Eräänä aamuna Pissismummo tuli havainneeksi, että yhden lauseen sorvaaminen saattaa kestää jopa kolme minuuttia. Tästähän ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin että minuutit ovat ihmeen lyhyitä nykyään. Ei ole ihme, että Mummon päivät ovat yhtä mittaa ja ykskaks illassa eikä aikaansaannosta näy.
Tarvitseeko ikäihmisen ylimalkaan tehdä kuin yhtä askaretta kerrallaan. Ai miten niin, pitääkö tätä nyt vielä perustella! No, kaamea sotkuhan siitä syntyy, kun iäkkö aloittaa puuhan, muistaa kohta toisen eilen keskeytyneen, joka on saatettava loppuun mitä pikimmin. Siinä askaroidessaan hän havaitsee kolmannen vaativan kiireellisiä toimenpiteitä. No nälkähän siinä alkaa näivertää ja jääkaapin ovella on käytävä meditoimassa. Syötyä odottaa tiski ja sohva kutsuu. Nih. Tuliko tämä nyt selväksi: montako on askaretta levällään!
No, asiaan. Tiesittekö, että on olemassa harvinaiseksi käynyt ihmislaji, jolla on huushollissaan mankeli, tuo yksinkertainen muinaisvehje, jolla saa töpselin seinään lykättyään kelata lakanaa ja pöytäliinaa sun muuta tarviketta. Ja niin on sileetä kuin vauvan pylly, mistä nyt mieleen tulikin moinen vertaus mummolle (hihii). Kyllä kelpaa nukuskella sekä ittens että yövieraan mankelinsileissä lakanoissa.
Mummo siis ryhtyi mankeloimaan tässä aamuna muutamana. Puuha on sikäli kaksivaiheinen, että kelausta kestää noin kolmisen minuuttia ja sitten viikataan kelalta peruutettu silkosensileä vaatehuoneen hyllylle ja vaihdetaan mankeliin seuraava. Mummo tuumi mankelin ääressä seisoskelun olevan tylsää. Mitä kiivaammin kela rullasi sitä hitaammin kuluivat minuutit. Voisikohan tässä välissä… muistuikin mieleen muuan kirjoitustehtävä, joka piti huomenissa olla valmis.
Puolen tunnin päästä, kun Mummo oli päässyt kirjoituspuuhassa hyvään alkuun, hän muisti äkisti mankelin, joka pyöri uutterasti toisaalla ja ryntäsi paikalle. Kyllä oli übersileetä lakanaa, mutta oli vehjekin jo kuumentunut huolestuttavasti. Mummo palasi jutun pariin, teksti edistyi, mutta mankelointipuuha oli jäähyllä.
Sitten Pissismummo keksaisi miten saisi sujumaan kaksi työtä yhtaikaa. Kirjoitusapparaatin viereen hän otti keittiöstä hälyttimen, jonka voi säätää soimaan kolmen minuutin perästä. Niin jatkuivat molemmat puuhat eikä mankeli kuumentunut liikaa. Ajatus vain keskeytyi aina sen verran, että Mummo ei ehtinyt sorvata kuin yhden lauseen kun hälytys jo taas ilmoitti minuuttien kuluneen.
– Eipä ole kolmen minuutin lauseissa paljon tolkkua, tuumi Pissismummo tutkittuaan juttuaan myöhemmin. Jos joku sattuisi tietämään vuorotyön, joka sopisi kolmen minuutin pätkissä mankelinhurinan säestyksellä puuhattavaksi, niin kertoisi Mummolle, pliis.