Olemme varanneet paluumatkan laivapaikan Viking Amorellaan Tukholmasta torstai-illaksi, joka on siis takarajana. Jätämme Kööpenhaminan kirkot, museot, kuninkaalliset linnat, Tivolin, Christianian ja muut kutkuttavat nähtävyydet suosiolla toiseen kertaan – kaupunkiinhan on helppo päästä lentäen milloin tahansa. Yksi juttu on kuitenkin must; emme voi lähteä Tanskasta tervehtimättä Pientä Merenneitoa. Tässä Tiemestarin parhaimmat ominaisuudet pääsevät loistamaan: se johdattaa ajajan mutkitta ja kyynelittä oikeaan rantaan.

Tanskalaiset rakastavat Den Lille Havfrue-patsastaan, joka on paitsi turismin vetonaula myös vandalismin kohde. Tanskalaiset pitävät kirjaa siitä, mitä pronssinen patsas on saanut kestää: kerran Merenneidon hiukset maalattiin punaisiksi, kahdesti patsaalta on viety pää, molemmat kädetkin on leikattu irti. Kun koko patsas varastettiin syntyi ihan maansuru ja löytymistä juhlittiin. Jalustakivi on siirretty nykyään kauemmas rannasta, mikä on vähentänyt ilkivaltaa. Alkuperäisen patsaan teki v. 1913 kuvanveistäjä Edvard Eriksen, mallinaan primaballerina Ellen Price, joka oli kuuluisin Pieni Merenneito-baletin nimiroolin esittäjistä. Baletti kuten patsaan ideakin perustuu Hans Christian Andersenin rakastettuun satuun, jonka kaikki tuntevat. Paikalla on nytkin bussilasteittain matkailijoita ja kun jokaikinen haluaa tulla kuvatuksi patsaan edustalla, joudun hyppelehtimään rantakivillä odottelemassa hetkeä, jolloin yksikään yli-innokas nuorimies ei kahlaa roikkumaan neidon kaulaan. Alkaa sataa ja väki leväyttää vielä sateenvarjot auki niin, että näköalat supistuvat entisestäänkin. Viereisissä kojuissa kaupitellaan tottakai kaukoidässä taiteiltuja miniatyyripatsaita, kortteja ja muuta väistämätöntä.

Istumme hetken autossa patsasalueelta sivussa odottelemassa sateen rauhoittumista. Rannan tuntumassa on kaunis, lintuperspektiivistä viisisakarainen 1600-luvun linnoitusalue Kastellet, jossa haluamme vielä promeneerata. Olemme jo havainneet, että näillä main sade ei kestä viikkoa niin kuin meillä, vaan kuuro saattaa olla ohi varttitunnissa. Niin nytkin tapahtuu; kun nousemme valleille, paistaa jo aurinko. Meri kimaltaa kauempana, ruoho miljoonin pisaratimantein puistopolun varrella. Tuuli ravistaa lehvästöstä sadekyyneleitä kasvoille, kun pysähdyn halaamaan ikivanhaa tammea. Kukat räiskyttävät punaista ja keltaista ruohonvihreään. Vallitiellä tulee vastaan tiukkailmeinen vartiosotilas paraatiasussa kierroksellaan. Ohitsemme puuskuttaa viidennen kerran harmaatukkainen jäntevä kuntoilija paita märkänä. Vallitiellä kuulemme vihdoin suomeakin kahden vastaantulevan, rattaita työntelevän äidin keskustelusta. Kastelletin raikkaat tuulahdukset ja huikaisevat näkymät jäävät päällimmäiseksi sieluun, kun kohta sukellamme meren ali, nousemme Äresundsbro’lle ja Tanska jää taakse.

*matka jatkuu