Torstaimummolassa oli tänään tarkoitus muistella kouluaikaa. Alun kuulumiskierroksella kukaan ei sanonut sanaakaan Kauhajoen tapahtumista. Viimein otin asian puheeksi kysymällä miten itse kukin oli kuullut uutisen. Oli kuin korkki olisi ponnahtanut pullon suusta, jokainen halusi puhua.

Kukin reagoi luonteensa ja elämänkokemuksensa mukaisesti. Joku tuli vihaiseksi, joku puhui pelosta, toinen omaisten surusta, kolmas nuorten vaikeuksista nykyaikana. Joukossa oli myös pari vanhusta, joita tapaus ei tuntunut liikuttavan tunnetasolla lainkaan. Ajattelin, että he olivat kokeneet sota-ajan lapsuuden ja niin paljon vaikeaa elämässään, etteivät jaksaneet välittää.

Koulumuistoja tuli suorastaan tulvimalla. Paljon puhuttiin kiusaamisesta, ankarista ja rankaisevista opettajista, pitkistä koulumatkoista (jopa seitsemän kilometriä!) ja sodan keskeyttämästä opintiestä. Myös hassuja ja hauskoja muistoja tuli esiin. Muistelu jatkui vielä kahvipöydässäkin, aika tuntui loppuvan kesken.

Ennen ei kaikki suinkaan ollut paremmin. Opettajilla oli auktoriteettia liikaakin. Kiusaajia ja kiusattuja on aina ollut koulumaailmassa. Eilen saattoi oppilas olla opettajan mielivallan uhri, tänään osat ovat vaihtuneet.

  • Tai opettaja voi myös olla oppilaan vanhempien uhri! Luin juuri jostain, että nykyajan vanhemmat jopa uhkailevat opettajia, häiriköivät.

    Päiväkodissa satuin sivukorvalla kuulemaan kuinka joku äiti oli läksyttänyt hoitajaa: JA SINÄ et ainakaan minun lapsiani hoida! Nykyään vaaditaan hirveästi, myös tällä tavalla.

    Tai entä kiusaaminen opettajanhuoneissa opettajien kesken? Tuntuu, että jos lapsilta halutaan kitkeä kiusaaminen pois, olisi aikuisten mentävä ensin itseensä.

    Kommentin jätti Heinäpelto · torstaina 25. syyskuuta @ 18:17

  • Totta sekin, ikävä kyllä. Vanhemmat ovat ahdistuneita ja stressaantuneita, unohtuu, että hyvä yhteistyö päiväkodin ja koulun henkilöstön kanssa koituu oman lapsen parhaaksi. Työpaikoilla jatkuu se sosiaalinen mopotus, mitä on jo lapsena joutunut kohtaamaan. Lapsella ei ole keinoja katkaista kierrettä eikä aikuisilla ymmärrystä.
    Onneksi on olemassa myös ymmärtäviä vanhempia. Tarvitsemme kaikki toistemme tukea, sillä ajat ovat aina vaikeat jollakin tavalla.

    Kommentin jätti Ellinoora · torstaina 25. syyskuuta @ 19:51

  • Tuntuu hyvältä mummojsi puolesta, kun he saivat mahdollisuuden jakaa muistojaan ja nykyisiä tunteitaan. Välillä aina mietin niitä kulttuureja, joissa ei ollut kirjoitettua kieltä. Siellä kertomukset kulkivat sukupolvelta toiselle mummojen ja pappojen välityksellä. Kaikki liittyivät johonkin. Se liittyminen meiltä usein puuttuu.

    Kommentin jätti mm · torstaina 25. syyskuuta @ 21:18

  • Kertomisen kulttuuri on ollut olemassa vielä ainakin minun lapsuuden ympäristössäni. Mitä sille tapahtui? Olisiko niin, että se on kuihtunut kuulijoiden puutteeseen. Seuraava sukupolvi ei vanhempiensa kertomisia jaksa ja ehdi kuunnella, lapsenlapset ovat ehkä kaukana tai heitä ei ole. Olen havainnut, että vanhempi ikäpolvi kertoo mielellään, jos on yksikin kiinnostunut kuulija, mutta toisiaan he harvoin jaksavat kuunnella. Tässä ryhmässä yllättäen kuunnellaan myös toinen toistaan.

    Kommentin jätti Ellinoora · perjantaina 26. syyskuuta @ 12:03

  • Minulle tuli mieleen kuva kattiloista, joissa jokaisessa oli hyvää erilaista ruokaa. Kun ruoka porisi yli, kaikki sopat menivät sekaisin ja lopputulos ei ollut kovin maukasta. Kannattaa syödä yksi soppa kerrallaan… 😉 Kannattaa siis harjoitella kuuntelemisen armolahjaa.

    Kommentin jätti mm · perjantaina 26. syyskuuta @ 13:09

  • Koulumuistoja; voi Luoja. Onhan niitä jokaisella ja onko ketään jolla olisi vain hyviä muistoja. Minulla lukihäiriöisellä sots-ajan lapsella olisi niitä huonoja vaikka muille jakaa. Onneksi en ymmärtänyt ahdistua. Sisua se kasvatti vaikka koulu takkusi. Opettajat ovat ihmisiä myös, joku ymmrtäväinen joku ei. Koulukaverit kivoja tai sitten ei. TYökaverit hyviä ja hauskoja tai sitten aivan mahdottomia. Kaikista näistä pakollisista kanssakulkijoista pääsee eroon vasta eläkkeellä. Nyt ei kiusaa kukaan muu kuin vanhuus. Olisiko se niin , että meillä on erilainen sietokyky yhteiskuntaan ja kanssaihmisiin. En tarkoita, että meidän tulisi hyväksyä heikompien sortumista. Tahtoisin kyllä kaikille kaiken mahdollisen tuen eläämää varten. Mutta kuinka se on mahdollista? Maailma on nykyisin niin laaja ja tietoa tulee niin paljon.

    Kommentin jätti pensastasku · perjantaina 26. syyskuuta @ 21:26

  • Ajatella, että joku tuli kysymään, ajatella, että he saivat kertoa, ajatella, että joku kuunteli. Juuri näistä meillä on nykyisin suuri puute, kuuntelijoista. Kuinka moni onkaan näitäkin tapahtumia joutunut kantamaan koko ikänsä yksin, kun ei ole ollut kuuntelijaa eikä kysyjää. Eliinoora, sinä olet suuri aarre.

    Kommentin jätti mehtäsielu · lauantaina 27. syyskuuta @ 18:10

  • Pensastasku, sisua se vaatii ja sisu siinä kasvaa, kun ponnistelee monin tavoin vaikeiden kokemusten läpi omaan elämäänsä. Ajattelen, että ikävät muistot eivät mielen pohjalta katoa itsekseen, siinäkin tarvitaan sisua: selvitellä ja purkaa ne tavalla tai toisella. Unistaan usein tietää, mikä on jäänyt painolastiksi. Jos ’pohjalastia’ on paljon, sietokykyä se syö.
    Mehtäsielu, minusta oli upeaa kokea tuossa ryhmässä se, että he kuuntelivat toisiaan. Se ei ole itsestään selvää.

    Kommentin jätti Ellinoora · sunnuntaina 28. syyskuuta @ 12:16

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.