Rüdesheimista lähdettyä kukaan ei malta mennä hyttiin päivälevolle, sillä pian alkaa matkan maisemallinen huippuosio. Yläkannella tuuli on viileähkö auringosta huolimatta, lämmintä ylle ja kamerat ja kiikari mukaan. Oppaan selostus pitää meidät hyvin kartalla. Viehkeitä kyliä kirkkoineen, vehmaita vuorenrinteitä vihreän erisävyissä ja valkeina kukkivin puin. Siellä täällä rinnenäkymä huipentuu muinaisen linnan siluettiin. On kuin matkaisi sadun purrella ritariaikaan.

Kovasti hehkutettu lähes pystysuora Lorelei-kallio Reinin mutkassa tuntuu meistä vaatimattomalta matkailtuamme Norjan jylhimmissä vuonomaisemissa, viime kesänä viimeksi. Onhan tarina kauniista Lorelei-neidosta toki traaginen ja kallio jokilaakson pehmeälinjaisista vuorista poikkeavan jyrkkä. Joelta katsoen kallion ylätasanteella seisovia ihmisiä hädin tuskin erottaa.

Haluan omistaa erään Reininlaakson kauneimmista linnoista, Stolzenfelsin, mielessäni Pikkuritarille. Ehkä hän joskus vuorostaan risteilee näillä seuduilla ja löytää tien linnaansa ja sen meille tuntemattomiksi jääneisiin aarteisiin.

näkymä eräältä sisäpihalta Koblenzissa

Illalla saavumme Deutsches Eckiksi kutsutun Reinin ja Moselin yhtymäkohdan läpi Koblenziin ja lähdemme vielä pienellä joukolla kierrokselle kaupunkiin. Reilun sadantuhannnen asukkaan kaupunki on yllättävän hiljainen, kiirastorstai-ilta ehkä vaikuttaa. Historioissa mainitaan ahkeraan muuan Trierin piispa, jonka patsaan tietysti näemme sekä Pyhä Florens, jonka nimikkokirkko on remonttihupussa. Olemme Florenzinaukiolla puoli kuuden maissa ja saamme ihmetellä museon seinässä olevaa vanhaa kelloa, jonka alapuolella on hassu, silmiään pyörittelevä miehennaama. Mies näyttää (punaista) kieltään kahdesti puolelta ja kuudesti täydeltä. Kellomieheen liittyi vääryyttä kokeneen kansalaisen tarina, jota varmaan sanottaisiin nykyään urbaanilegendaksi.