Matkan kuudes yö nukutaan Roskilden Prindsen-hotellissa. Paikan löytäminen osoittautuu Tiemestarille liki mahdottomaksi tehtäväksi, sillä kaupungin keskusta on motitettu yksisuuntaisilla kapeilla kaduilla. Hotellin pääovi on korttelin sisäpihalla ja toinen sisäänkäynti kävelykadulla. Yöpymispaikka valitaan keskeisen sijaintinsa vuoksi, aiomme aamulla kävelykierrokselle. Prindsen taitaa kuulua luokkaan ’vanhat kunnianarvoisat’, se on sokkeloinen, aidoin antiikkihuonekaluin sisustettu. Kylpyhuoneen kalustus ammeineen lienee peräisin viime vuosisadan alkupuolelta. Muhkeassa parisängyssä on metallijouset, kuuluu vaimea poing-poing, kun jompi kumpi käännähtää. Seikkailemme hotellin alakerroksissa ravintolaa etsien, löytyy vain kabinetteja, jotka on varattu juhliville seurueille. Kysymme tarjoilijalta, joka saattaa ystävällisesti meidät oikeaan paikkaan ja saamme tilattua iltapalaa viime hetkillä ennen kuin keittiö suljetaan. Täällä on töissä kehutun ’iloisen ja ystävällisen palvelun’ mallikappaleita.
Roskilde on hurmaava paikka, ruusunhohtoista nimeään myöten. Jotain kunnianarvoisaa on atmosfäärissä, ollaanhan viikinkien jo 900-luvulla perustamassa kaupungissa, josta tuli myös Tanskan ensimmäinen pääkaupunki sekä piispanistuimen paikka. Roskilden 1100-luvulla rakennettuun katedraaliin Tanska on perinteisesti haudannut kuninkaallisensa. Kirkko on täynnä toinen toistaan komeampia sarkofageja. Temppelissä on myös yksinkertainen Pyhälle Birgitalle omistettu kappeli. Turisteille esitellään mielellään ns. kuninkaallisten pilaria, johon on merkitty kuninkaiden pituuksia viivoin. Kultaa, marmoria, alabasteria ja jalopuuta; patsaita hautakappeleissa; antverpeniläismestarin upea alttarikaappi ja mahtava urkufasadi. Roskilden katedraali on Unescon maailmanperintökohteita, mikä tuntuu turistien määrässä. Mieleisiä kuvakulmia etsivä joutuu jonottelemaan vuoroaan.
Katedraalin vierellä on eloisa tori, jossa parveilee väkeä. Eräällä kirppispöydällä huomaan tummuneen sokerisirottimen, vilkaisen sitä. Olen jo lähdössä eteen päin, kun ystävällinen myyjärouva tulee sanomaan, että hänellä on mukana yksi täyshopeinen, jota hän ei pidä pöydällä, haluanko nähdä. Oi, se on todella kaunis, ruusukiehkurainen! Tutkin leimaa luupilla ja keskustelemme hinnasta. Toinen hymyilee vieressä, hän tuntee minut ja seurailee miten tämä päättyy. Myyjäkin tietää tavaran arvon ja luovuttaa hinnasta vain viisi euroa. Sisälläni käy minulle tyypillinen taistelu: voinko haluta jotain arvokasta, mutta tarpeetonta pelkästään siksi, että se on niin kaunis. Toisella on jo raha kädessä, kun vielä emmin. Ojentaessaan kääröä rouva kysyy mistä kaukaa olemme ja toivottelee iloisesti hyvää kotimatkaa. Hedelmäkojusta ostamme vielä punaposkisia tanskanomenoita. – Kielin torilta ostettuja on vielä kolme, totean ohimennen. – Tehdään niistä kotona uuniperunoita, ehdottaa Toinen. Omppuostos päättyy hillittömään nauruun. Lapsus hihityttää meitä vielä kotona, kun syömme ’saksalaisia uuniperunoita’.
*matka jatkuu
Eipä matkamme Stora Bältin rantamilta Fynillä jatkukaan heti sillan yli Kööpenhaminaa kohti. Loistavasta majapaikastamme bongaan Egeskov Slot -esitteen ja sitä silmäillessä tajuan, että kymmenistä toistaan upeammista linnoista Tanskassa emme ole vielä tutustuneet yhteenkään. Reitti kääntyy siis vielä etelään.
 
Egeskovin (suom. Tammimetsä) linna on Fynin saaren kuuluisimpia nähtävyyksiä. Parkkialueilla on jo avaamisaikaan runsaasti autoja ja matkailijoita bussilasteittain. Lapsiperheitä eväskoreineen, nuorten porukoita ja vanhoja pareja, jotka kuljeskelevat käsi kädessä puutarhan kukkien keskellä. Liitymme joukkoon. Osa veden ympäröimää 1500-luvun puolivälissä perustettua linnaa on kreivillisen omistajaperheen asuntona, osa museona, jossa on esillä metsästettyjen eläinten päitä ja taljoja, leikkikaluja, astioita ja pukuja. Verraton Titanian Palatsi, miniatyyrikalustein sisustettu valtava nukkekoti, vie linnasta kokonaisen salin. Linnan alueella on myös museoita, joihin on koottu mm. vanhoja pienlentokoneita, antiikkiautoja, moottoripyöriä, ambulansseja ja paloautoja. Käymme linnassa, mutta jätämme muut museot rauhaan. Haluan vaeltaa ruusutarhassa, ihailla fuksioita, nuuhkia omenapuiden tuoksua, ihmetellä pensaslabyrintteja. Tuolla on vanhojen tammien laakso, jossa kauriit käyskentelevät. Täällä keittiöpuutarha ihanine tuoksuineen. Näemme, miten pensaita leikataan pyramidimuotoon moottorisahan näköisellä leikkurilla. Täällä voisi valtaa onnellisena koko päivän. Loputtomiin silmää hiveleviä, sykähdyttäviä yksityiskohtia!
Joudumme palaamaan Stora Bältin ylittävälle sillalle osin samaa reittiä mitä tulimmekin. Själlandissa lähdemme Slagelsesta 22-tietä Mönin saarta kohti. Sää on aurinkoinen, pilveilevä. Maisema on muuttunut jotenkin. Jyllandin ja Fynin laajat, pehmeästi aaltoilevat peltoaukeat ovat jääneet taakse. Asutus on tiuhemmassa, pieniä kyliä ja kaupunkeja riittää. Loppumatka on kapeaa ja kiemuraista nousevaa metsätietä. Haluamme nähdä Mönin kymmeniä miljoonia vuosia vanhat valkeat kalkkikivikalliot, jotka putoavat yli sata metriä kohtisuoraan Itämereen. Kalliorantaa on seitsemän kilometriä, se on mereltäkin nähtävyys. Nousemme satoja portaita ylös näköalapaikoille, joilta näkymä on huikea.
Alhaalla rannalla käyskentelevät ihmiset näyttävät kirjaimellisesti muurahaisilta. Jalkaani särkee jo nyt, mutta olenpahan nähnyt tämän. Aurinko paistaa kuumasti. Palaamme portaita kahvilaan virkistäytymään. Kysyn myyjäneitoselta, montako porrasta tältä tasolta on alas rantaan. – En tarkkaan tiedä, ehkä 500, hän sanoo. Hulluudellani ei ole rajaa, aion laskeutua alas! – Ei, sanoo Järjen Ääni napakasti, muista nyt hyväihminen, että ne raput on noustavakin. Meidän on jatkettava matkaa. Mieltäni kirvelee ihan kyyneliksi asti, mutta myönnettävähän on, että Toinen on oikeassa. Kysyn myöhemmin olisiko hän laskeutunut rantaan, jos en olisi ollut mukana. – Ehkä, hän sanoo.
*matka jatkuu
Olemme Aalborgissa, koska haluamme nähdä viikinkien hautaniityn. Tie Lindholms Höyenille on erinomaisesti viitoitettu, kun pääsemme rakennustyömaalta kaupungin laidalle. Taivas on mustanharmaassa pilvessä, kuuluu vaimeaa kumua. Perillä viikinkimuseo on vielä kiinni, niinpä nousemme omin päin polkua pihalta hauta-alueelle. Mäellä aukeaa kiehtova näky: niitty kasvaa vaaleaksi kulottunutta heinää, jota mustien lampaiden lauma yrittää pitää kurissa, että muinoin ympyröiksi asetetut luonnonkivet näkyisivät. Ehdimme tarkastella muutamaa kivirinkiä, kun tutkimusmatkamme keskeytyy dramaattisesti. Ukkonen paukahtaa kauheasti, salamat leikkaavat mustansiniseksi muuttunutta taivasta ja kohta valuu vesi virtanaan. On kuin itse viikinkijumala Odin löisi nyrkkiä vihoissaan taivaankanteen. Aavemaisissa tunnelmissa poistumme kiireenvilkkaa niityltä. Huhhuh. Rankkasade pieksää lampaita, jotka asemapaikastaan ja tehtävästään tietoisina vaeltavat arvokkaassa jonossa metsikössä olevaan katokseen. Lähdemme sen tien Aalborgista, jolla tuntuu olevan huono karma. Reittisuunnitelmakin muuttuu, jätämme mielestämme Skagenin. Kolme vuotta sitten risteilyllä poikkesimme siellä ja koimme sen erityisen valon, joka siellä kävijää kiehtoo. Emme ota riskiä tällä säällä vaan suuntaamme moottoritietä etelään.
Ärhus, Tanskan toiseksi suurin kaupunki, on vanhalta nimeltään Aros ja silläkin on viikinkihistoriansa. Aurinko paistaa taas kuumasti ja kävelykadulla on iloinen tungos. Auto saadaan pysäköityä Sallingin tavaratalon parkkitorniin, keskustassa on parkkiruutuja vain asukkaille kadun varsilla. Ensiksi tilaamme tavaratalon kahvilassa cafe au lait-kupilliset ja erittäin herkullisiksi osoittautuvat lounassämpylät. Tanskalaiset osaavat smörrebrödinsä! Kävelykadulla täysvalkea ja kultamaalattu patsashahmo hikoilevat jalustoillaan liikahtamatta seisten. Tiputan pari lanttia kultamaalatulle, joka iskee silmää.
Ärhusin keskiaikainen Domkirke antaa kaipaamaamme viileää suojaa. Goottilaistyylisessä temppelissä on pisin keskikäytävä kaikista Tanskan katedraaleista, liki 100 metriä. Täälläkin on upeat lasimaalaukset ja lübeckiläismestari Notken tekemä taidokas alttarikaappi. 1700-luvulla rakennettuja muhkeaäänisiä barokkiurkuja viritellään, ehkäpä illan konserttia varten. Ärhusin toinen maamerkki on Arne Jacobsenin suunnittelema raatihuone kellotorneineen, modernia arkkitehtuuria. Kaupunki on värikäs: kaikkialla keskustassa on upeita kukkaistutuksia ja katukuvassa näkyy paljon etnistä väkeä.
Tutkimme hotelliopasta ja nettiä ja päätämme lääkitä edellisyön karvasta kokemusta Best Western-ketjun neljätähtisellä Nyborgissa. Matkalla sinne poikkeamme Vejlessä, mukavanoloisessa pikkukaupungissa, jossa saamme Klostergaden kahvilassa niin upeat jäätelöannokset, ettei ehkä elämänpäivänä ole moisesta untakaan nähty! Hulppeaan nautiskeluumme kahvilan terassilla liittyy ampiaisten huiskimista ja (minun osaltani) siitä johtuvaa panikointia. Yksi piikikäs siivillä eläjä putoaa tyhjentämääni Passion-limupulloon ja jää sinne pörisemään, kun jatkamme matkaa.
Iltapäivä on jo pitkällä, kun ehdimme Fynin saareen ja tulemme Odenseen, Odinin varsinaiseen nimikkokaupunkiin. Ukkosenjumala itse on onneksi jäänyt mekastamaan Aalborgiin. Aurinko paistaa lempeästi, kun kävelemme St. Albani-kirkon ohi Domin puistoon. Molemmat kirkot ja läheinen Hans Christian Andersenin museo ovat jo kiinni, mutta domin takana puistossa on H.C.A:n patsas, jota kuvaan kirkon keltaiseksi maalattua luostarisiipeä vasten. Siinä tulee äkkiä vahva tunne: olen ollut ennenkin tässä samassa paikassa. Kävelemme pientä kaarisiltaa ihastuttavaan ruusujen puistoon ja tunne vain voimistuu. Sitten muistan: olin täällä ryhmän mukana kolmen viikon matkalla Taizéen vuonna 1988. Silloin katedraali oli suljettu remontin vuoksi ja vaeltelimme puistossa.
BW-hotelli osoittautuu nimensä veroiseksi. Saamme tilavan huoneen, jonka maisemaikkunoista aukeaa huikean avara näkymä merelle ja Fynin ja Själlandin yhdistävä silta häämöttää horisontissa. Syömme ilta-aterian hotellin erinomaisessa bistrossa ja kävelemme vielä hämärää rantaa aaltojen kohinaa kuunnellen. Vuodekin on erinomainen, lakanat hengittävää puuvillaa ja ranskalaisen parvekkeen ovesta henkäilee raikas merentuoksuinen yö. Onnellista! Herään varhain ja hipsin katselemaan aamuvaloista merenselkää. Ja kas, mustarastas hyppelee ikkunamme alla kasteisessa ruohikossa. Oi, earlybird, sielulintumme! Taas olemme oikeassa paikassa.
*matka jatkuu
Matkanteko Tanskan maaseudulla on viihtyisää elokuussa. Laajoja okranvärisiä viljapeltoja pitkin matkaa, monista sato jo korjattu ja oljet kieputettu valtaville rullille tai tiiviistetty kuutioiksi. Tuon tuosta loimehtii maisemassa lehmälauma, sata päätä tai enemmän, mustavalkeaa, ruskeaa tai valkoista rotua. Iloisia tanskalaislehmiä, Arlan meijerien alkutuotantoportaalta. Jyllannin maatilat taitavat yhä pitää tanskalaiset maidossa ja leivässä sekä rikastuttaa naapurimaiden juustovalikoimaa.
Sunnuntaina lähdemme kiehtovalle tielle, joka kulkee Pohjanmeren rantakaistaletta, sisämaan puolella Ringköping Fjordin ja Nissum Bredningin vedet. Maisema on erityinen. Meren puolella kohoavat kanervan, ruohotupsujen ja pikku pensaiden peittämät hiekkadyynit, joiden takaa merta ei näy, se vain tuntuu hienoisena sumuna. Tien toisella puolella on lehmälaumoja märehtimässä ruohoaamiaistaan, hevosia ja poneja aitauksissaan nuokkumassa ja pulleaperäisiä lampaita. Dyynien suojassa kyyristelevät vanhanmalliset olkikattoiset maatalot ja modernien kesämökkien ryppäät. Kahdessa kohtaa poikkeamme kumpujen yli rantaan hengittämään merituulen tuoksua. Eri maista kantautuneiden kivien kokoelma kotipihassa tulee saamaan täydennystä täältäkin.
Elämyksellinen päivä huipentuu Pohjois-Jyllannin Limfjordenissa. Sitä sanotaan Tanskan laajimmaksi sisävesialueeksi, vaikka itse asiassa se on erittäin kapeiden salmien kautta yhteydessä Skagerrakiin. Mielessäni on Morsin saaren upea Jesperhus Park, kukkaparatiisi, jossa on myös trooppisten eläinten tarhat. Puoli miljoonaa kukkaa! Ne on istutettu lintujen ja muiden eläinten muotoisiin ryhmiin. Kiertelemme itsemme väsyksiin sekä eläin- että kukkatarhassa. Kun tulemme autolle, tunnen, että olen kerrankin saanut yllin kyllin kauneutta.
Matkaan kuuluu myös pettymyksiä. Tällä matkalla sellaisen järjestää Aalborgin First-ketjun ’kolmen tähden hotelli’, joka löytyy ankaran haeskelun jälkeen keskeltä rakennustyömaata. On jo myöhä, emme jaksa enää lähteä etsimään toistakaan. Huoneesta haluaa saman tien pois: tummaa ja tunkkaista, ikkunan alla parkkipaikka, ilmastointia ei tietenkään ole. Ilmassa on ukkosta, hiki virtaa. Kylpyhuone haisee homeelle, harmaiksi pinttyneitä pyyhkeitä on sentään riittävästi. Joten kuten kieriskelemme yön yli, kunnes seitsemältä rämähtää rakennustyömaa käyntiin. Aamiainen on sentään ihan hyvä, leipä tuoretta ja maukasta, juustot ja hedelmät herkullisia. Ja Tanskan maustamaton jogurtti on ihanaa. Paras hetki on, kun tavarat ovat autossa ja Toinen nostaa kytkimen.
*matka jatkuu
Olemme valinneet laivavuoron, joka on Travemünden satamassa aamulla. Siitä on helppo luikahtaa tielle numero 76 ja edelleen Kielin ja Schleswigin ohi kohti Tanskan rajaa. ’Tiemestari’ on enimmän aikaa eri mieltä kanssamme reitistä, se yrittää kovasti kangeta meitä moottoritielle. Ajaja pitää kuitenkin päänsä ja niin saamme ohiajellessa tuntuman Pohjoisen Saksan hyvinvoiviin maaseutukyliin. Poikkeamme tauolle Kieliin ja osumme torille, jossa on mukava juoda kahvit ja katsella mitä saksalaisemännät keräävät koreihinsa viikonlopuksi. Pussillinen omenoita päätyy meidänkin matkaamme.
Flensburgin kohdalla tuskin havaitsee milloin Saksa muuttuu Tanskaksi ja pian olemme jo Ribessä. On lauantain iltapäivä, kuumaa. Vanhankaupungin tunnelmallisten katukahviloiden varjopöydissä on täyttä. Katedraali näkyy olevan varattu vihkimistä varten, ehdimme nauttia kevyen lounassalaatin ensin. Kun palaamme, upeasti pukeutunut hääväki purkautuu juuri kirkosta. Skottiasuun pukeutunut herra soittaa säkkipilliä ja punainen avoauto odottaa morsiusparia. Tanskalais-skottilaista elämänkuun juhlaa!
Riben keskiaikainen katedraali on kuuluisa upeasta modernista taidekokonaisuudestaan: leiskuvissa väreissä hehkuvista lasimaalauksista, alttariseinän mosaiikeista ja apsiksen kattofreskosta. Esite kertoo, että taiteilija Carl-Henning Pedersen oli tuonut Pohjois-Italiasta värillistä lasia, jota murskasi mosaiikin materiaaliksi. Teokset taittavat valoa erikoisen kauniisti eri sävyissä katsomissuunnasta riippuen. Modernin taiteen saaminen vanhaan katedraaliin oli mutkikas prosessi: aihiot olivat julkisesti nähtävillä ennakkoon ja kävijät saivat kirjata mielipiteensä. Vaikka ihastelijoita oli vähemmän kuin arvostelijoita kirkkoneuvosto teki 1980-luvulla rohkean päätöksen ja tilasi taiteilijalta sekä mosaiikit että kattofreskot. Viisi lasimaalausta on nimetty Maasta taivaaseen, Sininen legenda, Taivas ja maa, Punainen sydän ja Taivaallinen silmä. Mosaiikkiteosten aiheet ovat pääosin vanhasta testamentista ja niissä on runsaasti myyttisiä symboleja. Kattofreskon kuva-aiheet liittyvät lasimaalausten ja mosaiikkien aiheisiin. Kokonaisuus on vaikuttava.
Toiseen häätilaisuuteen törmäämme myöhemmin, kun yritämme Pyhän Katarinan dominikaaniluostarin kirkkoon. Kauniin puiston ympäröimästä luostarista on tehty reformaation jälkeen sairaala ja kirkko on säilytetty, ainoana neljästä Riben keskiaikaisesta luostarista. Nyt emme enää jää odottelemaan häätilaisuuden päättymistä, on jo aika huolehtia yösijasta. Olemme ajatelleet kokeilla Bed’nBreakfast-majoituksia matkalla. Osoittautuu kuitenkin, ettei kylttejä juurikaan tienvarsilla näy. Ribessä on kaupunkiesitteen mukaan 28 B&B-paikkaa, joista kolmeen yritämme. Ensimmäinen on täysin aution tuntuinen, toisen ovet taivasta myöten auki, muttei ketään kotona ja kolmannesta kerrotaan, että on täyttä. Luovutamme ja päätämme ajaa saman tien Esbjergiin.
Ilta on käsillä, mutta ehdimme käydä tervehtimässä Esbjergin neljää valkoista Jättiläistä, jotka istuvat tuijottamassa merelle. Svend Wiig Hansenin taideteoksella on nimi Mennesket ved Havet ja se valmistui kaupungin 100-vuotisjuhlien kunniaksi 1995. Patsaiden edustalla on erityisesti lapsiperheiden suosima piknik- ja uimaranta. Yhden Jättiläisen jalkojen juurella pitää lauantailystiään ryhmä pinkkeihin balettihamosiin pukeutuneita naisia. Näky on mykistävä. Palaamme kaupunkiin ja hotellihan meidät sitten majoittaa. Illalla kävelemme keskustan katuja ulkoilmakonsertin säestäessä iltapalapaikan haeskeluamme. Ilmeisen suositussa kiinalaisessa ravintolassa tilaamme annoksen kanaa ja riisiä sekä Won-Ton-keittoa, jossa on taikinanyyttiin käärittyjä pikkuisia lihapullia maukkaassa kasvisliemessä. Herkullista ja halpaa.
Paikallinen Scandic-hotelli on niin huippuekologiseksi suunniteltu, että vuoteella on vain yksi peitto, yksi tyyny (kaapista löytyy toinen) ja kylpyhuoneessa yhdet pyyhkeet. Toinen ihmettelee respaan onko meille annettu yhden hengen huone. Ei kuulemma ollut, pyykkiä vain pyritään rajoittamaan. Toinen saa omat pyyhkeet, emmekä sitten valita enää peitosta. Ilmastointi toimii ihanasti, peite riittää toisin päin käännettynä molempien jaloille. Itse asiassa täällä nukumme lähes parhaimmat yöunet koko matkalla.
*matka jatkuu
Ilmastoidussa hytissä nukuttaa hyvin. Toinen sanoo aamiaisella: tänään ei näy mitään. Hän tarkoittaa avaran meren osuutta matkasta, horisontin ympyrää, joka sulkee sisäänsä laivan ja yllä kaartuvan taivaankannen. Näemme eri asioita, tiedän. Näkymiä jaetaan. Ihmettelen taas miten sinistä kaikki on merellä, taivaan sini astetta vaaleampaa, meren sini taittuu harmaaseen. Pilviä ei näy, vain haihtuvaa savua, auerta, tuuleen hajoavia höyryvanoja taivaanlaella ja muutama yksinäinen lokki matkalla sinne, mistä me tulemme.
Päivä on kuuma, etsimme kannelta varjoa. Neljän aikaan Finnlady rantautuu Gdyniaan, jossa osa matkustajista vaihtuu. Tämä poikkeama on ensimmäistä kertaa käytössä uusitulla reitillä. Gdynia näyttää valtavan suurelta lähtösatamaamme verraten. Kymmeniä laitureita nostureineen, yllättävän paljon harmaita sotalaivoja. Jollakin laiturilla puretaan vanhaa alusta, hitsauskipinät sinkoilevat. Näyttää siltä, että Puolan satamat eivät ole vielä ehtineet Varsovan liiton ajoista EU-aikaan. Ruosteista romua on paljon.
Matkapäivään kuuluu kolme ateriaa. Tarjoilupöydät tulvivat herkkuja. Lajien runsaus vaikeuttaa valintaa, siivu sieltä toinen täältä täyttää äkkiä lautasen. Ruoka on laadukasta, maussa tosin huomaa kotikeittiötä runsaamman suolan käytön. Laivan pikku myymälästä etsin lavendelisaippuaa, mutta löytyykin ihanasti orvokintuoksuista (’must’-tuliainen itselleni). Sieltä pyrkii mukaamme myös valkoturkkinen, pieneen käteen sopiva lammas, jonka pyöreiksi hiotuilla puujaloilla voi hellästi kutitella Pikkuritarin selkää.
Tämän matkan iltajuttu on Petri Tammisen pokkari Mitä onni on, jota luen ääneen. Ensin Toinen näyttää vain kuuntelevan kohteliaasti, mutta miehisen huumorin sävyttämän tarinan edetessä hän alkaa jo hymyillä ja naureskella kuulemalleen. Itsekseni luen kansituolissa Anam caraa, kelttiläisen viisauden kirjaa. Teksti on hyvin hoitavaa ja antaa ajatuksille ravintoa. Mietin vääjäämättömyyksiä, auringon vaellusta taivaan laelta meren syliin, ihmisen elämän kulkua. Valo ja meri, elämän kehto ja hauta. Ajatus tuntuu rauhoittavalta ja kauniilta.
Vuoteessa annan hytin ikkunasta näkyvän kuunsillan lumota minut uneen. Pilviharso häilähtää, lipuu kuun kasvoilta ja kohta se nauraa minulle koko naamallaan.
*matka jatkuu
”…astua sisälle valoisaan pilveen ja huutaa: tässä meidän on hyvä olla…”
Istun laivan yläkannella rinnallani toinen meistä, elämäni tärkein ja läheisin ihminen. Lähtösatama jää hiljalleen horisonttiin. Viimeisiä näkymiä kotimaasta on muutaman sekunnin kirkas soihtu, kun auringon säteet osuvat pilviä tavoittelevan talon satoihin ikkunaruutuihin sinisessä auteressa. Vasemmalla häämöttävä eteläisen naapurimaan rantaviiva loittonee. Sitten on vain meri, kevyillä liplaplaineilla ja kuohupitsin reunustama laivanlevyinen vana, joka jää.
Päivä kääntyy illaksi. Päivällisen jälkeen yhdeksän aikoihin palaamme kannelle, jossa vaeltelee muitakin matkalaisia. Auringon oikealla puolella pilvessä on kaunis halo, jota yritän kuvata. – Aurinko laskee viistoon, sanoo Toinen. – Koska maapallo pyörii? – Ei, vaan koska olemme pohjoisella pallonpuoliskolla.
Auringonlaskun oranssi hehku taittuu karmiininpunaan ja violettiin. Kannelle ilmaantuu miehiä järjestelmäkameroineen, jalustoineen ja valotusmittareineen. Mitä vanhempi mies sitä mahtavampi objektiivi. Valosilta punertuu, kapenee, häipyy… Kun päivän tulinen pallo taivaanrantaan ehtii, olen kukkasista suurin ja punaisin…, tapailen muististani Hellaakosken säkeitä.
Objektiivimiehet katoavat, kun aurinko on laskenut, heitä ei jälkihehku kiinnosta. Tätä hetkeä olen janonnut koko kesän, tätä hurmaavaa sunset-drinkkiä: rubiininpunaista, violettiin vivahtavaa viiniä meren ja taivaan laakeassa lasissa, mausteena yläpilvien hento aprikoosi. Ja sen juomme yhdessä pohjaan asti, lopulta kahden.
Puoli yhdeltätoista täytenä loistava kuu on jo korkealla. Yön tummuessa meri muuttuu siniseksi ja valohuntu hulmahtaa laineille. Lapsensieluinen ihmettelijä minussa aina hämmästyy: miksi kuunsilta ei jää taakse, vaikka laiva puskee eteen päin. Miksi silta johtaa juuri hyttimme ikkunalaudalle, jossa kirjoitan? Ja kuka on tuo kaukaa loistava tähti, kuun ja meren välissä, kenen koti, minkä auringon valo?
Aamuyöllä satun heräämään neljältä. Kuiskaan Toiselle, että menen katselemaan auringonnousua. Hän tulee mukaan. Pujahdamme lämpimiin ja hipsimme kannelle. Ihastuksesta mykistyneinä katselemme himmeää kullanhehkua koillisella taivaanrannalla. Laiva kulkee varmana tasaista tietään. Päivännousun puolella lipuu yksinäinen purjevene ja kauempana rahtilaiva. Ensin syttyy horisonttiin pieni tulipunainen pilviviiru, sitten toinen. Ne laajenevat minuutti minuutilta. Ja sitten nousee tulinen pallo meren sylistä kuin luomisen aamuna. Ajattelen, että tulee sateisia syysaamuja, pimeitä talviaamuja, jolloin on muistettava tämä näky; kyllä aurinko nousee silloinkin. Hyräilen ’Onnellisia’: Jo valkenee kaukainen ranta ja koillisest aurinko nousee, jo auteret kiirehtii pois… – Kuudelta olemme taas kääriytyneet peittoihimme ja kohta unet näyttävät uusia kuvia.
”Jo valkenee kaukainen ranta ja koillisest aurinko nousee…”
*matka jatkuu
Risteilyohjelman kohokohdat ovat takana ja viikkomme lopuillaan. Siellä täällä alkaa nousta pintaan (pientä) kärsimättömyyttä matkatovereiden välillä ja (hillittyä) kritiikkiä. Totta on, että eräs erinomaisista oppaistamme on ilmeinen historiafriikki, jonka tietomäärä ja perusteellisuus on joistakin ollut uuvuttavaa. Toinen taas on oikeastaan enemmän elämäntaiteilija kuin opas ja kolmas vain nuori, hyvin kaunis ja erittäinkin kielitaitoinen.
Olen itse historiarajoitteinen henkilö, mutta perusteellisuus ei minua uuvuta eikä perusteettomuus häiritse, koska olen nyt valinnut kuvaamisen tavakseni lähestyä kohteita. Monet sinänsä arvokkaat yksityiskohdat ja kerrotut tarinat vie tuuli iloisesti sillä välin, kun keskityn kuvakulmiin ryhmän ulkokehällä. Tietoahan löytyy, mutta persoonallinen näkökulma on aina uniikki ja hetkellinen. Olen alkanut matkailun neljäkymmentä vuotta sitten kynän, muistivihon ja filmikameran kanssa. Saattaa olla, että jonakin päivänä väsyn kuvaamaan, mutta kynä ja vihko pysyvät mukana niin kauan kuin kuljen.
 
Linnojen laaksoa takaisin päin kulkiessa saamme vielä kerran ihastella ne uljaat maisemat. Jo kerran ohitettu Mainz on viimeinen pysähdyspaikkamme ennen kotiin paluuta. Iltakierrokselle olemme arpoutuneet elämäntaiteilijaoppaamme ryhmään. Pitkäperjantain hiljentämästä Mainzista ei muutenkaan paljon jää mieleen – paitsi hauskat patsashahmot, tyyppiä Mummeli ja Vaari!
Jokilaivaristeilyn perinteisiin kuuluu viimeisen päivän päättäminen kapteenin maljaan ja juhlaillalliseen. Vieraat ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, kaikki seitsemän ruokalajia tarjoillaan pöytiin. Kapteeni pitää puheen, johon joku risteilyn herrahenkilöistä vastaa. Pöytäseurueissa keskustelu käy vilkkaana ja ruoka – ah – se on taivaallisen täydellistä. Kunnianhimoinen keittiömestari saa suitsutusta taidoistaan.
Ennen nukkumaanmenoa pakkaamme laukut viittä vaille valmiiksi, sillä yön aikana laiva siirtyy Frankfurtiin ja aamiaisen jälkeen lähdemme laivalta. Oppaamme hyvästelevät meidät lentoaseman lähtöselvityksessä ja siitä lähtien olemme omillamme. Pääsemme Toisen kanssa ensimmäisinä turvatarkastuksesta helposti, mutta pitkällä käytävällä portille E22 lähdemme jostain syystä väärään suuntaan ja ajaudumme ovelle, joka pyöräyttää meidät saapuvan matkatavaran halliin. Sieltähän ei pääse takaisin muuta kuin uuden turvatarkastuksen kautta.
Toisella kertaa lentolaukkuani tuijotellaan epäluuloisesti läpivalaisussa ja joudun purkamaan sisällön sivupöydälle. Kamera menee olankohautuksella, mutta ne soittorasiat! niistä käydään neuvottelua ja niitä tutkitaan huolestuneina. (Kuittikin on jossain mutta missä!) Lopulta päättävät antaa niiden olla ja saan pakata kaiken takaisin. Sillä välin Toinen on saanut suunnistustaitonsa takaisin ja tajunnut, missä menimme vikaan. Löydämme tutun joukon.
Charterkone on jo tuonut tullessaan seuraavat risteilijät. Paluulähtöä odotellessa eräs matkatovereistamme soittelee hiljaa huuliharpulla ja muutamat hyräilevät mukana. Kohta lennämme kotimaisin siivin Reininlaakson kukkapuukeväästä odottamaan oman keväämme saapumista pohjoiseen.
 
Rüdesheimista lähdettyä kukaan ei malta mennä hyttiin päivälevolle, sillä pian alkaa matkan maisemallinen huippuosio. Yläkannella tuuli on viileähkö auringosta huolimatta, lämmintä ylle ja kamerat ja kiikari mukaan. Oppaan selostus pitää meidät hyvin kartalla. Viehkeitä kyliä kirkkoineen, vehmaita vuorenrinteitä vihreän erisävyissä ja valkeina kukkivin puin. Siellä täällä rinnenäkymä huipentuu muinaisen linnan siluettiin. On kuin matkaisi sadun purrella ritariaikaan.
Kovasti hehkutettu lähes pystysuora Lorelei-kallio Reinin mutkassa tuntuu meistä vaatimattomalta matkailtuamme Norjan jylhimmissä vuonomaisemissa, viime kesänä viimeksi. Onhan tarina kauniista Lorelei-neidosta toki traaginen ja kallio jokilaakson pehmeälinjaisista vuorista poikkeavan jyrkkä. Joelta katsoen kallion ylätasanteella seisovia ihmisiä hädin tuskin erottaa.
Haluan omistaa erään Reininlaakson kauneimmista linnoista, Stolzenfelsin, mielessäni Pikkuritarille. Ehkä hän joskus vuorostaan risteilee näillä seuduilla ja löytää tien linnaansa ja sen meille tuntemattomiksi jääneisiin aarteisiin.
 
näkymä eräältä sisäpihalta Koblenzissa
Illalla saavumme Deutsches Eckiksi kutsutun Reinin ja Moselin yhtymäkohdan läpi Koblenziin ja lähdemme vielä pienellä joukolla kierrokselle kaupunkiin. Reilun sadantuhannnen asukkaan kaupunki on yllättävän hiljainen, kiirastorstai-ilta ehkä vaikuttaa. Historioissa mainitaan ahkeraan muuan Trierin piispa, jonka patsaan tietysti näemme sekä Pyhä Florens, jonka nimikkokirkko on remonttihupussa. Olemme Florenzinaukiolla puoli kuuden maissa ja saamme ihmetellä museon seinässä olevaa vanhaa kelloa, jonka alapuolella on hassu, silmiään pyörittelevä miehennaama. Mies näyttää (punaista) kieltään kahdesti puolelta ja kuudesti täydeltä. Kellomieheen liittyi vääryyttä kokeneen kansalaisen tarina, jota varmaan sanottaisiin nykyään urbaanilegendaksi.
*jatkuu
Heidelbergistä lähdettyä laivan henkilökunta valmistelee meille yllätysohjelmaa, josta pääsemme nauttimaan salongissa illallisen jälkeen Rüdesheimiin rantauduttuamme. Ex-tempore-ohjelma perustuu kansainvälisen porukan persoonallisin kyvyin toteutetuille sketseille. Risteilyvieraat nauttivat huumorista ja palkitsevat esiintyjät iloisilla aplodeilla. Lopuksi laivaväki yhtyy hauskaan käärmetanssiin, joka kiemurtaa salongin pöytien väleissä. Kitarajazziakin vielä kuullaan oppaamme esittämänä. Illasta jää meille mukava tunnelma ja uskon, että ohjelman valmistelu on myös yhdistänyt taustoiltaan kirjavaa henkilökuntaa, joka on ensi risteilyllään.
 
Aamukierrokselle lähdemme söpöllä minijunalla, joka kolistelee rannalta pienen, viihtyisän Rüdesheimin keskustaan. Pääsemme tutustumaan 350:een erilaiseen mekaaniseen soittimeen Teknisen musiikin museossa, josta kaupunki on kuuluisa. Kiinnostava kohde, vaikka olenkin käynyt Varkauden vastaavassa museossa, jonka hieno kokoelma ei tämän rinnalla häpeä. Paikallinen opas tietysti kertoo, että Rüdesheimin museo on taas Euroopan ainoa ja maailman paras, mutta suomalainen oppaamme lisää kääntäessään, että onhan meilläkin se Varkaus.
Museon myymälästä Kummipojan Tytteli tulee saamaan viisivuotispäiväkseen ihanan soittorasian, joka soittaa Jaakkokultaa ja avatun kannen peilin edessä balettihamebarbi tanssii. Tyttelin Pikkuveljelle valikoituu yksinkertaisempi soittorasia, joka kestää puolitoistavuotiaan kovaa kohteluakin. Jään haikailemaan muuatta hopeista rasiaa, josta avatessa tulee esiin laulava mustarastas. Ei voi kuin ihmetellä, miten laulu on saatu niin aidonkuuloiseksi. Hinnat näkyvät liikkuvan tuhannen ja kahdentuhannen euron välillä, joten se siitä.
 
Pienen kaupungin keskustassa ja jokirannassa kävelyyn jää nyt enemmän aikaa, joten loput tuliaiset ehtii rauhassa bongata kuululta Drosselgasselta, jossa muutenkin on hupaisaa kävellä ja ihmetellä mitä ikinä tavaraa puodit ovatkin pullollaan. Joen rantapuistossa käyn halaamassa itkupajua ja Toinen nojailee hetken pajun vieressä seisovaan kuuseen, jossa on vahvat oksat ja tuuheat neulaset.
*jatkuu
|
|
