Pissismummo on tässä kärvistellyt aikansa, kunnes moniaat yöt synkein aatoksin valvoskeltuaan otti ja tilasi viimein ajan tohtorille. – Tämä ei nyt vetele eikä työntele, kiukutteli Mummo itsekseen, joku tolkku tähän on löydyttävä.
– Jahas, klanipäinen koipitohtori ryki saatuaan Mummon tuolille istumaan. – Mikäs teitä vaivaa? – No, senkun tietäis, kimahti mummo. – Koipi julmistelee ja juilii ylhäältä alas asti, kivistelee ja kenkkuilee. Vaikka miten päin sen kanssa yrittää öinään kieriskellä, ei unta nää. Luuvaloko tähän iski vai mikä?
Vaivain laadun kuvailua kotvan kuunneltuaan tohtori käski riisua. Mummo kiemurteli ulos verhoomuksistaan ja seisoi pian Koipitohtorin edessä rintsikkarinnoin pikkupöksysillään. Kaljupää kyykytti Mummoa, neuvoi pritsille istumaan ja naputteli vasaralla ristiselkää niin että mummonsilmissä säkenet lensi, käski oikosekseen ja taivutteli koipia joka suuntaan, raapi jalkapohjia ja paukutteli polvia. Melkoinen vasaramies tämä, tuumi Mummo.
– Onkos selkää tutkittu aiemmin, ynähti Koipitohtori, kun Mummo oli taas kääriytynyt päällimmäisiinsä. – Lienee ainakin neljännesvuosisata viime kerrasta, ei kuulemma ollut nikamissa vikaa, mutta kamalan kipeänä oli selkärustinki silloinkin ja on ollut pitkin elämän matkaa aika ajoin. Jumpalla on menty työvuodet, mutta nyt ei käy enää sauvailulenkitkään laatuun.
Seurasi meditaatio, jonka Koipitohtori käytti sivelemällä sänkistä leukaansa, tökkimällä tietokoneensa näppäimiä kahdella sormella, tutkailemalla perheraamatun paksuista tiheäpränttistä remedia fennicaa ja tulostamalla peukalonhangallisen paperia, joihin piirteli nimikiemuransa ja naputteli leimat. Pissismummo taas meditoi tarkastelemalla potilastuolin vastapäistä seinää, jota koristivat värikkäät ihmisen luiden ja lihasten kuvat.
Yhteisymmärryksen vallitessa erosivat nämä kaksi tietäen kohtapuoliin taas tapaavansa, kunhan Mummo on tahollansa selvinnyt lähetenivaskalla ohjeistetusta kierroksesta ja kokeillut alustavasti nohevaa apteekkituotetta, jonka pitäisi purra kenkkukoipeen.
Torstaimummolassa huovutettiin tänään. Iloisenvärisiä patalappuja on tulossa, kunhan ne ensi kerralla saadaan valmiiksi. Keskustelussa on tullut esiin toistuvia pettymyksiä kotipalveluun ja terveydenhuoltoon, erityisesti lääkäreihin. Sekin on käynyt ilmi miten tärkeitä ovat eläimet vanhusten arjessa. Kissat ymmärtävät puhetta, linnut käyvät ikkunalla ja syövät kädestä. Koiria ei kellään enää ole, mutta niitä muistellaan, jotka joskus olivat.
Eräs ryhmäläinen oli täyttänyt pyöreitä vuosia viime viikolla ja hänelle laulettiin. Hän kertoi ostaneensa pienen suklaakakun syntymäpäiväksi. Yksin hän sitä sitten söi ja syö vieläkin. Kakku ei lopu millään, kun se ei maistu. Ainoasta pojasta ei kuulunut mitään äidin syntymäpäivänä niin kuin ei muutenkaan. Kertojaa itketti. Yksinäisyyden syvyys riipaisi meitä, jotka kuulimme.
Henkilökohtaisia mainoksia tipahtelee näinä aikoina tiuhaan Pissismummon ja Poikakaverinkin postilaatikkoon. Mummo ihmetteleiksen, miten niin monella tässäkin kaupungissa on kova hinku päättäjäksi, vaikka tietäähän tuon, että paikkoja on rajallinen määrä. Sitä paitsi tympeä on päättäjän virka, alituista istumista iltamyöhäiseen puheenpölötystä kuuntelemassa. Päättämisen puuhan positiivinen puoli on tilille rapsahtava kokouspalkkio, mutta toisekseen vastaantuleva kuntalainen syleksii perään ja eessä sekä takana päin moitiskelee kehnoiksi uutteroinnin tuloksia.
Pissismummolla on ollut kelpo äänestettävä kauniinvärisessä puolueessa ja on vieläkin. Kun niin kovasti informeerattiin paikallisen aviisin vaalikonetta, tuumi Mummo, että jos kysäisisi koneelta ken olisi päättäjäksi parhain. Vaan mitäs. Läjäpäin avoimia kysymyksiä oli tarjota vaalikoneella. Ittekkös tässä pitää ratkoa kaikki kaupungin ongelmat, nurisi Mummo, mihin puolestapäättäjiä enää ollenkaan tarvitaan. No, äläs, Pissismummo napsi pallukat kohdalleen ja tärkeyspisteet kaupan päälle. Ja kone valita raksutteli ehdokasta.
Mutta mitäs taaskin. Eihän tuo pystynyt päättämään ehdokkaastakaan, mokoma äänilottohärveli. Tarjosi kymmenen uppo-outoa nimeä, että valitse itte näistä. Ja kaikki olivat vääränvärisistä porukoista! Mummo reklamoi Poikakaverille, että vaalikone on värisokea eikä pysty päättämään mistään, mitä semmoisella tekee. – Ei pysty eikä mitään, tuumi Poikakaverikin.
Pissimummo hoksaantui kaivelemaan koneen uumenista entis-oivallisen äänestettävänsä näkemyksiä vaalikonetta vaivaaviin ongelmiin. Noo, piirun pari heittivät näkemykset siellä täällä Mummon valinnoista, mutta ei kuulunut tuo onneton koneen mielestä kymmenen parhaan joukkoon. – Kovin on kone turhantarkka nirppanokka, puhisi Mummo, – tietäähän tuon sokea reettakin, että tuommoinen mahtuu virhemarkinaaliin.
Eräänä aamuna Pissismummo tuli havainneeksi, että yhden lauseen sorvaaminen saattaa kestää jopa kolme minuuttia. Tästähän ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin että minuutit ovat ihmeen lyhyitä nykyään. Ei ole ihme, että Mummon päivät ovat yhtä mittaa ja ykskaks illassa eikä aikaansaannosta näy.
Tarvitseeko ikäihmisen ylimalkaan tehdä kuin yhtä askaretta kerrallaan. Ai miten niin, pitääkö tätä nyt vielä perustella! No, kaamea sotkuhan siitä syntyy, kun iäkkö aloittaa puuhan, muistaa kohta toisen eilen keskeytyneen, joka on saatettava loppuun mitä pikimmin. Siinä askaroidessaan hän havaitsee kolmannen vaativan kiireellisiä toimenpiteitä. No nälkähän siinä alkaa näivertää ja jääkaapin ovella on käytävä meditoimassa. Syötyä odottaa tiski ja sohva kutsuu. Nih. Tuliko tämä nyt selväksi: montako on askaretta levällään!
No, asiaan. Tiesittekö, että on olemassa harvinaiseksi käynyt ihmislaji, jolla on huushollissaan mankeli, tuo yksinkertainen muinaisvehje, jolla saa töpselin seinään lykättyään kelata lakanaa ja pöytäliinaa sun muuta tarviketta. Ja niin on sileetä kuin vauvan pylly, mistä nyt mieleen tulikin moinen vertaus mummolle (hihii). Kyllä kelpaa nukuskella sekä ittens että yövieraan mankelinsileissä lakanoissa.
Mummo siis ryhtyi mankeloimaan tässä aamuna muutamana. Puuha on sikäli kaksivaiheinen, että kelausta kestää noin kolmisen minuuttia ja sitten viikataan kelalta peruutettu silkosensileä vaatehuoneen hyllylle ja vaihdetaan mankeliin seuraava. Mummo tuumi mankelin ääressä seisoskelun olevan tylsää. Mitä kiivaammin kela rullasi sitä hitaammin kuluivat minuutit. Voisikohan tässä välissä… muistuikin mieleen muuan kirjoitustehtävä, joka piti huomenissa olla valmis.
Puolen tunnin päästä, kun Mummo oli päässyt kirjoituspuuhassa hyvään alkuun, hän muisti äkisti mankelin, joka pyöri uutterasti toisaalla ja ryntäsi paikalle. Kyllä oli übersileetä lakanaa, mutta oli vehjekin jo kuumentunut huolestuttavasti. Mummo palasi jutun pariin, teksti edistyi, mutta mankelointipuuha oli jäähyllä.
Sitten Pissismummo keksaisi miten saisi sujumaan kaksi työtä yhtaikaa. Kirjoitusapparaatin viereen hän otti keittiöstä hälyttimen, jonka voi säätää soimaan kolmen minuutin perästä. Niin jatkuivat molemmat puuhat eikä mankeli kuumentunut liikaa. Ajatus vain keskeytyi aina sen verran, että Mummo ei ehtinyt sorvata kuin yhden lauseen kun hälytys jo taas ilmoitti minuuttien kuluneen.
– Eipä ole kolmen minuutin lauseissa paljon tolkkua, tuumi Pissismummo tutkittuaan juttuaan myöhemmin. Jos joku sattuisi tietämään vuorotyön, joka sopisi kolmen minuutin pätkissä mankelinhurinan säestyksellä puuhattavaksi, niin kertoisi Mummolle, pliis.
Torstaimummolassa oli tänään tarkoitus muistella kouluaikaa. Alun kuulumiskierroksella kukaan ei sanonut sanaakaan Kauhajoen tapahtumista. Viimein otin asian puheeksi kysymällä miten itse kukin oli kuullut uutisen. Oli kuin korkki olisi ponnahtanut pullon suusta, jokainen halusi puhua.
Kukin reagoi luonteensa ja elämänkokemuksensa mukaisesti. Joku tuli vihaiseksi, joku puhui pelosta, toinen omaisten surusta, kolmas nuorten vaikeuksista nykyaikana. Joukossa oli myös pari vanhusta, joita tapaus ei tuntunut liikuttavan tunnetasolla lainkaan. Ajattelin, että he olivat kokeneet sota-ajan lapsuuden ja niin paljon vaikeaa elämässään, etteivät jaksaneet välittää.
Koulumuistoja tuli suorastaan tulvimalla. Paljon puhuttiin kiusaamisesta, ankarista ja rankaisevista opettajista, pitkistä koulumatkoista (jopa seitsemän kilometriä!) ja sodan keskeyttämästä opintiestä. Myös hassuja ja hauskoja muistoja tuli esiin. Muistelu jatkui vielä kahvipöydässäkin, aika tuntui loppuvan kesken.
Ennen ei kaikki suinkaan ollut paremmin. Opettajilla oli auktoriteettia liikaakin. Kiusaajia ja kiusattuja on aina ollut koulumaailmassa. Eilen saattoi oppilas olla opettajan mielivallan uhri, tänään osat ovat vaihtuneet.
Ensimmäistä kertaa elämässään ehti Pissismummo alituiselta lukemiseltaan kotikaupungin kirjastossa kokoontuvaan lukupiiriin. Mummo aprikoi vapaan kansansivistystyön syyskauden ohjelmaa tutkaillessaan, jotta voisihan tuota kokeilla syysiltojen ratoksi.
Kirjastontäti otti asiakseen valistaa lukupiiriläisiä ennakkoon luettavien kirjojen listalla. Pissismummo meni kirjeen saatuaan niiltä sijoiltaan kirjakauppaan ja bongasi listan ensimmäisen pokkarihyllystä. Seuraavat pani hän sitten kirjastosta tilaukseen.
Piirin ensimmäiseen istuntoon saapui paikalle kaksi muuta naisihmistä Kirjastotädin ja Pissismummon lisäksi. – Raju on yleisömenestys, tuumi Mummo äimistyneenä. Kirjastotäti kertoi ilmoittautuneita olleen viisi. Mihin lie kaksi haamusielua eksynyt harhailemaan, se ei selvinnyt.
– Siihen nähden miten paljon kirjastossa käy asiakkaana lukijaa ja lainaajaa, on kirjoista keskusteleminen ilmeisen aliarvostettua, tuumittiin kirjaston yläparven pyöreän pöydän ääressä. – Ei ne ihmiset töiltään ehdi, mutta kun ei töistä päästyäänkään, tuumi Mummo ikätovereineen. Kirjastotäti oli nuorin porukasta, muiden ritarittarien ikää lienee paras olla kommentoimatta.
Istunnon piti kestämän puolitoista tuntia, vaan aika siinä hurahti niin, että kuulutettiin jo kirjaston sulkemisajan olevan käsillä ja poistuminen kävi välttämättömäksi. – No, mitäs, Poikakaveri kysäisi Pissismummon kotiuduttua. – Mitäs mitään. Paljon oli puhetta yhdestä kirjasta eikä kaikkea kumminkaan ehditty sanoa. Hohhoijaa.
Vähän jäi kaihertamaan otsaluuta kysymys, oliko tämä nyt viisautta vai ajanhukkaa. Katsotaan nyt, jos nämä syksyiset neljä kertaa.
Torstaimummola on palannut kesätauolta. Minulle se merkitsee herätyskellon soimista vartin yli seitsemän. Aamun lehti jää kesken, on ehdittävä läheiselle bussipysäkille puoli yhdeksäksi odottamaan invataksia. Haemme yhdessä taksinkuljettajan kanssa mummelit kotoaan eri puolilta kaupunkia Hyvinvointityön keskukseen. Keräilyyn menee kolme varttia.
Kahdeksan ikäihmisen pienryhmään on vaihtunut kaksi jäsentä. Ryhmäläisten liikkuminen on huteraa ilman apuvälineitä, mukana on keppiä, rollaa ja pyörätuolia. Palkattu projektinjohtaja vastaa ohjelman suunnittelusta, toteutuksessa ja vanhusten apuna toimii kaksi vapaaehtoista. Olen ollut mukana projektin alusta asti.
Tänään kukin kertoi ensin sanallisesti kesänsä tapahtumista ja myöhemmin maalattiin vesiväreillä kesän tunnekuvia. Vakio-ohjelmana on aina aluksi kuulumiskierros ja verryttely ja lopuksi nautitaan yhdessä kahvia ja voileipiä. Kahdeltatoista auto tulee hakemaan ja halaus kuuluu ilman muuta kaikille lähtiäisiksi.
Huomaan kiintyneeni kovasti kaikkiin mummeleihimme. Uudet osallistujat tuntuivat solahtavan joukkoon vaivatta, porukka otti heidät lämpimästi mukaan. Olen iloinnut myös yhteistyöstä ennestään tutun projektinvetäjän ja keväällä tutuksi tulleen toisen vapaaehtoisen kanssa. Meillä on hyvä tiimi. On palkitsevaa nähdä yhdessäolon virkistävä vaikutus.
Sanotaan, että vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa. Ajatus lienee, että lyhytkin väliaika voi verottaa vanhan hyvinvointia, kun samassa ajassa lapsi kasvaa, kehittyy, oppii uusia taitoja. Tässä projektissa teemme vähenemisestä taidetta. Vahvistamme oikeasti positiivisia asioita, arjen valööreja.
Muuanna leppoisana aamuna hyvin nukutun yön jälkeen Pissismummo oli taas reissuun lähdössä, liikkuvainen kun on. Muutaman päivän tarviketta oli askaroitu reppuun ja kaulapussukassa olivat netistä tulostettu menopaluulippu junaan, kukkaro ja kotiavaimet valmiina. Selviä pasmoja sotkemaan puhkesi taivaallinen vedentulo, piti kaivaa sateenvarjo pakkauksista, tutkailla äkkiä aikatauluja ja kaivella kolikkoja taskuun bussia varten.
Kun Mummo putkahti onnikasta kotiasemalle, pani hän merkille hämmentävän seikan: kas, kaulapussi ei ollutkaan mukana. Mummon ratas nitkahti äkisti tyhjää: siis liput… ja avain! Oli sentäs reppu ja repussa kännykkä. Mitäs, Mummo soittamaan onnetonna Poikakaverille, joka oitis hurmelsi puolen tunnin matkan päästä työpaikaltansa apuun. Aiottu juna tuli ja meni tietysti sillä kertaa ihan ajallaan ja ilman Mummoa.
Voitte uskoa, että Pissismummo piti hartaasti huolen seuraavaan junaan ehtimisestä kera repun ja kaulapussukan. Vähän aikaa Mummoa kirvelsi kahdesti maksettu menomatka, mutta pian sekin harmi unohtui, kun perillä oli sentäs mukavampaa mietettä. Reppu, pussukka ja sateenvarjo saivat askaroinnin tuloksena pian seuraksensa kassillisen marjapurnukoita.
Koitti sitten kotiin lähdön hetki. Eikös taas pamahtanut satamaan kuin esteristä. Tapsuta siinä sandaaleissa majapaikasta asemalle reppu seljässä, sateenvarjo kourassa ja marjakassi toisessa. Ja pussukka kaulassa. Ikävä juttu, mutta sillä nimenomaisella asemalla ei ole katettua laituria eikä minkäänlaista odotustilaa. Junaa jo kuulutettiin vaan mikäs se olikaan Mummon vaunu ja paikka?
Lippu löytyi yhdelläkin kädellä kaivellen, kun laski marjakassin maahan, mutta näkimet peijakkaat olivat jossakin repun sivutaskuista. Pissismummo tihruamaan sateessa nettilipusta ilman lukulinssejänsä mikrokirjasimilla painettua paikkatietoa. Vaunu?.. öö .. kakkonenkos tuo.. ja paikka? .. oiskohan kolmonen ja .. ykkönen? Juna jyski asemalle, lippu taskuun, marjakassi messiin ja Mummo junaan.
Pari asemanväliä Mummo ehti tasaantua, kun kohdalle pysäköi japanilaisseurue kyselemään paikkaa turistienglanniksi. Mitä ne viittilöi, missä lie thirtyfive… jaa, mutta hetkinen… Pissismummo nousi oikein käytävälle katsomaan: eipä perhanaa, mites minä …näytän itte istuvan kolmevitosessa! Mummo pyytelemään nolona anteeksi ja keräämään kipin kapin kimpsujaan.
Käytävällä on kuulkaa melko tylsää seisoskella tönittävänä tavaroineen, etsiä silmälaseja ja tutkia lipusta, missäs mun pitikään olla. Juu, paikka oli kylläkin 31, mites se nyt tulikin sössittyä, mutta hetkinen.. vaunuhan tässä pitäis olla vitonen eikä kakkonen! Kamat kainaloon ja vielä takki mukaan ja niine hyvineen kolme vaunuosastoa tuonnemmaksi. Oikein syvään huokaisi Mummo, kun viimein oikealle paikallensa suoriutui.
Vähän ajan päästä juna hidasti ja lopulta seisahti keskelle metsää. Selitystä ei kuulunut, ihmeteltiin mikä on. Juna nytkähti liikkeelle, mateli hetken, hyytyi taas. Mummo tutki lippua, aikataulun mukaan pitäisi kohta olla vaihtoasemalla. Kun kaupunki alkoi hahmottua ikkunan taa, Mummo keräsi taas omaisuutensa ja siirtyi eteiseen. Vaan mitäs, laiturin kyltti kertoi, että oltiinkin vasta edellisellä asemalla ja Mummo jäämässä junasta kuin entinen eno veneestä. Olipa vähällä!
Nyt vastoinkäymisiinsä jo hivenen kyrsiintynyt Pissismummo siirtyi nyssäköineen kahvilavaunuun, nakkasi tavarat penkille ja haki pullakahvit. Mummo oli tuskin kulausta juonut, kun vastapäätä istunut ukko jo rykäisi repliikin: ”Mikä on ongelma?” Mistä se tuo nyt jo tietää, että ongelmaa on ollut ihan riittävästi, tuumi Mummo itsekseen ja keskittyi kahviinsa. Ukko äityi kehittelemään elämänsä tarinaa ja Mummo haukantarkkana vahti maisemaa osuakseen jäämään oikealle asemalle.
Asema, jolla Pissismummo viimein rynnisti ulos, oli mikä pitikin ja nyssäkät kaikki mukana, mutta Mummopa eksyi reppuineen ja marjoineen väärään hissiin, joutui palaamaan samaa tietä takaisin tulolaiturille. Opastaulu kertoi, että Mummo joutuu odottamaan kolme varttia seuraavaa lähijunaa. Tunnin välein kulkeva oli jo aikaa sitten mennyt, koska intterin aikataulu vanui matkalla. Oikea hissikin löytyi ja sen myötä tie asemakioskille. Jätski viilensi hieman Mummon kyrsimystä.
Reissun viimeinen junakyyti tarjosi yllättäen lohtua ryytyneelle Mummolle. Puolimatkasta pullahti sisään nuori mies kännykkä korvalla ja tilitti tuskissaan kaverilleen puhelimeen, että oli unohtanut ’kello kolmen keikan’ keskustassa. Sieltä oli soitettu varttia vaille, että missä h…..issä sä oot, miesparalla pyykit koneessa, penskat pihalla, auton ovenkahva purettu korjaamista varten ja hikiset rynttyyt niskassa. – Tuli vähä s……n kiire säätää ittensä seuraavaan junaan, mourusi mies. – Asemalle tulin kuule sataaviittäkymppiä ja ovee teippasin sen verran, ettei se tielle putonu. Ei tosiaankaan ollu Pekan päivä, vuodatti miesparka.
Pissismummo huokasi ja hymyili jo sisään päin. Ei ollu Mummonkaan päivä. Vaan sattuuhan näitä häröjä, nuoremmillekin.
– Erinomattaista on, tuumi Pissismummo kesähelteiden välillä, että edesmennyt legendaarinen yrmykriitikko Jukka K. on viimein saanut seuraajan. Hesarin ’Kanavalla’ Katja M. näet mätki topakasti ja hyvissä ajoin ennen syysateita maan rakoon lauantai-iltojen katsotuimman, sen aivovuoto-ohjelman.
– Kiukuksi pistää, eipä ole telkkaykkösellä kymmeneen vuoteen ollut muuta virikettä sohvaansa nuupahtaneille katsojille tarjota lauantaiehtoona kuin jälkilämmitettyjä kökköuutisia mukakilpailuna ainasamojen julkkisnaamojen kesken, Mummo tilittää. Yyberkiusallisia kättelysessioita, teennäisiä poskipusuja ja naurunmölähdyksillä osallistuva yleisö studiossa.
– Vaan voiko satojen tuhansien, ellei mukamas miljoonan hoikosenaan hohottava kotikatsomo väärässäkään olla, Mummo meinaiksen? Jossevaikka onkin muitten mielestä hauskaa? Pitäähän maassa sentään yksi tanakka sovinistilinnake olla, missä tahatonta, väkisin väännettyä ja kirskuvan huonoa komiikkaa saa kyllikseen. Hähää.
Pissismummo on otettu aiheesta. Poikakaveri siinä kohta taas hekottaa lauantaisin ja pitää kapulaa selkäns takana, jottei Mummo pääse säätämään. Aargh!
Pissismummon poikakaveri oli suorittanut tarpeelliseksi katsomansa hankinnan. Mainittakoon, että kyseisen henkilön hankinnat tuppaavat ylipäänsä olemaan teknistä sortimenttia. Henkilö on sitä paitsi entisenä (erittäin ent.) suunnistajana karttaekspertti.
Mummo ja Poikakaveri olivat nimittäin lähdössä pitkänmatkan liikenteeseen Kehräävällä Katilla. Tiedetään yleisesti, että ajajan vierushenkilö joutuu ankaraan vastuuseen tienpäällä siitä, että ajaja on kartalla. Ja että kartta on oikea ja oikein päin, kun sitä luetaan. Toimi oli alkanut rasittaa Mummoa.
Hankinta oli siis tarpeellinen, jopa tervetullut. Poikakaveri sääteli vempainta aikansa, askarteli sen tuulilasin vasempaan alakulmaan kiinni ja viritteli johdon virtalähteeseen. Mummo risti matkaseuran oitis Tiemestariksi. Sopi nyt Mummon oikaista vieruspenkille ja vyöttää itsens matkaa varten.
Lähdettiin pihasta. Tiemestari parahti neuvomaan: NYT, KÄÄNNY VASEMMALLE. – Enpä arvannut edesmenneessä kartanlukijan toimessani, että kotipihasta tielle kääntyminenkin kuuluu ilmoitusvelvollisuuksiin, tuumi Mummo lievästä slaagista tokeennuttuaan.
Tiemestarin kaakatus alkoi kohtsillään käydä hermoon. Jos tuon kanssa ei ollut samaa mieltä tai muuten päätti poiketa tuon säätämästä reitistä, komensi tuo ärhäkkäästi: TEE U-KÄÄNNÄS. Mummo alkoi jo protestoida komentelua. Poikakaveri ymmärsi näpertää Tiemestarilta äänen.
Kolmetuhatta kilometriä Tiemestarin ohjauksessa opettaa tuon metkut tuntemaan. Nopeusrajoituksista tuo ei ollut juurikaan samaa mieltä liikennenmerkkien kanssa. Tietyöosuuksien ennakoinnissa oli toivomisen varaa. Jääräpäisyyttäkin ilmeni. Jos olit säätänyt liian tarkat koordinaatit ja poikkesit reitiltä, koetti tuo oljentaa kulkua tolalleen sitkeästi.
Mummoa ja haitarikarttaakin tarvittiin. Vanhat toverit sentäs kertoivat reitin varrella olevat nähtävyydet ja kartanpa mukaan Tiemestarikin ohjeistettiin.
|
|
