Ensimmäisen laivalla nukutun yön ja nautitun aamiaisen jälkeen joukkomme kokoontuu kävelyretkelle. Breisachin pikkukaupunki on unelias, on palmujen sunnuntain aamu. Olen varustanut pieneen reppuun kuvaustarvikkeistoa ja muuta mahdollisesti tarvittavaa. Monella on kamera kaulassa tai taskussa kuin kelpo turisteilla ainakin. Olen kyllästynyt toivomaan Toiselta kuvakulmia ja kohteita (ja miten kyllästynyt hänen on täytynyt ollakaan) – niinpä hän huomaavaisesti hankki minulle entistäni paremman kameran hyvissä ajoin.

Tiesin kyllä, että portaita näillä kävelyillä tulee vastaan. Kun seisomme katedraalikukkulalle johtavan oikotien alussa, edessämme satojen portaiden nousu, kerään rohkeuteni ja porraskaidetta apuna käyttäen nousen tasanteelta toiselle välillä pysähtyen ihailemaan näkymää (ja lepuuttamaan jalkaa). Onnenpensaiden keltaiset auringot pihoilla ja kadun varsilla, valkeita kukkia ryöppyävät puut, esikot, narsissit, tulppaanit – olen aivan hurmaantunut keväästä ja kipuileva lonkka unohtuu. 

Punakenkäinen viehättävä Ruth-oppaamme saa kaupungin historian elämään kertomuksillaan. Breisach on kahden vahvan valtion rajalla, joten puolin ja toisin on hyökkäyksiä tehty ja valloitusyrityksiä torjuttu. Kukkula on ollut myös tulvien varalta kaupungin suoja. Nykyään Breisach voisi olla EU-mallialue Ranskan ja Saksan yhteiselosta yli rajojen, sanoo Ruth. Työssä on käyty puolella ja toisella iät ja ajat täysin vapaasti. Mielessäni vilahtaa Ruotsin ja Suomen vastaavanlaiset raja-alueet pohjoisessa, mutta mitäpä niistä, olemme provinssissa Euroopan sydämestä katsoen. Katedraalin aukiolla on Breisachin erityislaatuista historiaa kuvaava patsas, jossa minoalainen härkä edustaa muinaishistoriaa ja moderni naishahmo tätä päivää.

Korvani poimii Ruthin puheesta restauroitavana olevan katedraalin seinäfreskot, joiden vuoksi haluan käydä sisällä. Ovea vastapäätä oleva koko seinän peittävä fresko esittää paratiisia, päätyseinän viimeistä tuomiota ja oviseinän helvettiä. Valtavat freskot ovat rapistuneinakin vaikuttavat. Toivottavasti ne saadaan joskus kunnostettua. Kukkulalla on myös vanha vesitorni, jolla on erikoinen historia. Tornin sisällä on valtava puinen ratas, jota sotilaat pantiin rattaan sisäpuolella kävellen pyörittämään veden nostamiseksi 47 metriä syvästä kaivosta. Ulkopuolella on jäänteitä häpeäpaalusta, johon rikoksen tehneet sidottiin veden hakijoiden pilkattavaksi. Liekö ollut tehokas rangaistus.

Laskeudumme oikotien portaat alas joen rantaan ihailemaan kyhmyjoutsenia, joita on melkoinen yhdyskunta, satakunta yksilöä. Ranskan puoleisella rannalla mies ruokkii lintuja. Joella uiskentelee myös pieni musta vesilintu, jolla on valkoinen nokka. Nimitän sen nokikanaksi, mikä liekin. Niitä näemme myöhemminkin, aina yksin uiskentelemassa.

*jatkuu