Heidelberg on Saksan kauneimpia kaupunkeja, sanotaan. Paikalla on huima historia ja nuorekas nykyilme. Kaupungin kasvot kuvastuvat keväisinä rauhallisesti virtaavaan Neckariin. Satamalaiturin puoleisella rannalla on vanha kaupunki tyypillisine puukehikkotaloineen, toreineen ja eloisine katukahviloineen. Korkealla rinteellä kohoavat linnoituksen muurit. Kivisillat kaartuvat kauniisti joen yli. Toisella rannalla on upeita nykyaikaisia terassitaloja, joiden takana kohoaa metsäinen Pyhä vuori.

Opiskelijoiden läsnäolo tuntuu miellyttävällä tavalla, Heidelbergissä kun on Saksan vanhin yliopisto. Jos paikkaa sanotaankin rakastavaisten kaupungiksi, me kaksi puolestaan ajaudumme matkoiltamme tuttuun ja ilmeisen väistämättömään käämien kärähdykseen juuri täällä. Onneksi kokemus on myös opettanut peräytymään tilanteesta, joten viiden ruokalajin illallisella ei kitka enää häiritse omaa eikä pöytäseurueen ateriaa.

 

 Aamukierros alkaa sillä, että bussit hinaavat joukkomme linnoitukselle, jonne nouseminen olisi ollut monelle vaikeaa tai peräti mahdotonta. Heidelbergin linnalla on värikäs historia, johon liittyy erään hallitsijaparin osalta myös romanttisia vaiheita. Linnoitusta on rakennettu ja korjattu eri aikakausina, joten tyylit vaihtelevat. Linna on tuhoutunut kolmesti ja viimeisen, salamasta syttyneen tulipalon jäljiltä sitä ei enää korjattu entiselleen. Elokuussa kaupunkilaiset viettävät Schlossfestiä, jonka kohokohta kuuluu olevan tulipaloa jäljittelevä valoshow öisellä linnoitusalueella. Osittain raunioituneen linnan ylätasanteelta on hengästyttävän kaunis näköala alas kaupunkiin, Neckar-joelle ja vastarannalle.

Katsastamme pyörein tornein koristetun vanhan sillan, jonka kupeessa on erikoinen patsashahmo, joka muistuttaa apinaa. Harmi, että jälleen olemme jälkijoukossa kameroinemme, emmekä kuule mitä patsaasta kerrotaan. Kaupungilla kiertelyyn jää reilun tunnin verran aikaa, mikä tuntuu täällä liian vähältä. Jotkut käyttävät ajan oluella tai kahvilla istumiseen, me poikkeamme muutamassa ihastuttavassa pikku liikkeessä tuliaisostoksilla. Pikkuritarin luo tahtoo ystävällisen näköinen Leo Leijona. Thun’in ihastuttavat pyöreämuotoiset pääsiäispuput kuiskivat myös houkutellen. Ehdimme vielä poiketa protestanttisessa Pyhän Hengen kirkossa, jolla on vanhuksen ulkonäkö, mutta moderni sisäpuoli.

Laivalle palatessa meille ojennetaan tänäänkin aulassa lämmin ja kostea pikkupyyhe sekä lasillinen jääteetä. Ehdimme siistiytyä lounaalle, jolla on tällä kertaa saksalainen menu: pääruuaksi kolmea lajia herkullisia makkaroita, kuumaa hapankaalia (joka ennakkoluuloistani piittaamatta onkin hyvää) sekä jälkiruuaksi tietenkin struudelia. Maistelen Toisen lasista saksalaista vaaleaa oluttakin, mutta kun en ole oluen ystävä, ei tämänkään maku minua ilahduta.

Jokiristeilyn tärkeimpiä viihdykkeitä näyttää olevan ruuasta nauttiminen. Nälän tunnetta ei ehdi havaita, kun jo taas ollaan aterialla. Hän, joka ei osaa rajata annoksiaan ja valita kukkuraisten pöytien antimista, on kyllä loppuviikolla todella vaikeuksissa. Pöytätoverimme jo kommentoi: ”On tää kamalaa, miten me täällä syödään ja maailman lapset näkevät nälkää”. Myöntelen. Ajattelen toisaalta, että maailman lasten nälkä ei kyllä muuksi muutu, vaikka täällä jättäisimme jonkin aterian väliin, mutta moni meistä saattaisi voida itse paremmin.

Heidelbergissa pulpahtavat muistivihkooni matkamme ainoat runot.

*jatkuu