Päivä on kuuma, etsimme kannelta varjoa. Neljän aikaan Finnlady rantautuu Gdyniaan, jossa osa matkustajista vaihtuu. Tämä poikkeama on ensimmäistä kertaa käytössä uusitulla reitillä. Gdynia näyttää valtavan suurelta lähtösatamaamme verraten. Kymmeniä laitureita nostureineen, yllättävän paljon harmaita sotalaivoja. Jollakin laiturilla puretaan vanhaa alusta, hitsauskipinät sinkoilevat. Näyttää siltä, että Puolan satamat eivät ole vielä ehtineet Varsovan liiton ajoista EU-aikaan. Ruosteista romua on paljon.

Matkapäivään kuuluu kolme ateriaa. Tarjoilupöydät tulvivat herkkuja. Lajien runsaus vaikeuttaa valintaa, siivu sieltä toinen täältä täyttää äkkiä lautasen. Ruoka on laadukasta, maussa tosin huomaa kotikeittiötä runsaamman suolan käytön. Laivan pikku myymälästä etsin lavendelisaippuaa, mutta löytyykin ihanasti orvokintuoksuista (’must’-tuliainen itselleni). Sieltä pyrkii mukaamme myös valkoturkkinen, pieneen käteen sopiva lammas, jonka pyöreiksi hiotuilla puujaloilla voi hellästi kutitella Pikkuritarin selkää.

Tämän matkan iltajuttu on Petri Tammisen pokkari Mitä onni on, jota luen ääneen. Ensin Toinen näyttää vain kuuntelevan kohteliaasti, mutta miehisen huumorin sävyttämän tarinan edetessä hän alkaa jo hymyillä ja naureskella kuulemalleen. Itsekseni luen kansituolissa Anam caraa, kelttiläisen viisauden kirjaa. Teksti on hyvin hoitavaa ja antaa ajatuksille ravintoa. Mietin vääjäämättömyyksiä, auringon vaellusta taivaan laelta meren syliin, ihmisen elämän kulkua. Valo ja meri, elämän kehto ja hauta. Ajatus tuntuu rauhoittavalta ja kauniilta.

Vuoteessa annan hytin ikkunasta näkyvän kuunsillan lumota minut uneen. Pilviharso häilähtää, lipuu kuun kasvoilta ja kohta se nauraa minulle koko naamallaan.

*matka jatkuu