Esikoinen joukkueineen ajeli hiihtolomallaan tapaamaan sukuaan. Lähtö oli viisaasti ajoitettu niin, että Pikkuritari oli uinaillut takapenkin turvakaukalossa suurimman osan matkaa. Joukkue yöpyi Enolassa, jossa tilaa riittää. Hiihtämässäkin oli kuulemma käyty ja hyvin oli suksi luistanut, varsinkin ylämäissä.
Vanhainkodin hoivaosaston sohvalla istui kolme mummoa, kun joukkue pyyhälsi paikalle. Kaikki ilahtuivat vieraista, ei väliä ketä olivat tulleet katsomaan. Kuvista voi päätellä, että vaikka Isomummo ei aina ollut tarkkaan ottaen perillä, ketä vierailijat olivat, näytti hän hiukka ylpeältä saadessaan pitää Pikkuritaria sylissään.
Esikoisen serkkulassa ilmeni, että toiselle ikävuodelle ehtinyt Pikkuserkku tarkkaili hyvin huolestuneena Pikkuritaria, joka oli nostettu hetkeksi hänen tuoliinsa istumaan. Olihan selvää, että tässä oli nyt oma asema uhattuna, kun äiti ja isosisko innostuivat ihan liikaa touhottamaan Pikkuritarista.
Mummeli ja Vaari saivat ilonsa, kun Esikoisen porukka kotiutui ja tuli kertomaan terveiset ja näyttämään kuvia sukulaisreissulta. Pikkuritari esitteli miten sujuvasti käännytään lattialla selältä vatsalle ja miten siitä voi vielä vaihtaa kätevästi suuntaa sillä aikaa, kun äiti ja isi mussuttavat pannukakkkua kahvipöydässä.
Pissismummon huushollin keittiössä tapahtuu. Toisinaan Mummo panee töpinäksi ja hösselöinnistä syntyy leipomusta pöytään sekä pakkaseen. Toisinaan taas kattiloissa höyryää, pannulla tirisee ja keittiöstä kantautuu muhevia aromeja. Poikakaveri tunkee apajalle toiveikkaana nuuhkien ja urahtelee ihastuneena: aaah, namm!
Laskiaisen alusviikolla Pissismummo sai rokankaipuukohtauksen. No, sehän tiedetään, että ruokatehtaat pussittavat ja purkittavat hernemössöä kaiken vuotta ja kauppa myy sitä toosi halvalla niin ettei kyllä kannattaisi itse alkaa semmoisen tekoon. Mutta kaipuulle ei mahda, nääs mössö on mössö, mutta rokka vasta rokkaa.
Ison kaupan lihatiskiltä ekana kunnon savupotkaa. Sitä jos ei ole, ei kannata ryhtyä rokkaamaan. Potkanpala mukanaan Pissismummo haahuili ympäriinsä hyvänkin vartin, kun viimein osui kilometrin mittaisen hyllykön yhdestä alanurkasta bongaamaan kuivattuja herneitä sopivissa puolen kilon pusseissa. Nonnih, tästä lähtee!
Maustehyllyllä tarvittiin jo silmälaseja. Juuri kun Mummo löysi salviapurkin, paikalle loimehti joku kännykällä kauko-ohjattu miesihminen ja loihe lausumaan: te varmaan tiedätte, missä täällä on meiramia. – No, varmaan tiedetään, kun ihan kohdalle sattui, Pissismummo osoitteli sormella. Mies kuittasi löydön suurkiitoksella.
Yön yli herneitä nukutettiin vesipatjalla. Aamulla Pissismummo kaiveli kaapin perukoilta painekattilan. Se on kuulkaa mainio laiskamummon apuri, eipä tarvitse tuntikausia hämmennellä keitoksia liedellä. Potka, herneet ja vesi vain kattilaan ja sopivasti painetta. Tunnin päästä höllätään kansi, ongitaan luu sopasta ja tuiskautetaan joukkoon hyppysellinen salviaa, meiramia ja merisuolaa. Mummo panee vielä sinappiakin valmiiseen rokkaan ennen tarjoilua, mutta porkkanat ja sipulit kuuluvat Mummon mielestä lihasoppaan.
Laiskiaisrokka ei olekaan mitään mössöruokaa, sillä on luonnetta ja aromi mitä parhain. Aterian jälkeen kannattaa lähteä pyllistelemään laskiaismäkeen, sillä rokka pukkaa painetta vielä paineesta päästyäänkin.
Ihanasti poikkeava viikko! Jos rasittaakin jalan verrytysohjelma, on ollut suuri ilo mummeloida Pikkuritarin kanssa. Olipa eräs ilta, kun Nuorikolla oli orkesteriharjoituksensa ja Esikoinen viipyi opetuspuuhassaan. Pikkuritari kärrättiin Mummelin ja Vaarin illan ratoksi. Syliteltävän ihana vekkuli, hyväntuulinen ja onnellinen pojanpoika!
Eilen taas matkasi mummeli junaa vaihtaen Pikkuritarin kotiin. Isukki siinä valmisteli töihinlähtöä, äiti oli jo mennyt varhemmin. Kun Isukki oli takki päällä lähdössä, meinasi Pikkuritarille harmitus jäädä päälle, tuttia tarvittiin hetkeksi, mutta vielä ehdittiin jutella mukaviakin, ennen kuin tuli päiväunosten aika. Mummelin kääriessä Pikkuritaria ulkotamineisiin, silmät jo lumpsahtivat. Poju vain pussiin ja vaunukoppa parvekkeelle.
Päiväunien aikaan Mummeli päivitti tietojaan vauvanhoidosta lukemalla alan uusinta opusta. Enimmäkseen oli ihan tuttua tarinaa, mutta nykyään ruokailuaikoja ei vahdita kello kädessä eikä syliä tarvitse säästää. Vauva saa itse ilmaista milloin on nälkä, äidin tehtävä on tulkita itkun vivahteet. Imetysohjeita oli runsaasti, muttei mitään painostusta rintaruokintaan. Nykyäidit imettävät aina kun voivat ja isät tarjoilevat maitovastiketta, kun äiti ei ole paikalla.
Ennen kuin Pikkuritari heräili vaatimaan ruokaa olikin äiti jo tullut kotiin. Kylläisen ja hyväntuulisen Pikkuritarin luota oli Mummelin ihan vaikea irrota kotimatkalle.
Sunnuntaiaamuna varttia vaille yhdeksän soi ovikello. Täällä kuulkaa eletään viikonloppuisin siihen aikaan kahvikupposen jälkeistä nirvanaa aamutakissa, Pissismummo paikallisaviisin ja Poikakaveri valtakunnan päälehdykkäisen kimpussa. Kun ei nuorisoliikennettä enää ole tässä osoitteessa eikä kaupungissa ole tapana ilmaantua toisen oven taakse ilman asiaa, vähän siinä kulmat kohosi, että mitäs nyt.
Poikakaveri katsoi velvollisuudekseen käydä ovella tiedustamassa. Naapurirouva siinä seisoo ja tinkaa nimiä paperiin. – Jaahas, mihinkäs pap… – No, meinaan tästä pitkään työreissuun, että jos jotain sattuu, pitää kotimiesavokin tilanne turvata. Ei muuta kuin todistatte, että olen täysissä järjissä paperin rustannut.
Tässä vaiheessa Pissismummo höristi korvaa ja tassutti eteiseen. Tottahan kiinnosti mainittu täysjärki, se kun on ollut Mummon ikiomaa arviointialaa, hihii. Pissismummo tarkastelemaan naapurirouvaa sillä silmällä, millä täysjärki havaitaan, jos sitä on. Ihan tuo näytti pätevältä, silmät kirkkaina, tukka hienosti kammattuna ja asialliset vermeet päällä. (Samaahan ei voinut sanoa todistajaparista.)
Eipä mitään, Poikakaveri jo nimeä raapusti. Vaan Mummo on tanakkana: ei kuunaan nimeä mihkään paperiin ennen kuin on selvillä, mitä asia koskee. Niinpä istahti hän eteisen jakkaralle lukemaan. – Jaa, sitä on ruvettu testamenttia laatimaan aamutuimaan. No, eipä ole huono idea hoitaa asia, kun ei lain turvaa avopuolisolla ole.
Toivoteltiin matkaonnea ja tervetuloa kotiin takaisin. Naapuri painoi oven kiinni mennessäns. Eteisen peilissä vilahti peljästyttävä näkymä: tukka pystyssä ja muinaisessa aamutakissa ei moni mummo ole parhaimmillaan. Mutta todistajaksi kelpasi.
Koipitohtori onnistui toisella tapaamalla herättämään Pissismummon hiipuvan elämänhalun henkiin. Ensitöikseen kertoi hän nimittäin, että tutkimustulokset päästävät tosipahoja pelkäämästä. Mikä ikinä koipea kenkuttaakin, ainakaan sen takia ei tarvitsisi loppuiän öitään valvoa. Miten lohdullisesti tuo valkotakkisten valio osasikaan sanoa silmiin katsoen: ”Me kulumme, kun ikää tulee, niin se vain on”.
Tutkimustulokset, uusi resepti ja terapialähete kainalossa palasi Pissismummo koipitohtorin vastaanotolta. Ensi alkuun piti napsia kahden viikon kuuri tulehdusta ja kipua lievittävää. Kävelyintoakin suitsittiin. Sitten sopisi alkaa rassaus. Lääke piteli koiven kenkuttelua aisoissa, öisin sai ihan nukkua epätoivoisen kieriskelyn sijasta. Joulunalus- puuhakkeet sujuivat itkuitta ja irvistelyittä.
Uunnavuonna Pissismummo rantautui lähete kämmenissään koipituunaajan kynsiin. Nohevan oloinen nainen tutkaili paperia ja komensi vähentämään vaatetusta. – Katotaanpas mikä täällä on tilanne, sanoi ja antoi tulla siekailemattomat näkemykset Mummon luukaluston, lihasten, ryhdin ja eritoten jalkain kunnosta. Sitten Mummo määrättiin petille pitkäkseen ja tuunaus alkoi.
Seuraavan reilun puolituntisen ajan vanutus ja venytys oli sitä teholuokkaa, että mummonsilmistä kipuvesi tirisi ja piti oikein keskittyä sietämiseen, ettei olisi alkanut ääneen ulista. Päälle päätteeksi noheva Tuunari julisti, että kyllä tästä vielä koipi saadaan. – Ai-jai, parahti Pissismummo jäätyään nippa nappa henkiin ekakerrasta.
Kolmannen ankaran tuunauskerran ja välipäivien kotiläksyjen jälkeen alkaa koipi hiljalleen tuntua kalustoon kuuluvalta. Vaan vielä on kivistä tietä kotvan matkaa, ennen kuin Mummo tunturimaan pitkospuille uskaltautuu.
Ennen muinoin kulutusta oli se, kun isän villapaita hiutui kyynärpään kohdalta puhki, veljen golffarihousujen polvet rispaantuivat, äidin silkkisukista juoksi silmä ja mummon kengänkannat kuluivat lintalleen. Nykyään kulutus tarkoittaa tavaratalojen ja kauppakeskusten ainaisasiakkuutta. On suorastaan velvollisuus ostaa riippumatta siitä onko tavaran tarvis, kun talouskriisin hoito mukamas sitä vaatii.
Pissismummo selaili toiveikkaana Tiede-lehden listaa kuluttajatyypeistä; vihdoinkin tulisi tietämään minkä sortin epeliksi luokiteltaisiin turhuusmarkkinoilla. Vaan mitäkäs! Ei kilahda kello minkään tyypin kohdalla. Kun ei taida tukanleikkaajalla käynti kerran kahdessa kuussa riittää edes ’kotiesteetikoksi’, joka kuulemma on hyvin toimeentuleva, alle 45-vuotias nainen, joka sisustaa ja käyttää kauneudenhoitopalveluja.
’Kulttuurisnobiksikaan’ ei Pissismummosta taida olla, vaikka kulttuuria arvostaakin ja mieleisissään riennoissa poukkoilee tuolloin tällöin. Snobin lompakosta kuulemma löytyvät kaikki tärkeät kortit, kuten oopperan kausikortti, Stockmannin kanta-asiakaskortti ja luottokortti joka lähtöön. Juuei, Pissismummon korttihulluus on ihan toista lajia: taidekortit maksavat vain 5-10 euroa kappaleelta, käteisellä.
’Shoppailijaksi’ Pissismummo myöntää olevansa auttamattoman yli-ikäinen, nuo kun kuulemma ovat alle 30-vuotiaita naisia, jotka satsaavat ulkonäköönsä ja itsensä hemmotteluun vähäiset rahansa. Nättinuorissa on listan mukaan vielä ’Wannabe-lajike’, joka keräilee merkkituotteita palvontansa kohteeksi. ’Teknologiafriikkiä’ taitaa sentään löytyä Mummon Poikakaverin suunnalta. Onpahan sen verran uusinta elektroniikkaa vuotten mennen havaittu hankituksi.
’Säästäjätyyppi’ on iäkkö, jonka sukanvarret säästöineen testamentataan lapsenlapsille. Tyyppi on kuulemma sukupuuttoon kuolevaa lajia. Eiköpä lie jo kuollutkin, sukanvarren tilallahan on nykyään osakesalkku, josta taas Mummo ei ymmärrä tuon taivaallista. Suvun viimeinen himosäästäjä on Pissismummon Ikimuori, joka on arkistoinut jok’ikisen irronneen napin ja narunpätkänkin sitten viime sotien.
– Kyllä kai tässä on tunnustauduttava peräti ’arkiseksi tyypiksi’, joka tekee vain tarpeelliset hankinnat trendeistä ja tyyleistä paljon piittaamatta. Ehkä sentään ripaus ’eettistä ja vihreää’ on arkisen mausteena, luontorakkaus kun suitsii turhakkeet. – Tai, no, tehokkain kulutusjarru taitaa kumminkin olla toi eläketilin saldo.
Pissismummo on ollut panevinaan tässä merkille, että mitä lähemmäksi seisaustaan talvipäivä käy sitä tihiämpään käy kämmiäinen. Jaa että mikäs se. No, esmes että Mummo panee Poikakaverin lahjavillapaidan (XL) pesukoneeseen, kun joku einestippa oli väsähtänyt kesken matkan lautaselta suuhu. Paita ilmaantuu hieno-ohjelmasta puhtaana, S-koossa ja valmiiksi huovutettuna. Ohje olisi tiennyt, että käsipesu. Mutta kukas ohjeita lukee.
Olipa Mummolla päivä, jolla oli minuutintarkka ohjelma. Tiedossa oli, että juna menee 11 yli ja sille ehtii kaksipyöräisellä kymmenessä minuutissa. Pissismummo askartelemaan pyörävajan lukkoa auki hyvissä ajoin. No, ei taas. Lukko jäässä. Hakemaan lukkosulaa. Sula roiskui takille ja käsille ja vaikka minne, mutta lukko ei auennut. Hakemaan vara-avainta. Ei, ei silläkään. Soittamaan taksia. Ei vastaa taksiasemalla kukaan, ei vaikka kuinka.
Pikkaisen kirpoi Mummoa kyllä, kun myöhemmin huomasi, että oli yrittänyt koko ajan väärällä avaimella. Oikea avasi lukon tietysti heti paikalla. Junan mukana olivat menneet mahikset ehtiä oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Seuraukset kaatuivat syliin dominoefektin kaltaisina: kahden päivän ohjelma meni uusiksi, vaati puolenkymmentä puhelua, tiukkaa sovittelua ja anteeksipyytelyitä.
Ai, miten niin väärällä avaimella. No, kun oli tullut käytyä lukkoliikkeessä teettämässä yksi uusi ja samalla hankkimassa merkkitunnisteita. Lukkoliikkeen myyjä oli oikein palvelualtis, pujotteli uuden avaimen Mummon nippuun käyttövalmiiksi ja napsautti vielä tunnisteetkin paikoilleen ohjeiden mukaan. Tuli väärä värikoodi oikeaan avaimeen – tai siis väärään avaimeen oikea väri – vai miten se oli.
Ystävä, jonka kanssa vihonviimetteeksi sovittiin uutta aikataulua, kävi lohduttamaan. – Sattuuhan tuota. Oli meilläkin muuten mukavat joulujuhlat paitsi että joulupukki sai sydänkohtauksen kesken kaiken ja kärrättiin pillit hinkuen sairaalaan. Toisen joulujuhlan aluksi pari mummelia karautti autonsa pihalla yhteen ja joulutunnelma kuumeni vaarallisesti syyllistä puidessa. Että kyllä kämmiäisiä sattuu muilleki.
Ja juuei, älkääs menettäkö toivoa, joulupukki on jo toipumassa. Ehtii varmaan aattona vielä sydämeenkäyviin töihinsä. Ja Pissismummo ehtii vielä kokea parit kämmiäiset. Sitä taitaa olla liikkeellä.
Pissismummo intoutuu tavallisesti tähän aikaan vuodesta kakunleivontaan. Joulufiilistä ei tule ilman ihan tiettyä kakkua, joka on helppo vispilöidä ja jonka maku istuu jouluisiin kahvihetkiin mainiosti. Sitä paitsi tuon mokoman voi pakastaakin ja maku sen kuin paranee kylmäsäilössä, jos ei heti tule syötyä. – Tai jotain…
Tässä päivänä muutamana biologinen kakkukello alkoi tikittää. Pissismummo tuumi, että nyt. Ekana varasi Mummo sopivan vuoan, voiteli, ripotteli korppujauhoa ja sääteli uunin kuumenemaan 175 asteeseen. Varaili vehnäjauhoa kolmen ja puolen desin verran, siihen pari teelusikallista leivinjauhetta ja teelusikallinen vaniljasokeria. Kattilaan taatelipakkaus saksilla pieniksi paloiksi, pari desiä vettä niskaan ja kuumennuttua parisataa grammaa voita perään. Sekoitteli tuon tasaiseksi. Sitten kattila kylmään veteen jäähtymään ja Mummo vispilöimään vaahtoa kahdesta munasta ja puolestatoista desistä sokeria. Jauhoista osa munavaahtoon tups tups siivilän läpi, desin verran kermaviiliä joukkoon ja loput jauhot sekä jäähtynyt taateliseos viimetteeksi. Sattui olemaan kaapissa madeiraa, sitäkin loraus.
Ei taikinan teko mitään, mutta paistaminen. Pissismummo on jo elämänsä virran vartta kauan kulkeissaan oppinut, että keittiökello on paras paistokaveri. Ohje kertoo, että kakku saa nauttia puolisen tuntia 175 astetta, sitten vähennetään lämpö 160:een ja siinä kun muhii toiset puoli tuntia niin kypsää pitäis olla. Annas ollakin, Pissismummo sääteli vekottimen pirisemään puolen tunnin päästä ja poistui toisaalle.
Varttitunnin päästä alkoi nenää kutitella hälyttävä tuoksahtelu. Mummo äkkiä keittiöön. No, mitäs, uunista tuprusi sankahko savupilvi. Tutkimus osoitti kakun kypsyneen salamavauhtia. Tuuletin täysille ja ovet auki. Palovaroitin ei inahtanutkaan, vaikka oli se kunnossa. Kakku kyllä ei ollut. Pissismummo onki mustan paistoksen uunista synkin katsannoin.
Pissismummo ja Poikakaveri eivät satu olemaan goottityylin kannattajia – niillähän on kuulemma mustat joulukuusetkin – joten pikimustaksi savupaistuneen kakun ei varsinaisesti voi sanoa herättäneen kiksejä täällä. Vaikka sentin goottikerroksen alta kuoriutui lähes oikeanmakuista taatelikakkua, ei joulufiilis ollut korkealla tosiaankaan.
Ai, että mikäkö teki kakusta savupaistikkaan. No, oli tullut käännettyä uunin käynnistysnappulaa vasemman sijasta oikealle, Pissismummo punastelee. Uuni grillaa, kun käsketään, ei sen kummempaa.
Pissismummo antautui ajattelemaan elämäänsä ja siinä sivussa vähän muidenkin. Semmoistahan ei ylimalkaan pidä kenenkään mennä tekemään ennen kuin pakon edessä. Pakotus löytyi ihan lähimaastosta, mikä aiheutti Mummon ajatustoimien lipsumista pahasti tunteen puolelle.
Pääsi nimittäin käymään, että Pissismummon Poikakaveri, tuo ylimalkaan niin lamp….pässinlauhkea olento, mulkoili muuanna aamuna kiukuspäissään kippurasarviensa takaa pahasti Mummoa. Tämä onneton kysymään, että mikäs nyt on.
Ei olisi pitänyt puuttua, selvähän se. Viisas mummo olisi aamukahviaan läikyttämättä antanut sen mulkoilla ja jatkanut häiriintymättä muita toimiaan. Kokemus on näet osoittanut, että viikossa viimeistään kippurasarven katsanto lauhtuu itsestään.
Vaan tuli tehtyä tyhmä kysymys. Seuraukset… no, siis niitä oli. Tehän tiedätte mitä tapahtuu, kun samppapullo vaikka on ollut lämpimässä ja sitä menee hölskäyttämään ja vielä avaamaan korkkia. Pursketta riittää. Joo’o. Siitä etiäppäin elämä kotiosoitteessa on ollut vaitonaista ja viileää.
Jaa, että mulkoilun syy. Mistäpä tuon tietää. Eihän semmoisesta purskeesta mitään selvää saa Pissismummokaan. Viisainta on olla katumapäällä, varmuuden vuoksi, kummankin tahollaan. Eiköhän se siitä taas.
Mitä pitemmälle talvea päin aika sukeltaiksen sitä lyhyemmäksi käy päiväsydän, äimistelee Pissismummo. Aamuhämärä vaihtuu iltahämäräksi tuon tuostakin ihan huomaamatta. Uutistunnari säikäyttää aina mummosen horroksesta: mitä! joko se päivänkuvatus taas meni jälkeä jättämättä. Kyllä on sanottava, että peräti saamattomalta tuommoinen elämä näyttää ja sitäpä se onkin.
Pissismummo on tietävinään, että semmoisiakin iäkköihmisiä on, joiden hämäräpuuhat tuottavat pinottain neulottuja sukkia ja lapasia; pakastin tursuaa itse leivottua leipää ja piirakkaa, komerot kiiltelevät järjestyksen jäljiltä. Nih, ne häärivät ja käärivät tähän aikaan vuodesta, sommittelevat joulukortitkin omin kätösin, nuo aikaansaapikkaat.
Jo marraskuun puolella Pissismummo kevytpanikoi ja sai Poikakaverin lähtemään muassaan kierrokselle tavarataloon. Piti mukamas silmitellä mitä on tarjolla talossa, joka siis on täynnään vaikka mitä tavaraa tolkuttomuuksiin asti. No huh, semmoisista röykkiöistä mitään löydä. Sitäpaitsi onko nyt enää olemassakaan mummonkukkarolle sopivia tavaroita?
Melkolailla ansiottoman arvonnousun kokenut valtionrahainministeri patistelee kansaa kuluttamaan, että lama pysyisi loitolla. On siinäkin neuvo, ärisee Pissismummo. Mummonkillingeilläkös tässä pitäisi kasinotalouden husaarien tunaroima kassakriisi tukkia! Vaan sielläpä tungeksivat mummot ja vaarit kuuliaisen kuluttajakansan joukossa tavaroiden talossa hikihelmet otsalla.
Älkääs kertoko kelleen. Pissismummoahan ei Poikakaveri meinannut tietyltä pikkupikkuisten osastolta ulos saada ei niin millään. Eipäs kerrota enempää, kun ette kumminkaan malta olla siitä hiiskumatta.
|
|
