”…astua sisälle valoisaan pilveen ja huutaa: tässä meidän on hyvä olla…”

Istun laivan yläkannella rinnallani toinen meistä, elämäni tärkein ja läheisin ihminen. Lähtösatama jää hiljalleen horisonttiin. Viimeisiä näkymiä kotimaasta on muutaman sekunnin kirkas soihtu, kun auringon säteet osuvat pilviä tavoittelevan talon satoihin ikkunaruutuihin sinisessä auteressa. Vasemmalla häämöttävä eteläisen naapurimaan rantaviiva loittonee. Sitten on vain meri, kevyillä liplaplaineilla ja kuohupitsin reunustama laivanlevyinen vana, joka jää.

Päivä kääntyy illaksi. Päivällisen jälkeen yhdeksän aikoihin palaamme kannelle, jossa vaeltelee muitakin matkalaisia. Auringon oikealla puolella pilvessä on kaunis halo, jota yritän kuvata. – Aurinko laskee viistoon, sanoo Toinen. – Koska maapallo pyörii? – Ei, vaan koska olemme pohjoisella pallonpuoliskolla.

Auringonlaskun oranssi hehku taittuu karmiininpunaan ja violettiin. Kannelle ilmaantuu miehiä järjestelmäkameroineen, jalustoineen ja valotusmittareineen. Mitä vanhempi mies sitä mahtavampi objektiivi. Valosilta punertuu, kapenee, häipyy… Kun päivän tulinen pallo taivaanrantaan ehtii, olen kukkasista suurin ja punaisin…, tapailen muististani Hellaakosken säkeitä.

Objektiivimiehet katoavat, kun aurinko on laskenut, heitä ei jälkihehku kiinnosta. Tätä hetkeä olen janonnut koko kesän, tätä hurmaavaa sunset-drinkkiä: rubiininpunaista, violettiin vivahtavaa viiniä meren ja taivaan laakeassa lasissa, mausteena yläpilvien hento aprikoosi. Ja sen juomme yhdessä pohjaan asti, lopulta kahden.

Puoli yhdeltätoista täytenä loistava kuu on jo korkealla. Yön tummuessa meri muuttuu siniseksi ja valohuntu hulmahtaa laineille. Lapsensieluinen ihmettelijä minussa aina hämmästyy: miksi kuunsilta ei jää taakse, vaikka laiva puskee eteen päin. Miksi silta johtaa juuri hyttimme ikkunalaudalle, jossa kirjoitan? Ja kuka on tuo kaukaa loistava tähti, kuun ja meren välissä, kenen koti, minkä auringon valo?

Aamuyöllä satun heräämään neljältä. Kuiskaan Toiselle, että menen katselemaan auringonnousua. Hän tulee mukaan. Pujahdamme lämpimiin ja hipsimme kannelle. Ihastuksesta mykistyneinä katselemme himmeää kullanhehkua koillisella taivaanrannalla. Laiva kulkee varmana tasaista tietään. Päivännousun puolella lipuu yksinäinen purjevene ja kauempana rahtilaiva. Ensin syttyy horisonttiin pieni tulipunainen pilviviiru, sitten toinen. Ne laajenevat minuutti minuutilta. Ja sitten nousee tulinen pallo meren sylistä kuin luomisen aamuna. Ajattelen, että tulee sateisia syysaamuja, pimeitä talviaamuja, jolloin on muistettava tämä näky; kyllä aurinko nousee silloinkin. Hyräilen ’Onnellisia’: Jo valkenee kaukainen ranta ja koillisest aurinko nousee, jo auteret kiirehtii pois… – Kuudelta olemme taas kääriytyneet peittoihimme ja kohta unet näyttävät uusia kuvia.

”Jo valkenee kaukainen ranta ja koillisest aurinko nousee…”