Tänään kirjoitan kirjettä nuoruusystävälle, jonka 1965 alkaneen ja yhä jatkuvan kirjeenvaihdon varhaisia vaiheita olen käynyt läpi. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi kirjeissä nousee kysymys muuttumisesta. Kummallakin on ollut tavanomaiset muutoskaudet hiukan eri aikaan: opiskelu ja valmistuminen, työpaikan vaihdokset, parisuhteen ja perheen muotoutuminen, lasten syntymä ja kasvun etapit, kotipaikan muutokset, työstä eläkkeelle jääminen. Kaikissa niissä jotain entistä meissä on hioutunut pois, jotain uutta on noussut esiin.

Aika seuloo ihmissuhteet, ja suhteet meitä. Vanhempani, tuo elämäni alkuvoima, ovat jo poissa. Heitä edustaa nyt isoveli, näistä jäljellä olevista alkuperäissuhteista pitkäikäisin, elettyjen vuosieni taakse ulottuva. Nuoruusystävä tuntee minut pitemmältä ajalta kuin puoliso. Neljäkymmentäyksi vuotta yhteistä arkea juhlahetkineen puolison kanssa ja perhe on minua ehkä eniten muuttanut.

Muutos on väistämätön elämänvoima. Ihmettelen heitä, jotka helposti heittävät toiselle hiukan makeillen: oi, sinä et ole yhtään muuttunut! – tai soimaten: sinä sitten et ikinä muutu.  Jokin meissä säilyy, jokin muuttuu, kun elämä seuloo. Muutoksen aistiminen ja hyväksyminen pitää suhteen elossa niin rakkaudessa kuin ystävyydessäkin. Muutos ei aina tapahdu itsessä tai toisessakaan toivottuun suuntaan. Hyväksymisen ei tarvitse olla helppoa, mutta miten hyväksymättömyys kuihduttaakaan.

Olen kauan sitten tehnyt omien päiväkirjojeni tai kalenterieni pohjalta pc:lleni tiedoston, johon olen koonnut nuoruuteni ja aikuisuuteni tärkeimpien tapahtumien ajoitukset. Tiedostossa on tarkkoja päivämääriä, jopa kellonaikoja, mutta myös asioita tai tapahtumia kuukausiajoituksella. Muistojen kasoja pöyhiessäni olen saanut täsmennystä ja täydennystä moniin tärkeisiin henkilötietoihin ja tapahtumiin.

Äiti on kirjoitellut siskoilleen kirjeitä, eniten läheisimmälle Liisa-siskolle, jonka perhe asui Helsingissä. Tädin vastauskirjeistä käy ilmi, että huolia ja iloa lasten kasvusta on jaettu ja pieniä paketteja lähetetty puolin ja toisin. Äiti on lähettänyt keräämiään puolukoita, siskonsa puolestaan kirjoja. Minä muistan tädin lähettäneen minulle erääksi jouluksi neulomansa punaisen villahameen ja puseron, josta olin kovin onnellinen. Tädillä oli itsellä kolme poikaa, ehkä hän siksi halusi siskonsa tytärtä erityisesti muistaa. Täti kertoo kirjeissä matkoistaan, hän teki miehensä kanssa lähes sata matkaa eri puolille maailmaa. He lähtivät aina lomallaan Suomesta. Täti myös ihmetteli,  ettei äiti halunnut mukaan, kun isä teki matkoja Israeliin ja Egyptiin. Äiti oli koti-ihminen, ei hän osannut nauttia oudoista oloista, vaikka eläkevuosina olisi ollut mahdollisuus matkustella.

Tulen papereita seulomasta keittiöön ja olohuoneeseen kuin toisesta maailmasta, pitkältä aikamatkalta. Olen Toiselleni poissaoleva, öisin näen unia. Äidin kuva mielessäni on saanut uutta, rikasta sävyä.

Voih. Poltettavien pussi uhkaa jäädä laihaksi.  Nyt on ryhdistäydyttävä.
Työtovereilta arkisiin sattumuksiin ja joihinkin merkkihetkiin liittyviä muistoja on runsaasti, ne ovat antaneet ilonsa, mitäpä niillä enää! Ne, jotka heistä jäivät ystäväpiiriin, ovat siinä edelleen eikä sitä tarvitse millään todistella. Moni työtoverikin sekä Helsingin ajoilta että viimeiseltä 22 vuoden matkalta ennen eläkkeelle jäämistä on jo häipynyt mieleni maisemista ja hyvä niin.

Seulonnan yksi kriteeri: jos olisin hän, joka siivoaa näitä kasoja minun ja Toisen mentyä, tuskin näillä korteissa tai muissa viesteissä vilahtelevilla tuntemattomien nimillä olisi mitään merkitystä. Ja toinen yhtä tärkeä: ihmissuhteet ovat jakamattomia. Se, mitä ystävien kesken on elämästä jaettu, ei kuulu muille. Siinä ankarassa valossa pääsen alkuun. Päästän irti muistoista. Kohta ne ovat savua ja tuhkaa.   

PS    Terveisiä sinulle opiskelutoverini S, ehkä kuvittelin sinua ystäväkseni kauan sitten. Tulit kerran käymään ja lähdit mukanasi kirja, jonka kauan etsittyäni olin antikvariaatista löytänyt ja aarteenani säilyttänyt. Kiitos, että lähtöhetkellä kuitenkin kerroit ’lainanneesi’ sen, tosin lupaa kysymättä. En saanut kirjaa koskaan takaisin. Siksipä tietänet miksi en jatkanut yhteyttä kovin innokkaasti enkä lopulta ollenkaan. Viestisi ovat lojuneet muistojeni joukossa – ja kun ne nyt palavat, vapautan itseni sinusta. Saat pitää lainaamasi, löysin onnekseni toisen kappaleen seitsemän vuotta sitten. Minulta ei puutu mitään, ei sitä kirjaa eikä todellisia ystäviä.

Muistojen arkun sisällön pöyhiminen jatkuu taas, kun remontti kotona tuli valmiiksi ja loppusiivoukset on tehty. Isän ja äidin jäämistöstä löytyi kaksi mustakantista vihkoa, yksi on isän päiväkirjamerkintöjä vuodelta 1933, toiseen isä on kirjoitellut 19-20-vuotiaana tunnelmapalasia vuodenajoista. Isä on pyrkinyt kaunokirjalliseen ilmaisuun 1930-luvun tyyliin. Tekstit liittyivät ilmeisesti kylän nuorten kerhotoimintaan, jossa isä oli mukana aktiivisesti.

Toisessa mustakantisessa vihossa on paljon tyhjää tilaa, mutta yhtäkkiä loppupuolella on äidin käsialalla lyijykynämerkintöjä veljen ja minun vauva-aikaisesta kehityksestä. Siitä ilmenee, että Tyttö on syntynyt keskiviikkopäivänä klo 12 keskikesällä. Syntymämitat ovat olleet 51 cm ja 3,75 kg. Viiden kuukauden ikäisenä olen saanut ensimmäiset kaksi hammasta ja 10 kuukauden ikäisenä oppinut kävelemään. Kolme vuotta aikaisemmin kevättalvisena lauantaina klo 12:20 syntyneen Pojan vauvamitat ovat olleet 50 cm ja 3,35 kg. Molempiin synnytyksiin oli haettu kätilö kotiin. Esikoispojan kehitystä äiti on merkinnyt muistiin yksityiskohtaisemmin ja tarkemmin, mutta viikottain on molempia punnittu ja mitattu aluksi, sitten kuukausittain.

Tuntuu hellyttävältä lukea näitä ja ajatella olosuhteita, joissa äiti on vauvojaan hoitanut 1940-luvulla. Hän oli tuolloin miniänä isossa maalaistalossa sukupolviperheessä, jossa vauvat sekä pyykit pestiin käsin saunalla kaivosta kannetulla ja muuripadassa lämmitetyllä vedellä. Kätilö ja neuvola olivat 20 kilometrin ja hevoskyydin päässä. Meillä oli omien poikien vauva-aikoina 1970-luvulla helsinkiläisessä kerrostalossa kylpyhuone, pyykkikone, lämpimät vedet, sähköliesi ja jääkaappi. Neuvolakin oli kadun toisella puolella.

Äiti on merkinnyt muistiin tähän vihkoon myös omien vanhempiensa sekä sodassa kaatuneen veljensä kuoleman ja hautaamisen päivät. Niistä ilmenee, että enon kaatumisen päivä on sama kuin syntymäpäiväni viisi vuotta myöhemmin. Äidinisä kuoli, kun olin neljän kuukauden ikäinen. Äidinäiti on kuollut syyskuun 1. päivänä sinä vuonna kun täytin kymmenen vuotta. Hänestä minulla on muutama hämärä muisto.  

Äitihän on kirjoittanut minulle lukemattomia kirjeitä 60-luvun lopulla ja 70-luvun alussa opiskeluaikanani! Tähän kuuluu huutomerkki, koska olen unohtanut nuo kirjeet täysin. Luen nyt niitä silloista äitiäni vanhemman naisen silmin ja sydämin. Mikä aikamatka! Hän ikävöi tytärtään, huolehtii ja rukoilee. Kertoo kirjeissään tavallisia asioita maalaiskodin elämästä. Usein hän mainitsee jotain lehmistä, joita mielellään hoiti. Äiti antoi itse nimet vasikoille ja puhutteli lehmiään nimeltä: oli Kiva, Hyvä, Ilo, Lemmikki, Jasmi, Milla, Kiltti, Lelu… Jossain vaiheessa kun vasikoiden nimiä varten määrättiin alkukirjain, alkoi tulla näitä: kaksosvasikat Zilla ja Zulla, Soma ja Sama, Oma, Osa, Olli… – ”Eihä nää vissiin sinnuu kiinnosta….”

Äidin kirjeistä kuvastuu talonemännän arki työ- ja rahahuolineen, mutta yleissävy on tyytyväisyys. Joskus hän mainitsee kuin ohimennen migreeninsä ja nivelkipunsa tai väsymyksensä. Harvoin missään on valituksen sävy, se kaikki on ikään kuin elämään kuuluvaa. Kirjeet alkavat hellittelynimillä ”Tyttösein” ja ”Kultaseni” (puhutteliko hän niin koskaan kasvotusten?) ja sisältävät elämänohjeita ja rohkaisua. Usein hän liitti kirjeeseen kymmenen markkaa, että ostaisin jotain hyvää itselleni. Kymppi saattoi olla hänelle isompi raha kuin minulle, hänellehän ei kukaan varsinaista palkkaa maksanut töistään. Isä hoiti talon raha-asiat kotona ja rahoitti myös opiskeluni sen mukaan kuin kerroin tarvitsevani ja kirjoitti erikseen asiallisia kirjeitä.

PS. Lämpimät myöhäiskiitokset aikamieskummipojalle, jonka omakätiset 🙂 puolitoistavuotiaan terveiset tulivat vastaan Mamman kirjeestä keväällä -73!

Olen liikuttuneena lukenut laatikollisen kirjeitä 60-luvulta: isältä ja äidiltä, veljeltä (inttiaikanaan kirjoitettuja) sekä muutamalta luokkatoverilta ja opiskelutoverilta saatuja. Isäni kummitäti Helmi, jonka muistan kilttinä ja sydämellisenä vanhuksena, oli kirjoittanut minulle kirjeen v. 1966, jolloin olin jo opiskelemassa Helsingissä. Tädin kirjeestä huokuu lämpö ja elämänkokemuksesta nouseva viisaus. Täti ja miehensä eivät saaneet omaa lasta, heiltä riitti rakkautta suvun lapsille ja lastenlapsille. Hänen isälleni jättämänä muistoperintönä olen myöhemmin saanut taulun ja kirjoituslipaston, jotka ovat kulkeneet mukanani kodista toiseen.

Naureskelin keskikouluaikaisen matematiikan opettajan lausahduksille, jotka olin kirjoittanut geometrian oppikirjan tyhjille lehdille. Me laskimme kuin porsaat, istuimme kuin tatit, olimme ylimalkaan pitkää piimää, tyytyväisyytemme oli sielun hometta, kuutiojuuri luokasta oli kevyttä multaa. Jotkut tyttöoppilaat olivat Villen hampaissa jatkuvasti: ”katsoo kuin pupujussin poikanen”, ”istuu kuin tötterötiina”, ”laskee kuin napanteri”, ”sinäkin siinä olet kuin hiipuva hiillos”. Pienikokoisesta ja kiltistä Paavosta Ville sanoi kerran: ”nukahtaahan se joskus hyvä Homeroskin”.

Kuusisivuinen tyhjentävä analyysi aiheesta Sinä oli opiskeluaikaisen ystävän minusta kaksikymppisenä laatima henkilökuva, tarkasti nähty, rehellisesti kirjattu eikä lainkaan mairitteleva. Keneltäpä totuuden kuulisi ellei hyvältä ystävältä. Huh! Onneksi elämä lienee tasannut pahimmat särmät ja karistanut liiat luulot itsestä. ”Loppuun asti huoliteltu ulkoasu” ainakin on mennyttä ja ”valtava tarmo” huvennut matkan varrelle. ”Tuli ja leimaus” on nykyään enempi hymy ja huokaus. Ne muutamat inhimilliset ja hyvät puoleni, jotka kirjoittaja oli noteerannut, toivottavasti ovat yhä olemassa. Olihan mottoni tuolloin: ”Ma itseäin vain ihmiseksi raivaan”.

Toinen pöyhii yläkomeroa, etsii työkaluja tapetin laitto mielessään. Rapina lakkaa. Hän ilmaantuu huoneen ovelle kädessään rypistynyt ja roiskeinen rekisterilaatta.
– Muistatko tämän?
– AFM 663? Mikä niistä, en muista?
– Se.
– Niinpä tosiaan. Olet säilyttänyt 23 vuotta.  
Toinen taittaa laatan.  – Kyllä tämä nyt jo joutaa.

Hopeanvärinen Sierra, tulossa kaukaa. On pimeä keskiyö, eräässä elokuussa. Isä ajaa jonossa tasaista vauhtia, kohta ollaan kotona. Äkkiä rysähtää: tuulilasi säröillä ja oikean puoleiset sivulasit äidin ja pojan sylissä pirstaleina. Verinen nuori hirvi linkuttaa metsään. Auton sisällä on säikähtynyt hiljaisuus. Äiti tokenee, kysyy jokaiselta vuorollaan, onko sattunut. – Ei ole, kaikki vastaavat. Jonossa liian lähellä ajanut moottoripyörä on lentänyt auton yli.  Äiti menee ulos ja kysyy pientareella lojuvalta kypäräpääpojalta miten on käynyt. Poika kömpii ylös, pitelee kättään – elossa ollaan, sanoo, – onneksi panin kunnon vermeet päälle lähtiessä. Isä keskustelee jonossa seuranneen kanssa, joka sanoo jo soittaneensa hätänumeroon. Auto näyttää litistyneen toiselta sivulta, etunurkka on hiukan painunut. Ovet kuitenkin toimivat, moottori käynnistyy, toinen etuvalokin palaa. Poliisi tulee, soittaa metsästäjän loukkaantuneen hirven perään. Ambulanssi tulee, ensihoitaja  kysyy meiltä tarvitaanko apua, menee sitten hoitamaan pientareella istuvan pojan kättä. Saamme luvan jatkaa matkaa, koska auto toimii ja ajaja on kunnossa. Parikymmentä kilometriä madellen ja ilman tuulilasia sujuu, vilpoista vain on. Kotona katsotaan tarkemmin: tavaratilassa pojan sello kotelossaan on ehjä. Pieni paperinen ikonikuva Pyhästä Nikolauksesta, matkustavaisten suojelijasta, teipinpalalla kiinni kojelaudassa. 

Tämän olen kokenut muutaman kerran ennenkin, eri tavoin. Kun muutimme pienten kanssa ensimmäiseen omaan upouuteen kotiin Helsingissä, se oli ilojuhlaa. Kun Kuopus lähti tästä nykyisestä kodista omaan elämäänsä, kotiin jäi huone, jonka tyhjyys tuntui tilaa suuremmalta ja painavammalta.

Oman huoneen tyhjennys paljasti karusti tapetteihin ja lattiaan jääneet elämän jäljet. Ikipölyiset nurkat, joihin ei imurilla ole päässyt. On aika pestä huoneeni kasvot. On mahdollisuus seuloa kerrostuneet tavarat, ihmetellä mitä kaikkea olen tallettanut ja antaa muistojen koskettaa.

Olimme juhlassa sunnuntaina. Eräs elämäni keskeisistä instituutioista ihmisineen juhlisti puolivuosisataista taivaltaan. Oli ilo havaita, että yhä on runsaasti ihmisiä, joille kirkko merkitsee elämälle arvokasta sisältöä. Juhlamessu, lohisoppa ja leivoskahvit sekä luontevasti juonnettu,  pönöttämätön päiväjuhla ravitsivat osallistujaa monipuolisesti. Oli oikein hauskaa!

Silloisessa kauppalassa seurakunnan kirkon paikaksi valittiin kaunis mäkialue, jolle 1960-luvun alussa  kaivettiin valtava monttu. Peruskiven kätköön muurattiin raamattu. Sille perustalle alkoi rakentua vuosikymmenelle tyypillinen betoniarkkitehtuuriluomus, jonka suunnitteli edesmennyt arkkitehti Ahti Korhonen. Hänen tyttärensä oli nyt juhlassamme mukana ja kertoi isänsä ponnisteluista rakennusurakan kanssa. Juhlassa haastateltiin myös kahta rakentajaa, jotka muistelivat dramaattista haastetta, jonka erityiskylmä syksy ja kova pakkastalvi loivat betoninvalulle. Työ saatiin kuitenkin tehtyä onnistuneesti.

Puheenvuoroissa tuli esiin miten hyvin arkkitehdin ideat ovat kestäneet aikaa. On kuin kirkko rakennuksena vain paranisi vuosien mittaan. Kaksikymmentä vuotta sitten kirkkorakennusta peruskorjattiin – silloin arkkitehti itse oli vielä prosessissa mukana. Sisätiloihin tuotiin lisää pehmentäviä elementtejä, alttariosa uusittiin ja valaistusta parannettiin. Kirkko sai myös uudet urut, joiden sointi on upea ja ulkoasu kaunis. Kirkko on ollut aina akustisesti oivallinen tila, niinpä siitä on tullut suosittu musiikkitallenteiden äänityspaikka.

Arkkitehtooninen tarina on kuitenkin vain yksi puoli. Kirkon kaunein elementti on siinä kokoontuva seurakunta. En ole ainoa, joka ensi hämmennyksen jälkeen on rakastunut kotikirkkoon. Rakennus ei kanna satojen vuosien perinteitä, mutta se syntyi ja elää seurakunnan mukana. Sanoma kestää ja seinät kestävät tulevillekin sukupolville. Seurakunta pysyy ajasta aikaan, sillä aina on niitä, joiden sydämessä usko Jumalaan syntyy, ja joita yhteyden jano kutsuu koolle kotikirkon suojiin.

ovat menneet, ovat yhä

kuin kuiskaus tuulessa, illan hämärä kajo

yötä vasten nouseva, aamuun haihtuva

en ole yksin hetkenä, jona muistan