Pissismummolla ja Poikakaverilla oli tässä taannoin yhteinen merkityspäivänsä. Koska helle oli hurjimmillaan, eikä tasakymmenvuosista ollut nyt puhe, ilmeni huomattavaa haluttomuutta ryhtyä mihinkään poikkeustoimiin asian vuoksi. – Ei tästä nyt mitään ikimuistoista tarvi väkisten vääntää, hyvä jos jaksaa siirtyä syömään johkin, missä ruuan laittaja ja tiskaaja on talon puolesta, tuumi Mummo.

Lähtivät sitten pyöräillen naapurikylän kartanoravintolaan ja jättivät autokotteron kotio. Menomatkan loppusuoralla Mummon pyörästä kuultiin pahaenteinen rasahdus. Nonnih, ketjut. Poikakaveri ryhtyi toimeen ja sai ketjun paikalleen, mutta kun Mummo nousi uudestaan pyörälle, taas sama juttu.  – Katotaan sitte, kun on murkinoitu, päätettiin.

Terassilla ateriaseuraksi ilmaantui kaksi helteen sisuunnuttamaa ampiaista. Pissismummosta tiedetään, ettei hän ole ötökkäystävällinen henkilö ollenkaan, pikemminkin päinvastoin. No, ateriointi sujui kiljahtelematta suurin ponnistuksin, mutta huiskimatta ei.  Ampiaiset eivät antaneet periksi eikä Mummo.

Syötyä palattiin ketjuongelman pariin. Poikakaveri rassaili ajopeliä aikansa paljain käsin ja totesi, että ketjuhan on osittain poikki. – Siksi se siis ronksahteli pois paikoiltaan, oivalsi P.Mummo. Ei kun kävelemään pyörää taluttaen, matkaa viisi kilometriä paahtavassa helteessä. Oikaistiin koulun pihan poikki, siitä, missä luki isoin kirjaimin ”Läpikulku kielletty”.  Golfkentän kupeessa rehotti valtoimenaan kuivuudessa kulahtanut kesantopelto. – Jotenkin kuvaavaa, totesi Mummo.  Matkan varrella oli onneksi yksi kauppa, josta Poikakaveri haki vesipullon, niin jaksettiin kotiin asti.

– Siitä ikimuistoisuudesta, sanoi Mummo tokeennuttuaan suihkun virkistämänä.  – Tämä taisi olla omalla tavallaan sitä lajia.

Sitä ei kuulkaa moni tiedä, minkämoinen kippuraan kiskova röhönauru Pissismummolassa puhkesi radion keskipäivän uutisten aikaan. Viimeinen kesäkärpänen pyörtyi kauhusta ikkunalta kukkaruukkuun, ja keittiöön eksynyt makeanperso ampiainen pisti vahingossa appelsiinin kuoreen ja juuttui piikistään siihen erittäin lyhyeksi loppuelämäkseen.

Ei muuta, mutta kun kerrottiin vakavalla äänellä, että eräs valtakuntaa seitsemän vuotta Itellana palvellut yritys on muuttanut nimensä. Se on tästedes Posti.

Ei ole vuodet veljeksiä, ei. Pissismummo miettii ankarasti, muttei tähän saumaan nyt tavoita ns. miesmuististaan millainen oli juhannusviikon sää männävuonna. Vaan siitä on hän satavarma, että räntää ei satanut eikä yöseen hulahtanut miinukselle mittari. Saattaapi olla, että ihan koko Mummon elämänpituisen uran aikana ei tämänvuotinen säätila ole ainut laatuaan, oisko edellisistä juhannuslumista kumminkin useampi vuosikymmen vierähtänyt.

Juuei, tässä mitään hätää ole, Mummolla, mutta Mummon kukkasilla saattaapi olla. Dahliat on kalvenneet kauhusta, liljaparat nyyhkivät nuppusillaan uskaltaako aueta eli ei. Minkä niille nyt mahtaa, jos kylmettyvät ja flunssaisina tiputtavat kukkanuppusens aukaisemati.

P.Mummolle on jonkin verran tuota elämänkokemusta kerääntynyt. Niinpä huhti-toukokuun varhaishelteillä kävi mielessään epäilys: kunhan ei tulisi tästäkin ennennäkemättömän pitkästä ilosta itku juhannusviikolla. Ja tulihan se. Kokemuksen karvas opetus, se joka sananlaskuiksi tiivistyy, muistuttaa Suomen kesän lyhyydestä ja vähälumisuudesta. Pitää paikkansa, ettei äskeisestä lumesta edes pienen pientä ukkoa saa kasatuksi juhannukseksi portin pieltä somistamaan.

Pissismummolasta toivotellaan kaikesta huolimatta kaikillen tasapuolisesti yhtä vähän lunta ja yöpakkasta juhannukseksi ja siitä etiäppäin. Viisautta on pitää villahousut ja lapaset mukana.

Voipi olla, että otsikko kohotuttaa jonkun lukijan/lukijattaren kulmia kysyvästi, kenties paheksuvastikin. Tästäkin huolimatta Pissismummo aikoo nyt kertoa murresanan etymologisesta alkuperästä. Mummon lapsuusmaalla oli tapana kutsua keväällä syntynyttä vasikkaa kesätollikaksi. Vasikoiden ensimmäiset päivät haassa, johon ne karsinastaan päästettiin kesän tullen, olivat yhtä iloisen päätöntä sinne tänne säntäilyä, jossa ei törmäilyiltä ja haavereiltakaan aina vältytty. Vasikka mikään tyhmä eläin liene, jos niikseen on ja miksei olisi. Se vain ei kokemattomuuttaan oikein hallitse laitumellaolon koreografiaa.

P.Mummo ja Poikakaveri saavat näinä vuodenaikoina silloin tällöin hillityn (ja yleisesti ottaen hyväntahtoisen) sisäisen hihityskohtauksen urbaanissa kesäelossa, kun pääsevät he vastapalkattujen kesäapulaisten ’palveltavaksi’. Torikojulla tai jäätelökioskilla hihitysvalmius paljastuu, kun jompi kumpi kysyy toiselta ostotapahtuman jälkeen: ”Mitäpä sait tällä kertaa kahdestakympistä takaisin?” Joka pennistä nämä eivät nipota, raja kulkee jossain siinä, jos kympistä on tullut vitonen tai seteli on unohtunut kokonaan. Päässälaskutaito ei taida kuulua enää digitaaliajan koululaisten oppimistavoitteisiin.

Päivänä muutamana Mummo poikkesi paikallisen tavaratalon vaatehtimopuolella. Tähtäimessä oli löytää selkävaivaisen oiva apuri, pitkävartinen kenkälusikka. Kenkähyllyjen väli oli tukossa, nuori liikeapulainen siinä askaroi lenkkareita jakelukärrystä paikoilleen. Mummo arveli, ettei nuorikas mahdollisesti ole kuunaan kuullut moisesta kapineesta kuin kenkälusikka, joten haahuili hän löytääkseen jostakin vanhemman myyjän. Löysikin sen ainoan, jonka kimpussa oli jo rollaattoritäti listoineen. Mummo palasi nöyrästi hyllyvälikköön kysymään josko löytyisi mistä päin täältä kenkälusikoita. Neitonuori kohotti katseensa vilpittömän hämmästyneenä ja vilkaisi avuttomasti sinne päin, missä näkyi roikkuvan kengänpohjallisia ja muuta sälää.  – ”Kenkälusikka? E..en ole kyllä nähnyt”.  No, siitä vilkaisusta oli sen verran apua, että Mummo suunnisti kiertoteitä sälähyllykölle, ja kas, sielläpä roikkui pari pitkävartista muun tärkeämmän takana. Kassaa kohti mennessään Mummo vilautti lusikkaa neitokaiselle ja hihkaisi tyytyväisenä: Onneksi löytyi!

…että Pissismummolan ovikello soi. Iltapäivällä, kolmen kieppeillä. (Siitä on tietysti se hyöty, että kun niin harvoin tapahtuu, tulee samalla tsekattua, että kyllä se on soittokunnossa. Siis kello.)

No, asiaan. Eip oltu sovittu kenenkään tulosta sinäpänä, joten oletusarvo oli, että siellä on taas se pizzalähetti, joka ei millään opi löytämään naapuritalon nelosta, vaan kysyy aina Pissismummolasta, joka on ykkösenä. (Mummo jupisee, että joku kerta me vielä otetaan se pizza ja sanotaan, että nelosen naapuri maksaa. Nih.)  No, vaihtoehtoisesti ovella voi olla myös se naapurimies, joka jakaa halukkaasti joutessaan kehittelemiään ideoita maan ja maailman asiaintilan kohentamiseksi. (Häntä ei pyydetä sisälle, koska sen sortin puhetulvaa kuuntelee mieluiten niin, että kynnys on välissä.) Ovella voisi olla myös eräs toinen naapureista, joka unohtaa kotiavaimensa noin kerran vuodessa. (Yleisavain on meillä. Ettäs tiedätte.) Kolme kertaa vuodessa myös tietty uskossaan varma todistajapari seisoo oven takana lehti kädessä. (Niitten sinnikkkyyttä ei voi kuin ihmetellä. Kun joka kerta viesti on sama: Juuei, mutta kiitos ei. Luulisi oppivan muistamaan. Mutta ei.)   

No, siis ovikello soi, ja Poikakaveri menee ovelle, kuten yleensä. Mummo ei kuule sitä, sillä hän on parhaillaan päiväunilla. Kohta P.Mummon uneen alkaa tunkeutua Tarmokas miesääni. Asia, josta neuvotellaan, on ilmeisen tärkeä. Ääni siirtyilee huoneistossa sinne tänne. Kestää hetken, ennen kuin Mummo on sen verran kartalla että tajuaa: täälläpä taitaa olla vieras mies, jonka tulosta ei ole ollut harmainta aavistusta.
Mummo ilmaantuu ovensa takaa tukka pystyssä ja lievästi pöllämystyneenä. Siinäpä Tarmokas mieshenkilö tarjoaa heti kohta kättään ja esittäytyy. Mummolle valkenee, että kysymys on nyt tietystä remontista, josta on ollut puhetta hyvinkin viimeiset kymmenen vuotta. Poikakaveri on siis pannut pyörät pyörimään. – Ooh, Mummo ei saa ällistykseltään sanaa sanottua. Mutta sitten hänen sanaansa jo tarvitaankin, sillä Tarmokas esittelee tablettikoneeltaan valittavaksi sisäovien malleja. Mummo miettii puoli minuuttia ja ehdottaa sitten. Valittu on. Miehet tekevät työsuunnitelman ja hinta-arvion, ja Mummo laittaa kaupanvahvikkeeksi kahvit.

Pissismummohan ilahtuu aina yllätyksistä. Siis periaatteessa. Ja silloin tällöin tapahtuu, että P.Kaveri järjestää Mummolle semmoisen. Sitä ei tapahdu liian usein, siksi se säväyttää aina.

Vähiin on käyneet yö- ja muut pakkaset, tuumii Pissismummo täälä.  Hyvin tarkenee, hellettä piisaa ja huhhellettä! Mummokin on jo luopunut villapöksyistään ja huopikkaista. Raitilla polkee hän pyörällään kesämekon helmat hulmuten ja kypäripäin. Vaan yksi seikka on Pissismummoa alkanut ankarasti ihmetyttää. Että moni (mies)ihminen näin kuumalla vielä jaksaa juosta. Jos kirmaisikin vain soma nuorimies hikihelmi solisluun sulokuopassa matkalla mieskuntonsa huipulle. Mutta kun ikämiehiäkin näkee hölkkäämässä verkkopaidoissaan tuskainen irvistys harmaalla naamallaan ja tikkukintut lenkotellen. Noinko nuo yrittävät elvyttää nuoruuden harrastustaan vai kuvittelevatko peräti juoksevansa Viikatemiestä pakoon? Senhän tietää miten siinä käy: Punaisenristin pillit pian soivat.

Pissismummo tietää. Juuei, että olisi itse kuunaan juoksemisesta piitannut. Aina on hän kerkinyt kävelymeiningillä tai jos kiireempi on ollut, velosipedillä on Mummo pannut menoksi sateessa sekä paisteessa. Vaan yksi jumalainen voima on sentään saanut Mummonkin juoksemaan, Pojantytär Maailmanvalloittaja 3 vee, joka nykyään ITE päättää mihin suuntaan tahtoo.

Sattuipa niin, että soittajaperhe tarvitsi Vaarilan apua äiteinsunnuntain ohjelmasta selvitäkseen. Esikoinen ja isänsä tekivät diilin: isä laittaa paistibravuurinsa uuniin aiemmin ja Esikoinen tultuaan muussin ja salaatin. Kakkukin oli mukana. Ja mummeli sai kimpun pikku kätösin poimittuja valkovuokkoja äitienpäivän kunniaksi. Oli oikein juhlallista.

Kun vanhemmat olivat menneet soittoihinsa ja ateria sopivasti ramaisi, Pikkuritari ja Vaari lähtivät kävellen Vaarinpuistoon, ja Mummeli ja Murunen hankkiutuivat päiväunille. Siihen tarvittiin satu Prinsessa Ruususesta, joka piti lukea kahteen kertaan ennen kuin pikku prinsessan ripset laskeutuivat poskia vasten ja uni voitti typykän.

Vaari ja Pikkuritari olivat keskustelleet monista viisivuotiasta askarruttavista kysymyksistä, joita riitti Vaarilaan palattua vielä Mummelinkin pähkäiltäväksi. Pikkuritarista on hyvää vauhtia kehittymässä varsinainen eksistentiaalifilosofi, ja Murunen tahtoo sekä hoitaa viihdytyspuolen: soittaa, laulaa, tanssii ja keksii hilpeitä juttuja. Tällä kertaa Murusen päivä sujui itkuitta ja kotiinlähtökin aikanaan. – Vaarilassa iltatee nautittiin onnellisen hiljaisuuden vallitessa ja hankkiuduttiin kohta yöpuulle ihanasti väsyneinä.

Nytpä saimme kokemuksen siitäkin, mitä tähän mennessä olemme vain sivusta seuranneet muutaman kerran lähtötilanteessa. Oli sovittu, että Vaari ja Mummeli hakevat Pikkuritarin ja Murusen päiväkodista illalla. Murusen leikki jäi kesken päiväkodin tädin hoputtaessa kotimatkalle. Puhkesi raivokas protesti-itku. Täti sai muut ulkovaatteet jotenkuten ylle, kumisaappaat Mummeli otti mukaan, kun Vaari kantoi Murua.

Oletteko yrittäneet saada jotain perille rimpuilevalle kolmivuotiaalle, joka huutaa kuin palosireeni? Se on hiukan haasteellista. Huutoviestin pääasiallinen sisältö on: MINÄ ITE! Mummeli istui Murun paikalle taakse ja otti rimpuilevan tytön tukevasti syliin. Ei mitään mahdollisuutta sulkea turvavöitä. Pikkuritari kiipesi tyynesti omalle paikalleen ja hoiti itsensä kiinni vyöhön. Kun Vaari lähti ajamaan, Mummeli kuiskutti kiljuvan Murun korvaan: hei Muru, mikä leikki sinulta jäi kesken? Huuto muuttui niiskutukseksi ja Mummeli sai tietää, että päiväkodin nukella on hienot rattaat, joilla sitä voi viedä vaikka minne.

– No hei, mehän voidaan leikkiä, että sinä olet nyt nukke ja Vaarin auto on rattaat joilla pääsee kotiin. Kotona odottaa oma nukkekin ja vaikka sillä ei ole sellaisia rattaita, eihän sitä tiedä, vaikka se joskus saisi omat pikku rattaat, joilla Muru voisi työnnellä nukkea. Siitä päästiin puhumaan rattaiden väristä, joka olisi ”tietysti pinkki”. Ennen kotipihaa saappaatkin saatiin jo jalkaan, että Muru pääsi ITE juoksemaan.

Murunen paljasti Mummelille, että itkeminen on aika väsyttävää. Niinpä me kääriydyimme kotona sohvan nurkkaan ensiksi lukemaan pitkää tarinaa taikapäivästä. Sen jälkeen iltapuuhat sujuivatkin hyvässä yhteisymmärryksessä.

Mielenkiintoista – tuumasi Pissismummo maanantaihin noustessaan – miten erilainen on kunkin viikonpäivän luonne. Maanantai on terhakka päivä, siis omassa mielessä. Muillahan  se voi olla vaikka mikä muu, ei sitä tiedä. Yleensä viikonpäivien luonteesta ei kauheasti rupatella.

”Kun olis aina viikonloppu ja perjantai – ei koskaan arki ja maanantai”, vai miten ne sanoo. Klisee kertoo menevän kansanosan monistetun mielipiteen, ei Mummo kykene samaa mieltä olemaan tästäkään.  Pikemminkin toivoisi hän, että viikossa voisi olla kaksikin maanantaita eikä ollenkaan perjantaita.

No miksikäs maailma kahden maanantain viikosta muuttuisi, sotkua vain tulisi nykyistäkin enemmän. Ekana porukka olis krapulassa ja tokana taas dokaamassa. Tai päinvastoin. Jostain syystä nää muut ihmiset ei tykkää sunnuntaista. Se on kuulemma tylsä päivä. Parhaat bileet on pidetty eikä seuraavista ole vielä tietoa. Koululaista alkaa ahdistaa aikainen aamuherätys, vanhempia töihin meno tai se, ettei ole töitä mihin menis. Tylsyys on tylsän ittensä korvien välissä, tuumii P.Mummo. Mummoa ei ahdista sunnuntai, silloinhan on lupa laiskotella, nääs sisäinen katkismus sanoo, ettei kotiaskareitakaan tarvii murehtia, kunhan nyt jotain syötävää saa järjestettyä.  

Pissismummo pitää maanantaita erinomaisena päivänä silitykseen tai mankeloimiseen, ikkunanpesuun tai sen suunnitteluun, talvivaatteiden tuuletukseen tai sen aikomiseen tähän aikaan vuodesta. Kirjastopäiväksi maanantai on erinomainen, samalla voi hakea tuoreen leivän lähileipomon myymälästä. Mummokansalaisena on aina mukava katsella väkeä, joka kiiruhtaa kuka minnekin, kun itsellä ei ole kiire minnekään.

Pissismummo ja Poikakaveri laittautuvat päiväkävelylle. Tuulee reippaasti ja tuulessa tuntuu kelpo ripaus kevättä. Jäisissä metsäpolun mutkissa pitää vielä vähän liukastella ja kierrellä, mutta tiet ovat jo kuivia. Kaikennäköisiä havaintoja tehdään, kumpikin kommentoi tyyliinsä. P.Mummo: – Kato, kato, mustarastaspari! Ne on jo tulleet takaisin! P.Kaveri:  – Ei ne niin ihme pitkälle muutakaan talveksi. Virossa monet talvehtivat. Äkkiäkös sieltä.

Metsäpolun varrella kaatuneella puunrungolla istuu pariskunta. Miesihmisellä on vieressään kaksi kyynärsauvaa. Sen jalka näkyy olevan paketissa. Naisihminen nakottaa siinä vieressä ja polttelee savuketta. Se pitelee toisella kädellä kahta talutushihnaa. Yhden hihnan päässä nököttää uneliaan oloinen pikku mopsi ja toisen – minipossu punaisissa valjaissa.

P.Mummo pysähtyy, äimistelee: – Hei, onpa hauska lemmikkipari teillä. Miten ne nuo pärjää keskenään? – Ai koira ja possu? Mikä ettei. Oikein hyvin tulevat toimeen, ne, sanoo miesihminen, vilkaisee vieruskaveria. – Ei oo ollu mitää ongelmia, niillä, nakkaa naisihminen takaisin. Possu kihnuttaa autuaana itseään puun runkoa vasten. Mopsi haukottelee.

Pissismummoa kutkuttaa ajatus minipossusta. – Eiks ois aika rohkee lemmikki? Mitenköhän tommosen saa sisäsiistiksi. P.Kaveri: – Ai, possun vai? No, siinä kuin koiran tai kissankin. No problem. Mummo jää miettimään, ajatus rispaantuu. – Sika se on kuulemma hyvinki älykäs eläin. Onkohan se koiraa fiksumpi? Se ei vissiin oo mikää laumaelukka. Varmaan se söis aika paljon enempi kuin koira. Ja sottais syödessään. Sillähän pitäis oma karsina olla. Ei ole ulkoilutuskaan ihan mutkaton juttu. Talvella sitä paleltais, kesäkuumalla kärpäset kiusais. Se unelmois mutakylvyistä, mistä sille niitä kaupunkioloissa. Ei se viihtyis, ei ainakaan kerrostalossa. Rivarissa koko rivi sais hepulin, ne luulis, että naapurinmies sielä örinöitsee aidan takana viinapäissään. Possu lompsis parketin pilalle talvella ja röhkis pihassa kaiken kesää. Elämä muuttuis jännittäväks kerta röhkäsyllä. – Ei enää ikinä tarttis syödä tähteitä, jos ois oma possu, unelmoi Poikakaveri. – Juuei. Eipä.