaupunki on unelias, on palmujen sunnuntain aamu. Olen varustanut pieneen reppuun kuvaustarvikkeistoa ja muuta mahdollisesti tarvittavaa. Monella on kamera kaulassa tai taskussa kuin kelpo turisteilla ainakin. Olen kyllästynyt toivomaan Toiselta kuvakulmia ja kohteita (ja miten kyllästynyt hänen on täytynyt ollakaan) – niinpä hän huomaavaisesti hankki minulle entistäni paremman kameran hyvissä ajoin.
Tiesin kyllä, että portaita näillä kävelyillä tulee vastaan. Kun seisomme katedraalikukkulalle johtavan oikotien alussa, edessämme satojen portaiden nousu, kerään rohkeuteni ja porraskaidetta apuna käyttäen nousen tasanteelta toiselle välillä pysähtyen ihailemaan näkymää (ja lepuuttamaan jalkaa). Onnenpensaiden keltaiset auringot pihoilla ja kadun varsilla, valkeita kukkia ryöppyävät puut, esikot, narsissit, tulppaanit – olen aivan hurmaantunut keväästä ja kipuileva lonkka unohtuu.
Punakenkäinen viehättävä Ruth-oppaamme saa kaupungin historian elämään kertomuksillaan. Breisach on kahden vahvan valtion rajalla, joten puolin ja toisin on hyökkäyksiä tehty ja valloitusyrityksiä torjuttu. Kukkula on ollut myös tulvien varalta kaupungin suoja. Nykyään Breisach voisi olla EU-mallialue Ranskan ja Saksan yhteiselosta yli rajojen, sanoo Ruth. Työssä on käyty puolella ja toisella iät ja ajat täysin vapaasti. Mielessäni vilahtaa Ruotsin ja Suomen vastaavanlaiset raja-alueet pohjoisessa, mutta mitäpä niistä, olemme provinssissa Euroopan sydämestä katsoen. Katedraalin aukiolla on Breisachin erityislaatuista historiaa kuvaava patsas, jossa minoalainen härkä edustaa muinaishistoriaa ja moderni naishahmo tätä päivää.
Korvani poimii Ruthin puheesta restauroitavana olevan katedraalin seinäfreskot, joiden vuoksi haluan käydä sisällä. Ovea vastapäätä oleva koko seinän peittävä fresko esittää paratiisia, päätyseinän viimeistä tuomiota ja oviseinän helvettiä. Valtavat freskot ovat rapistuneinakin vaikuttavat. Toivottavasti ne saadaan joskus kunnostettua. Kukkulalla on myös vanha vesitorni, jolla on erikoinen historia. Tornin sisällä on valtava puinen ratas, jota sotilaat pantiin rattaan sisäpuolella kävellen pyörittämään veden nostamiseksi 47 metriä syvästä kaivosta. Ulkopuolella on jäänteitä häpeäpaalusta, johon rikoksen tehneet sidottiin veden hakijoiden pilkattavaksi. Liekö ollut tehokas rangaistus.
Laskeudumme oikotien portaat alas joen rantaan ihailemaan kyhmyjoutsenia, joita on melkoinen yhdyskunta, satakunta yksilöä. Ranskan puoleisella rannalla mies ruokkii lintuja. Joella uiskentelee myös pieni musta vesilintu, jolla on valkoinen nokka. Nimitän sen nokikanaksi, mikä liekin. Niitä näemme myöhemminkin, aina yksin uiskentelemassa.
*jatkuu
Uusi kokemus tämäkin: matkustaa Euroopan sydänsuonta jokilaivalla. Sveitsin lipun alla kulkeva Swiss Chrystal on 101 metriä pitkä ja 11 metriä leveä. Kuten vesielementtinsä on laivakin pitkä ja kapea ja kulkee tasaisesti lipuen myötävirtaan. Matkustaja on kuin tarjottimella, illalla satamalaiturilta näkee valaistussa ruokasalissa tai salongissa istuskelevia ja päiväsaikaan lojutaan kansituoleissa tai istuskellaan pienissä pöytäryhmissä avoimen taivaan tai katoksen alla. Hyteissä voi toki vetää verhot ikkunaan intiimiytensä suojaksi.
Laivan miehistö on kansainvälinen ja uudessa kokoonpanossa. Olemme kevään ensimmäisiä Reinin risteilyvieraita. Alkuviikolla palvelu vielä vähän kangertelee, mutta on äärimmäisen ystävällistä ja aulista. Puolen viikon maissa palaset tuntuvat loksahtavan kohdalleen ja kaikki alkaa sujua. Ajattelen miten suuri merkitys tuloaulan vastaanottohenkilöillä on. Heidän pöytänsä ohi kuljetaan kymmeniä kertoja päivän mittaan. Aina he tuntuvat huomaavan ja hymy on herkässä.
Emme ole tottuneet luksusmatkoihin, niinpä laivan sisustus ensin hämmentää. Mahonkia, messinkiä, nahkaa, kokolattiamattoja, kristallivalaisimia; valkoisia liinoja, hopeisia aterimia, upeita buffet-asetelmia ja gourmet-tasoista ruokaa kahdesti päivässä. Salongissa soi iltaisin flyygeli ja parina iltana väkeä viihdyttää myös oppaana toimiva Markku kitaralla ja jazz-tulkinnoillaan. Heittäydymme tunnelmaan, nautimme. Olkoon tämä sitten kevätjuhlaamme, uuden yhteisen aikakautemme alkusoitto.
Risteilyn ohjelma on suunniteltu vanhempaa väkeä ajatellen viisaasti. Illalla saavutaan kohteeseen, johon sitten aamiaisen jälkeen tutustutaan bussilla kierrellen tai kävelyretkellä. Lounaalle palataan laivaan, joka lähtee saman tien eteenpäin. Iltapäivän moni lepää hytissään tai istuksii kannella katselemassa ohilipuvia Reininlaakson rantamaisemia. Salongissakin viihdytään coctailin kera keskustelemassa kelpo pianistin säestyksellä. Illalliselle pukeudutaan ja nautitaan herkuista. Iltalenkiksi sopii pieni kävely uudessa satamapaikassa, johon on saavuttu. Tuntuu ylelliseltä.
* jatkuu
Kiertelemme bussilla yläkaupungissa, katselemme näkymiä alas Limmat-joelle. Laatuautoja kaikkialla, komeita ja vahvasti kalteroituja pankkeja, kalliita muotiliikkeitä, upeita yksityistaloja hoidettuine pihoineen. Ruoho on jo vihreää, puissa lehdet puhkeamassa.
Zürich-järvellä keimailee kymmenittäin kyhmyjoutsenia. Kävelemme satamalaiturilla, Toinen kuvaa, minä kiikaroin vastarantaa ja veneitä. Hups, mikä kiinnostava yksityiskohta vilahtaa: nuori mies juuri kevätkirpeästä järvestä nousemassa, koko uhkeassa miehuudessaan. Hymyilyttää, katson tarkemmin, kyllä, siellä on useampikin rohkelikko uimaripoika, jolle ei tullut simmareita mukaan.
Opas jättää aikaa käyskennellä joen rannalla ja vanhan kaupungin kaduilla itsenäisesti. Haluan nähdä Fraumünsterkirkon ja siellä äkkiä tajuan: täällähän ovat ne Chagallin kuulut lasimaalaukset. Myymälässä näen saman upean kortinkin, millaisen työtoveri toi matkaltaan tuliaisiksi kauan sitten. Kortti on yhä tallessa. Istun kappelissa, juon lumoavia värejä: sinistä, vihreää, keltaista, punaista. Ajattelen miten aurinko hehkuttaakaan värit, kun loistavat noin jo pilvivalossa.
Kuljeskelemme katuja, ihailemme aistikkaita näyteikkunoita. Poikkeamme salaatille ja teelle rantakahvilaan, joka on sisustettu Chagallin värimaailmaan ja tyyliin. Joen toisella puolella osumme ’marokkolaiselle torille’, joka on kuin tuhannen ja yhden yön tarinoista. Rihkamakojujen seassa leijuu makea hampuntuoksu, jostain kuuluu haikea sävelmä. Kiharatukkainen poika istuu metelin keskellä matollaan meditoimassa.
Matkalla Baseliin meille kerrotaan tarinaa sveitsiläisten rehellisyydestä. Miten viljelijä voi jättää tien varteen vihanneksia ja pelkän rasian maksua varten. Tai lypsytilan pitäjällä on tilatankin kyljessä hana, josta voi laskea maitoa tarvitsemansa määrän ja jättää rahan lukitsemattomaan lippaaseen. Ainakin pohjoisosa Sveitsistä näyttää siistiltä, vauraalta ja hyvinvoivalta. Muuta maailmaa kuristava talouslama ei tunnu eikä näy täällä mitenkään.
*jatkuu
Ihminen matkustaa joksikin aikaa pois eläytyäkseen toisenlaiseen olemisen tapaan, outoihin ja ennennäkemättömiin paikkoihin ja ihmisiin. Ovi, jonka sulki jäljestään, pysyy kiinni ja pöly laskeutuu huoneen vaakasuorille pinnoille. Pienet ja isot elämiseen kuuluvat tavarat katselevat hämmentyneinä toisiaan ja kuulostelevat ensin ihmisen loittonevien askelten ääniä, sitten pitkää hiljaisuutta.
Vaatteet ja pikkutavarat, jotka pääsevät ihmisen mukaan sinne jonnekin, ahdetaan pieneen tilaan, jota ihminen kutsuu matkatoverikseen. Reissaavan ihmisen useimmin mukaan pääsevä toveri onkin laukku tai reppu. Sen sisältökamasta yleensä jokin osa saa ihmisen rypistämään otsaansa myöhemmin: mitä se tuokin täällä tekee. Toisaalta, mitä enemmän ihminen reissaa sitä pienemmiksi ja kevyemmiksi hänen matkatoverinsa muuttuvat. Myös turhakaman suhteellinen osuus vähenee.
Eräänä päivänä ulko-ovi tunnistaa saapujan ja ilahtuu jo ennen kuin avain kiertyy lukossa. Laukku moikkailee ovenpieliä ohimennen, nuuhkii tutulta tuntuvia hajuja ja päätyy eteiseen odottamaan saapumisrituaalien toimeenpanoa. Huoneisto herää ruususenunestaan, hanat suhisevat, kahvinkeitin pörisee ja radio pääsee mieliaiheeseensa kauan vaiettuaan.
Matkoilta palannut vaateporukka pulahtaa värikoodien mukaisissa ryhmissä konekylpyyn ja päätyy oikomaan jäseniään naruille. Ihminen kastelee nuupahtaneita kasvejaan, pöyhii naapurin hoteista noutamaansa postikasaa, huomaa kellon seisahtaneen jonakin aamuna tai iltana vartin yli seitsemän.
Illan mittaan laukku saa luovuttaa viimeisenkin virantoimitukseensa kuuluneen irtaimiston kotoisille sijoilleen ja poistuu huoahtaen lepäilemään vaatehuoneen perukoille ja näkemään unia uusista seikkailuista.
Ihminen katselee ympärilleen, näkee ehkä vähän toisin, mutta tuntee kodikseen.
– Tosta puheenollen, jatkoi toinen, kun ystävätär oli ylpeänä esitellyt upean virkkuukoukulla sorvaamansa myssyn kaulahuiveineen – mulla on erinomasen kädentaitonen mutsi. En sitte periny siltä ainuttakaan sensuuntaista geeninpätkää. Aina kun rättikässässä tuli tenkkapoo ja sehän siis tuli aina, mä toin tekeleen himaan. Mutsi yritti aikansa neuvoo, mut siltä loppu pinna aika äkkiä ja sitte mä kuulin sen armahduslauseen: annas ku mä… No, mä oppinu silleen ikinä itte mitää, mut sain kumminki aina seiskan tai jotai kässästä.
– Joo, mulla on kans semmoinen mutsi, joka osaa mitä vaan. Mut ku mäkin osaan. Ei mun tarvi kysyy keltäkään. Mä jotenki vaan osaan ja koulussaki mä halusin olla luokan paras. Mulla oli aina kymppi kässässä, kuviksessa, musassa ja liikassa. Mä neuloin jo kersana ittelle vaatteita ja isona omille kersoille. Nyt neki on jo isoja. Enää en paljo ittelle viitti, ku on kaapit täys rättei.
– Sähän oot ollu varsinainen kympin tyttö ja nykyään taidat itte olla se ylivertanen mutsi sun tyttärilles.
– Niin kai sitte.
Luulin jo, että matkamme elämykset päättyvät Saanalle. Eivät päättyneet. Saanalta laskeuduttua päätimme ajella eekasia alemmas yöpymispaikkaa etsimään. Muoniosta käännyimme seiskaysille, kartan mukaan sieltä löytyisi majapaikkoja. Ilta oli jo käsillä, kun kurvasimme Olostunturille, jossa piti olla hotelli. Siellä olikin, hulppea kuin mikä, mutta täysin autio. Ovessa lappu, että avataan taas syyskuussa. Muistin siinä, että Saanalla tavattu lapinmatkaajanainen oli kertonut yöpyneensä tulomatkalla Pallastunturin vanhassa hotellissa. Sinne! Ajettiin kilometritolkulla erämaahan päin ja ihmeteltiin Lapin matkailupalveluita, jotka taitavat pyöriä enimmäkseen talvisen laskettelubisneksen voimalla.
Pallas-Ylläs kansallispuisto
Vanhan Pallashotellin uudemmasta siivestä saimme kodikkaan huoneen. Ikkunasta näkyi tunturin siluetti tummana yllään päivänlaskun ruskopilvien haituvia. Huoneessa sai keittää teevettä ja syödä iltapalaa. Yhtä ja toista oli kylmälaukussa vielä jäljelläkin niin ettei tarvinnut nälkäisenä nukkumaan mennä. Nukutti hyvin, silti kampesin aamuyön tunneilla ihmettelemään uuden aurinkopäivän ruskotusta.
Aamiaisella todettiin, että vanha hotelli oli äärimmäisen sympaattinen: vaatimaton harmaa ulkoasu ja entisvanha sisustus, ehkä juuri siksi. Paikka henki lapinlumoa, aitoa erämaahenkeä ja kodikasta ystävällisyyttä kävijää kohtaan. Tiedustelijaporo tuli pihaan, kierteli autoja ja moottoripyöriä ja kohta siihen tuli koko lauma, vaatimia ja vasoja myöten. Siitä riitti monen matkailijan kameraan hauskaa kuvattavaa eikä kumpikaan taho hätistellyt toistaan. Lähtiessäni ajattelin, miten suuri vahinko on, jos näidenkin lempeämuotoisten tunturien rinteet raiskataan ja pöyhkeä turistirysä pystytetään rauhaisaan, karuudellaan puhuttelevaan maisemaan.
Ajoimme Äkäslompolon tietä ja kävimme kääntymässä Ylläksellä muistelemassa muinaista juhannusta, jonka siellä vietimme. Kuopus oli tuolloin mukana ja ajoittaisesta teinikyrmyilystä huolimatta läksi vanhempiensa mukana jopa päivävaellukselle tunturiin. Silloin kohtasimme jotoksella kuukkelin. Eräänä viikon päivistä läksin kiipeämään hissivaijerien alaista louhikkoa Ylläkselle. Hulluutta! Puolivälissä rinnettä iski paniikki. Siitähän ei pääse muuten kuin jatkamalla matkaa ylös kuolemanfiiliksiä uhmaten. Alas kyllä tultiin kiltisti normaalia kiertotietä. Sillä viikolla ajoimme myös Sirkkaan ja poikkesimme Särestöniemessä.
Päivän ajomatkan päätteeksi rantauduimme Oulun Edeniin. Ilta oli kaunis, kuljeskelimme meren rantaa, katselimme lasten leikkejä ja ihailimme varjosurfaajia, joiden joukossa oli muutama tosi taidokas.
Hailuoto
Monesti on oltu näillä main eikä koskaan ole ollut aikaa poiketa Hailuotoon. Nyt se tapahtui. Lossi vei nätisti rantaan ja parinkymmenen kilometrin matka saaren läpi merelliseen Marjaniemeen oli äkkiä ajettu. Viehättävässä pikkuruisessa kahvituvassa emäntä kaateli erilaisten kuppien kokoelmasta kullekin mieluisaan tuoretta kahvia. Tuvalla oli myös aitoa paikallista käsityötä myytävänä ja mitä ikinä keksit kysyä elämästä Hailuodossa, se kerrottiin auliisti, ystävällisesti ja huumorilla. Kalasatamasta ostimme jäämurskaan pakatun vasta pyydetyn siian kotiintuliaisiksi. Meri henkäili tyynesti, lokit istuivat rivissä aallonmurtajalla. Niemen kärjessä näkyi olevan pieni hotellikin. En tiedä tarkalleen miksi, mutta lossille palatessa tuli voimakas tunne: tänne haluaisin tulla uudestaan, olla pitempään, elää saaren kesää.
*
On matkoja – ja Matkoja. Tämä oli Matka. Tarttuiko lapinlumo, syttyikö polte ja palaammeko meren saareen, sen näemme myöhemmin. Nyt jo on ikävä tuntureita, erämaata, avaruutta, rauhaa. Nyt jo on meren ikävä, tuulisten ja kivisten rantojen ja saari-ihmisten ikävä. Vain yhtä juttua ei kaihoilla: sääskiä.
(Pohjoisia etappeja päättyy tähän.)
Löytyihän se taukopaikka kahviloineen sitten Olderfjordista. Kaivelin kassalla kolikoita maksaakseni murkinat ja sain yllättäen vastauksen suomen kielellä. Salla kertoi olevansa kesätöissä Norjassa. Pohjoisella reitillä tapaa taatusti vaikka mistä maailman kolkasta tullutta porukkaa, joten kielitaito saa harjoitusta ja suomalaiset matkailijat taas ilahtuvat omankielisestä palvelusta. Hammerfestin tienristeyksen ohitimme ja jatkoimme etelään. Olin siellä joskus käynyt emmekä kumpikaan erityisesti kalatehtaiden hajuun kaivanneet.
Olin hehkuttanut Toiselle Altan, Nordreisan ja Kåfjordin vuononäkymiä ylivertaisen kauniiksi. Sade oli jäänyt Nordkappiin ja aurinko pilkahteli, kun pääsimme Altaan. Sieltä löytyi pöydin varustettu taukopaikka, jossa tosin saimme vauhtia välipalan nauttimiseen sääskien tuppauduttua seuraan. Norjan P-paikat ovat pöytien ja roskisten osalta Suomen vastaavia paremmat, mutta haisulat ovat samaa sorttia kaikkialla.
Storsslettin paikkeilla ilta oli jo siinä vaiheessa, että tuntui hyvältä etsiä majapaikka. Kaupungissa olikin oivallinen kesähotelli, jossa viimeinen Norjan yö nukuttiin hyvin. Pohdimme huomista reittiä. Olimme pohtineet myös reittiä Narvikiin ja sieltä Ruotsin kautta kotimaahan. Kun varsinainen päämäärä, Nordkapp, oli nähty, alkoi tuntua hyvältä kääntyä Skibotnista kotiin päin.
Tien kihara nuoleskeli Lyngenvuonosta kohoavien vuorten kylkiä välillä tunneliin sukeltaen. Tunturit kuvastuivat jyhkeinä vihreään veteen ja rinteiltä ryöppysi kirkkaita puronauhoja. Vastapäisen tunturin otsalle oli jäänyt valkea pilvi lepäilemään. Pilven yläreunan rakoillessa rinteen henkeäsalpaava jylhyys paljastui hetkeksi. Vuonolla liikkui rauhallisesti veneitä ja pohjukkaa kohti kulkiessa näkyi rykelmä kalanviljelyaltaita. Talot uinuivat levollisesti rinteillä, pihoilla unkarinsireenejä uhkeina kukkapilvinä.
Skibotnissa pysähdyttiin. Sataman levähdyspaikan pöydällä oli mielikuvitusta kiehtova asetelma: kultakehyksiset silmälasit, joista puuttui toinen sanka, sininen termoskannu, jonka kansi oli hukassa ja makkarankuoria. – Mikähän tarina tuohonkin kätkeytyy, tuumi Toinen. Lyhyeltä tuntui taival Skibotnista kotimaan ojennetulle käsivarrelle. Kaksikymmentä kilometriä ennen rajatonta rajaa viimeisetkin pilvet jäivät taakse ja auringon leveä hymy toivotti tervetulleeksi kotimaahan.
Saana!
Kuvailin innoissani Toiselle Saanatunturilta aukeavaa maisemaa, nousun vaikeuksiakin, erityisesti sitä ilmiötä, että juuri kun luulet tulevasi korkeimmalle kohdalle polku jatkuukin ja uusi huippu häämöttää. Tunnetaan sanontakin: tunturi pettää viidesti. Tulkitsin ilmiötä niin, että tunturi houkuttelee sinnittelemään etapin kerrallaan ja palkitsee perille jaksaneet huikeilla näkymillään. Olemme molemmat pikemminkin mukavuuspainotteisia kuin sporttisia henkilöitä. Toinen kai arveli aikansa hehkutusta kuunneltuaan, että kyllä tässä nyt yksi tunturi noustaan, vaikka mikä olisi. Niinpä vaihdettiin lenkkareihin, tankattiin kevyesti kahvilassa, pakattiin vesipullot, kevyttä välipalaa, kamera ja tuulipusero Toisen reppuun ja lähdettiin nousemaan. Oli ensimmäinen Lapin kolmesta tämän kesän hellepäivästä.
Sitten seitsemänkymmentäluvun reitin alkupäätä oli ’helpotettu’ pitkospuin ja jyrkintä nousua porrasaskelmilla. Meillä kun ei ollut mihinkään kiire, pidimme kohtuullisen hidasta vauhtia. Askelmia oli varmaan melkein tuhat, oli pakko seisahtua tuon tuostakin henkeä tasaamaan. Aurinko porotti täysillä eikä alkunousussa tuulenhengestä vielä ollut apua. Tuumin itsekseni olimmeko viisaita, kun tämmöisenä päivänä läksimme nousemaan. Puolivälin lepotasanteella istuessa epäily jo haihtui. Kilpisjärvi kimalteli ihanasti auringossa, tiellä kulki koppakuoriaisen kokoisia autoja ja Mallan siniset tunturit kohosivat maisemassa kuin maaäidin lempeä povi. Veden virkistäminä ja kesätuulen kuivattua hien jatkoimme nousua. Edellämme noussut nuoripari, vauva isän selkäkannattimessa, oli jo ehtinyt näkyvistä. Vastaantulijoitakin oli, useat tervehtivät ja jokunen sana vaihdettiin.
Porrasnousun jälkeen rinne loiveni ja kulku helpottui. Tsemppasimme toisiamme, välillä istahdimme kivelle hengähtämään, otimme muutaman vesikulauksen ja taas jatkui taivallus. Ensimmäisellä kivikasalla kysyin Toiselta jaksetaanko vielä ja iloitsin, kun hän totesi: jos Sinä jaksat, jaksan minäkin. Eikä siinä ollut minkäänlaista uhoa. Viilennettiin kiveliön kirkasvetisessä lammikossa kasvoja ja soviteltiin askelia polulle.
Perillä! Sanoinkuvaamaton tunne, kun tunturimaisema aukeni koko avaruudessaan ja karussa kauneudessaan. Saanan radiomasto ja huoltorakennus jäivät Kilpisjärven puoleiselle rinteelle, me laskeuduimme tunturimaan puolelle, jonne joku oli kivistä rakennellut jatulintarhan ympyrät. Istahdimme katselemaan tuntureiden välissä sinisenä hohtelevaa järveä ja nauttimaan suola- ja rusinakeksejä, vettä ja hedelmää. Sieltä oli ihan pakko lähettää muutamalle ystävälle pieni tekstari, sen verran ylpeitä olimme saavutuksestamme. Välittömästi tuli vastauksia ja onnittelut tunturinvalloituksesta. Nauroimme onnellisina varvikossa lojuen, että valloitus oli pikemminkin sisun voitto fyysisistä rajoituksista.
Oli vaikea irrota maisemasta palatakseen. Saanatunturin seidat olivat ottaneet meidät hyväntahtoisesti vastaan. Paluumatka tuntui suorastaan helpolta. Vastaantulijat kyselivät vieläkö on pitkälti. Siihen voi vain vastata: riippuu siitä aikooko perille asti. Joitakin ikätovereita rohkaisin: ajatelkaa, me tulemme sieltä, kyllä tekin jaksatte. Surku kävi muutamia vierasmaalaisia, joilla ei ollut juotavaa mukanaan ja pelkissä sandaaleissa loikkivat kivistä polkua.
Portaat ovat helpommat laskeutua kuin nousta, mutta leveät askelmat sopivat harvoille luontevasti askelrytmiin. Polvissa ja lonkissa alkoi tuntua. Puolivälin tasanteella istuskeltiin taas. Siihen pysähtyi myös ruskettunut nainen vaelluskengissään, iso reppu mukanaan. Hän sanoi käyvänsä joka vuosi Saanalla ja on nähnyt tunturilta kesäyön auringon, ruskan villit värit sekä kaamosvaloisat hanget. – Sinä varmaan osaat sanoa, mitä se lapinhulluus oikein on, kysyin. Nainen mietti hetken, sanoi sitten: ”Se on hiljalleen yltyvä sisäinen polte, joka hellittää vain palaamalla yhä uudestaan kokemaan tunturimaan syvää rauhaa.”
(Jatkuu)
|
|
