Jyrki Vainonen; Lasin läpi; Loki-Kirjat 2007
Kirjastomme oli pannut tämän novellikokoelmien esittelyyn. Vainonen ei kirjailijana ole enää upouusi, julkaisuja on useita vuoden 1999 palkitusta esikoisromaanista lähtien. Arvostelut olen noteerannut, mutta vasta nyt tutustuin tähän omintakeiseen kirjoittajaan, jonka tarinat usein lähtevät tavanomaisesta ja päätyvät mitä oudoimpiin mielenmaisemiin. Lahjakkaalla kirjoittajalla on terve ja vahva kieli, taito tempaista lukija mukaan ja kieputtaa tarinaa villeissä mielikuvituksellisissa käänteissä. En tiedä vielä miten Vainosen tyyli toimii romaanissa, mutta novellit ovat erinomaisia. – Riemastuttava löytö!
Terhi Utriainen; Siivekäs vahtikoira; Teos 2007
Fil.tri Terhi Utriainen on uskontotieteilijä, joka on tutkinut erityisesti kuolemaan, saattohoitoon liittyviä kysymyksiä. Siivekäs vahtikoira liittyy myös tähän aihepiiriin romaanin keinoin. Tarina on rakenteeltaan erikoinen: pääosassa on iäkäs nainen, joka antaa valokuvaajalle luvan dokumentoida kuolemansa prosessia; on kuvaajanainen, jonka oma tarina hahmottuu dokumentin rinnalle kolmannen, enkelikertojan silmin nähtynä. Rakenne tuntuu hiukan keinotekoiselta ja mietinkin, antaako monimutkaisuus sinänsä tärkeälle teemalle lisäarvoa. Utriaisen havainnoitsija piirtää kuolevasta ja kuolevan lähellä olijasta paikoin terävää, paikoin ylivalottunutta kuvaa. Kertojan kieli on ulottuvuuksiltaan harvinaisen rikas, henkistynyt. – Erikoinen, hitaasti luettava tarina, joka antaa lukijalle paljon.
Reko ja Tina Lundán; Viikkoja, kuukausia; WSOY 2006
Lahjakkaan kirjailijan, teatteriohjaajan ja kolumnistin tilitys sairastumisestaan aivosyöpään ja kamppailustaan lähestyvän kuoleman kanssa. Tämä olisi vain eräs kuolemankertomus monien joukossa, ellei puolison reaktioiden kautta tulisi inhimillistä syvyyttä ja todentuntuista kuvaa elävien kärsimyksestä kuolevan rinnalla. Kirja nostaa toistuvasti esiin kysymyksen: kenen kärsimys on suurempi – sen joka joutuu luopumaan elämästään luomiskykynsä huipulla vai perheen, joka myötäelää kamppailun kurimuksessa ja jonka elämän isän sairaus ja kuolema peruuttamattomasti muuttaa. Kysymykseen ei ole vastausta, mutta taistelun tuntojen kuvauksissa on viiltävää, hymistyksestä riisuttua paljautta.
Kirja on hyödyllistä luettavaa sekä hoitohenkilöstölle että vastaavaan tilanteeseen joutuvalle. Akiksi nimetyn päähenkilön suhtautuminen diagnoosiin ja sairauden etenemiseen on lääkäreille ja hoitajille tuttua: sairauden vakavuuden kieltämistä, epärealistisia toiveita, kaupankäyntiä kuoleman kanssa, taisteluväsymystä ja viimein luovuttaminen vääjäämättömän edessä. Vie kauan tajuta, ettei vakavasti sairastuminen ole oikeudenmukaisuuskysymys, kohtaloaan voi olla mahdoton hyväksyä. Aki prosessoi tilannettaan ikäisensä miehen tapaan taisteluhakuisesti: vielä tämä, vielä tuo. Epätoivoisessa taistelussa elämästä ei ole paljon voimia läheisten huomioimiseen, mutta perheen ei myöskään pitäisi uhrata itseään kuoleman kierroksissa rimpuilevan oikuille. Ulkopuolisten tuki perheelle on kullanarvoista ja auttaa suhteuttamaan asioita. – Kirja oli hyvää luettavaa; lukija ei tarvitse nenäliinaa, kun kirjoittajat eivät pyri herättämään sääliä.
?
* Maxence Fermine; Lumi, suom. Annikki Suni; Otava 2005
* Tero Liukkonen; Yö kuuntelee meitä; Gummerus 2002
”Ihmisiä on kahdenlaisia. Niitä jotka elävät, näyttelevät ja kuolevat. Ja niitä jotka eivät koskaan tee muuta kuin pysyttelevät tasapainossa elämän harjanteella. On näyttelijöitä. Ja nuorallatanssijoita. ” – Maxene Fermine
Viehätyin kovasti Lumi-kirjasta. Se on kuulasta runoa; ihmeellisen rakkaustarinan maisemassa on lumihuippuisia vuoria ja kukkivia kirsikkapuita; lumenvalkeaa, jäänsinistä ja sateenkaaren lämpimät värit.
Tero Liukkosen toinen runokoelma puhelee hiljaa rakkaudesta, värähtelee aistillisesti, herättää aavistuksia. Ihon hehkua, sanojen vaivihkaisia viestejä, unta. Näissäkin runoissa on kukkivia kirsikkapuita, lunta. Rakkauden ja kuoleman kauniita kuvia.
”Kun sinä olet mennyt / nyt tiedän / on tällaista kuin nämä viipyilevät hetket: / lehvien kulta vihloo silmien takana / ja ohimoissa / ja kuuset kääntyvät tuuleen / tunkevat haudanväriset runkonsa maahan / ja päivä on heleä preludi / johonkin suureen tummaan”
___
* Juha Itkonen; Kohti; Otava 2007
Itkosen kirjan tarinassa matkataan tsunamin jälkeiseen Thaimaahan. Ministeri-isä lähtee etsimään aikuista tytärtään, joka on lähtenyt kotoa häävalmistelujensa keskeltä ilmoittamatta minne. Perillä isä tapaa sovitusti poikansa ja kumpikin tavallaan etsii ja kyselee samalla oman elämänsä merkitystä ja valintoja. Etsitty perheenjäsen löytyy helposti eikä ole isän tai veljen avun tarpeessa. Kehyskertomus jääkin jotenkin ontoksi, pääosaan nousee perheenjäsenten elämänratkaisujen pohtiminen. – Kirjan ansio on miehisten mielenliikkeiden kuvauksessa.
* Siri Hustvedt; Amerikkalainen elegia, suom. Kristiina Rikman; Otava 2008
Luettuani ensin Kaikki mitä rakastin, kiinnostuin tästä S.H:n uusimmastakin. Yllätyksekseni kirjassa on samoja teemoja ja samantapainen henkilögalleriakin kuin edellisessä. Panee miettimään, ollaanko tässä taas kirjoittamassa kirjailijan omaa traumahistoriaa. Eipä siinä mitään, niin hyvin Hustvedt kirjoittaa, että suomentajalla on varmaan ollut haastetta ja erinomaisesti on Rikman tehtävästä selvinnyt. Muuten erinomaisessa teoksessa häiritsee hiukan hyppelehtivä tyyli, joka tekee pätkittäin lukemisen vaikeaksi. Hustvedtin päähenkilö näyttää sirpaloituvan moneen toisiinsa löyhemmin tai tiukemmin liittyvään erikoislaatuiseen persoonaan, joiden kohtalonkäänteitä sinkoutuu valmistelematta lukijan pureskeltavaksi. – Kirja ei ole kesäkevyttä lueskeltavaa, silti ihailla täytyy taitoa, jolla kirjailija tuo rankkojakin juttuja tarjolle niin, että lukukokemuksesta ei tule raskas.
*Sofi Oksanen; Puhdistus; WSOY 2008 (12.painos!)
Kirja, joka on putsannut kirjallisten palkintojen pöydän, on ollut yllättävän hidaslukuinen. Aluksi olin pyörtää kokonaan lukemisesta, kun raatokärpänen pörisi sivukaupalla vanhan naisen huoneistossa ja ikkunasta näkyi vain pihalla lojuva mytty. Tämä ei ala hyvin, mietin, tuli jotenkin vastenmielinen olo. Mytystä löytyvä tyttö, enää kuin lepattava varjo, kohenee sivu kerrallaan, kuoriutuu likakerroksistaan ja rääsyistään. Vanha nainen on varuillaan, molemmat odottavat jotain ratkaisua omituiseen tilanteeseen ja pelkäävät toisiaan ja kaikkea koko ajan. Ilmassa on outoa uhkaa. Sitten tarina hypähtää alkuun, sukupolven taakse. Nyt alkaa jo kiinnostaa miten kertomuksen kudossäikeet punotaan lopulta yhteen. Ja se kyllä käy Sofi Oksaselta.
Lopputulema lukukokemuksesta jää ristiriitaiseksi. Kieli on kyllä oivaltavaa, rikasta ja tyyli taitava. Tarinakin tempaa alun jälkeen mukaansa, mutta aihe ja juonenkäänteet ovat sen verran ahdistavia, että lukija joutuu ikään kuin vastustamaan torjuntaansa. Jos tarinassa on, kuten olen ymmärtänyt, kirjoittajan lähiomaiskohtaloita taustalla, ahdistavuus on aitoa, kirjoittajasta tekstiin valunutta. Etäännytys olisi ehkä suodattanut samentavaa ahdistusta ja teksti olisi tullut kirkkaammaksi.
– Miten palkintosumaan lienee vaikuttanut kirjailijan persoonallinen habitus, voi vain arvella.
*Tessa de Loo; Kaksoset, suom. Anita Odé; Karisto 2001 (1993)
Eipä ole monta hollantilaiskirjailijan teosta elämässä tullut luettua, mutta lukupiirin ansiosta tänä vuonna jo kaksi. Tessa de Loo osoittautui oivalliseksi kertojaksi. Romaanin aikatasot liukuvat toisiinsa saumattomasti ja kieli on runsasta ja sujuvaa. Tarinan juonikuvio on mielenkiintoinen: lapsena vanhempansa menettäneet kaksostytöt joutuvat kasvamaan aikuisiksi kaukana toisistaan ja tapaavat vanhempina yllättäen kylpylässä. Anna tunnistaa sisarensa Lotten, mutta tämän muisti on sulkenut sodan traumatisoiman lapsuuden pois ja hän suhtautuu äkisti ilmaantuvaan kaksoissisareen torjuvasti. Kylpylähoitojen aikana siskokset tapaavat päivittäin ja Annasta tulee Lotten muistin avaaja. Kerronta vie kaksosten tarinaa enemmän Annan kautta, mutta kummallakin on kosketuspintaa Hitlerin Saksaan ja juutalaiskysymykseen. – Pidin kirjasta, josta on ehditty jo tehdä elokuvakin.
*Eduardo Mendoza; Tulvan vuosi, suom. Tarja Härkönen; Tammi 1999 (alkuperäisteos 1992)
Mendozan teoksista on suomeksi käännetty kolme, joten lukijoita hänellä ilmeisesti on. Minulle tämä kirja jäi hieman laimeaksi lukukokemukseksi, osoittautui, että olin sen joskus aiemmin lukenutkin. Tarina on epätavallinen rakkauskertomus, ei täysin uskottavakaan mielestäni kuvatessaan nunnan ja suurtilallisen välille leimahtavaa intohimoa. Mies jää taustalle, tarina kuvaa nunnan mielessään käymiä taisteluja ja vaikeita ratkaisuja. Espanjan falangistikapinallisten joukkoonkin nunna joutuu ryöstetyksi hoitamaan haavoittuneita. Luostari saa viimein lahjoituksen, jota nunna alunperin lähti anomaan rikkaalta maanomistajalta ja hoitokoti rakennetaan. Tarina päättyy nunnan palatessa ennen kuolemaansa vielä kerran rakastamansa miehen omistamaan hedelmätarhaan. – Enpä tiedä, kovin espanjalainen tarina kaiken kaikkiaan.
*Eero Ojanen; Ajan filosofia; Kirjapaja 2007
*Risto Ahti; RunoAapinen 2; SanaSato 2005
Antoisimpia kirjoja pitkään aikaan nämä kaksi ja hitaasti luettavia! Ovat niitä, jotka jäävät esille, joihin tekee mieli palata. Ojanen filosofoi aikaa, Ahti runoilijan synnytystuskia ja suhdetta maailmaan. Tiivistä, mutta hengittävää tekstiä.
– Tuntuu, että yhä huonommin jaksan lukea tyhjiä tarinoita, trendien aallokossa surffaavia tai sanoilla kikkailevia kirjailijoita. Sielu kaipaa totta, eletynmakuista, oivaltavaa ja ajatusta inspiroivaa tekstiä. Ojanen ja Ahti osaavat hienosti sanoittaa oivalluksensa ja ovat läsnä tekstissään. Nämä ovat Ytimessä.
*Siri Hustvedt; Kaikki mitä rakastin, suom. Kristiina Rikman; Otava, 2007 – Loisto-pokkari, 11.p. 2009
Kirjailija on ollut paljon esillä viimeisimmän suomeksi ilmestyneen kirjansa myötä. Olen silloin tällöin tehnyt kuten nyt: aloittanut uuteen kirjailijaan tutustumisen hänen menestysteostaan aiemmasta tuotannosta, jos sitä on, jolloin nykyarvioinnit eivät ohjaa oman käsityksen muodostumista.
Tarina alkaa sirpaleisena. Pitkältä tuntuneen yksityiskohtien pöpelikössä tarpomisen jälkeen alkavat tarinan puitteet ja päähenkilöt hahmottua. Ja sitten käy niin, että tarina saakin lukijasta otteen eikä kirjaa voi laskea käsistään. Tämäkin kirja on aiheeltaan ahdistava – psykopaattisen, persoonallisuushäiriöiseksi osoittautuvan pojan kasvukertomus. Nuorukainen näännyttää vanhempansa, kietoo kaikki läheiset valheisiinsa, eksyy itseltään ja katoaa lopulta elämänsä mustaan aukkoon. – Kertoja onnistuu säätelemään ahdistuksen määrää niin, että lukija ei jää sen alle vaan teksti toimii loistavasti! Tämän jälkeen Hustvedtin Amerikkalainen elegia on ihan pakko lukea.
* Madeleine Hessérus, Paljain jaloin, suom. Jaana Nikula; Gummerus 2004
Kirjailijan tarina on varsin erikoinen. Opiskeltuaan balettikoulussa hän joutui jalkavamman vuoksi jättämään haaveet tanssijan urasta ja opiskeli sen sijaan lääkäriksi. Toimittuaan hoitoalalla ja teatteritaiteen parissa, hän päätyi kirjoittamaan novelleja ja näytelmiä. Tämä on ensimmäinen suomennettu romaani häneltä.
Paljain jaloin on myös outo tarina parisuhteessa elävästä lääkäristä, joka pakenee impulsiivisesti ja totaalisesti siihenastisesta elämästään. Lähtö on niin konkreettinen, että paluu käy mahdottomaksi. Pako vie kaupungista metsään ja on lopulta eräänlainen metamorfoosi, joka pelkistää sivilisaatiolle allergisoituneen naisen asteittain luonnonvaraiseksi, eläimen tavalla eläväksi. Yllättävä loppu on symbolisesti kiehtova. Taitavasti kerrottu tarina liikkuu uskottavuuden rajoilla; sen voisi lukea myös sairauskertomuksena tai ekologisena puheenvuorona.
* Eeva Kilpi, Elämän evakkona; WSOY 1983
Vaikkakin olen lukenut lähes kaiken Eeva Kilven kirjallisesta tuotannosta – hän on suosikkejani – tämä tarina oli käsissäni ensi kertaa vasta nyt. Lienen väistellyt kirjaa evakkokarjalaisuuden paatosta peläten. Lapsuusperheeni tai suvun historiaan eivät evakkomatkat kuuluneet, vaikka itärajan lähietäisyys tuntui. Karjalainen sukutarina tämä on, väkevästi, mutta ei kuvaile suvun evakkovaiheita vaan ihmisten sisäistä evakkoutta, menneeseen sitovia muistoja, ainaista koti-ikävää. Olin erityisen viehättynyt tutun kuuloisesta murrepuheesta. Tekstistä putkahti sanoja, joita en sitten lapsuuteni ole myöhemmin kohdannut kuin satunnaisesti. Kirjaa lukiessa tajusin äidinkielen merkityksen ihmisen kielenkotina.
Eeva Kilpi on sukupolvensa etevimpiä eepikkoja suomalaisessa kirjallisuudessa, upea tarinankertoja, joka osaa rakentaa ja rytmittää kerronnan kudoksen. Taidokkaasti hän luo henkilöistään eläviä ihmisiä, tarttuu rohkeasti tabuihin ja tuo ne väistämättömällä tavalla lukijan iholle. Ja kirjailijasta itsestään hehkuu tekstiin karjalaisuudelle ominainen syvälämpö, itkusta ja ikävästä, ilosta ja tunteenlieskoista punoutuva.
* Sarah Goodall, Nicholas Monson, Palatsipäiväkirja, suom. Jelena Vallenius; Nemo 2007
Akateemisen ale-luettelosta osui silmiin 12 vuotta prinssi Charlesin hovikirjurina toimineen S.G:n muistelukset. Kuninkaalliset kiinnostavat tasavaltalaisia, se on selvä. Mutta ei sentään millä tavalla tahansa kerrottuna. Kirjan ’päiväkirjateksti’ on hölösuista ja juoruilevaa. Kirja antaa todenmukaisimman kuvan kirjoittajasta itsestään, loppumetreillä motiiviksi paljastuu yksinkertaisesti rahastus ja kostonhimo. Kahlasin kirjan vastenmielisesti loppuun; täysin turha ostos.
Nuutinpäivän aamu tihkuu vesiharmaata, pihassa enää kaksi kämmenenkokoista lumilämpärettä. On aika miettiä, mitä tuli luettua joulun aikaan.
* Henry David Thoreau; Kävelemisen taito, suom. Markku Envall; Basam Books 2008 (suom. 1997, alkuteksti 1862)
Ystävä poikkesi joulun alla, istuttiin kahvikupin ääressä jakamassa luontokokemuksia, minä metsäkävelyjen tuottamaa kipuakin, joka pahimmillaan sai mielen infernaalisen synkkiin aatoksiin. Ystävän tuomassa paketissa oli tämä ihmeellinen kirja. Thoreau oli 1800-luvun luontofilosofi, kirjailija, yhteiskuntakriitikko. Kirjassa hän puolustaa vapaata, päämäärätöntä kuljeskelua luonnossa yhtenä filosofoinnin muotona. Luettuani kirjan, voin ymmärtää miksi ystävä halusi jakaa juuri tämän kanssani. Thoreaun kanssa on upeaa kuljeskella, teksti soljuu vapaasti ja päämäärättömästi, availee uusia näkymiä, kuplii ajatuksia ja päästää ne menemään.
– Kävely, josta minä puhun, ei ole lainkaan niin kutsuttua liikunnan harjoitusta – – vaan on päivän tehtävä ja seikkailu. – – Uskon metsään ja niittyyn ja yöhön, jossa vilja kasvaa. – – Antakaa minulle kulttuuri, joka tuo paljon multaa niityiltä ja syventää humuskerrosta – ei sellaista, joka turvautuu vain kasvua kiihottaviin lannoitteisiin, parannettuihin laitteisiin ja pelkkiin sivistystapoihin. – – Kun jonkun päässä harvoin vierailee jokin ajatus, kuten saattaa käydä rautatietä kävellessä, niin todellakin vaunut menevät ohi hänen niitä kuulematta. Mutta pian jonkin heltymättömän lain nojalla meneekin ohi elämämme ja vaunut tulevat takaisin.”
* Merete Mazzarella; Illalla pelataan Afrikan tähteä, suom. Raija Viitanen; Tammi 2008
Kirja lienee joulun listahittejä, ainakin minun joululahjakappaleeni oli jo kolmatta painosta. Kuten olen aiemmin jo paljastanut, M.M. kuuluu suursuosikkeihini ja odotan hänen kirjojaan aina malttamattomasti. Tälläkin kertaa hän onnistuu häkellyttämään lukijan avoimuudella ja rohkeudella ja tekee sen tavalla, josta ei jää tympäisevää paljastelun makua. Kerrontatyylin keveys ja ilmavuus on se persoonallinen piirre, josta hänet kirjailijana tunnetaan. Aiheotsikko, Isovanhemmista ja lapsenlapsista, on tietysti minulle erinomaisen ajankohtainen ja kiinnostava. Löydän ajatuksia, joita en ole kohdannut toisaalla tai kuullut keneltäkään isoäitien vertaisryhmässä. Kirjailija panee itsensä ja läheisensä peliin: puhuu poikansa perheestä, joka on toisella puolen maailmaa ja kritisoi varovasti amerikkalaista elämänmuotoa. Hän puhuu miniästä, joka on juutalaisen kulttuurin kasvatti ja eroon päättyvästä parisuhteesta. Hän vertailee äidinäidin ja isänäidin asemaa lastenlasten elämässä ja omista kateuden ja alakynnessä olemisen tunteistaan. – Nautin suuresti ajatuksia inspiroivista ja oivalluksia herättävistä lukuhetkistä kirjan parissa. Suosittelen kaikille isoäideille, anopeille ja miniöille.
* Karel Glastra van Loon; Lisan hengitys; suom. Sanna van Leeuwen; Gummerus 2004 (2001)
Kirjastomme lukupiiri valitsi ohjaajan suosittelemista käännöskirjoista ensimmäiseksi tälle keväälle hollantilaisen, maassaan palkitun sanataiteilijan (toimittaja, kirjailija, sanoittaja, käsikirjoittaja) romaanin. Kustantajan info kirjan takakannessa nostaa tarinan taustakehyksen oudon tärkeäksi ja antaa mielestäni harhaanjohtavan kuvan sisällöstä. Minusta tämä on ennen muuta rakkausromaani. Päähenkilö on kadonnut, rakastunut nuori mies etsii, muistaa, löytää sellaista mitä ei tahdo tietää. Tarinan palaset paljastuvat hitaasti ja yllättävät ihan viimeisille sivuille asti. Pitkin matkaa van Loonin tavallisella kielellä kerrottu oivaltava rakkaustarina onnistuu pitämään lukijan imussaan. – Oli kiinnostavaa tutustua eurooppalaiseen 2000-luvun romaaniin, miehen näkökulmaan rakkaudesta.
* Maaria Leinonen; Ilo siltana päiväsi yli, Toivon ja valon runoja; kuvat Seppo K. Järvinen; Kirjapaja 2008
Herkkiä luontokuvia, puhuttelevia runoja – ihana lahjakirja saada ja antaa.
”Vihreyden kyllästämä ilma näytti veden huuhtomalta, aivan kuin joku olisi ottanut tapin pois ja vedet olisivat valuneet maailmasta jättäen niityt, pellot, puut ja kukkulat pesun jäljiltä hohtavan puhtaiksi. – Tarvitseeko meidän mennä puutarhoihin. Koko Waleshan tuntuu olevan yhtä puutarhaa, Ed sanoi. Tiet joita pitkin ajoimme olivat itse asiassa tuuheiden pensasaitojen rajaamia puistokujia, niiden vihreät penkereet täynnään villiä sormustinkukkaa. Kolmena päivänä lähdimme aikaisin liikkeelle ja viivyimme iltamyöhään, söimme pubeissa, ajoimme vielä yhteen mielenkiintoiseen kaupunkiin välttääksemme menemistä ’kotiin’ kokkaamaan ja kuvittelimme, että elimme niin kuin olisimme halunneet, lähellä tuota muuttuvaista salmea ja poimien matkan varrella hedelmiä puista.”
*Francis Mayes, Vaellusvuosi; WSOY:n Loistopokkari 2008
Amerikkalaiselle ’vanha manner’, sen elämänmuoto ja pitkä, värikäs historia on eksotiikkaa. Kirjailijan silmin nähtynä omiltakin matkoilta tutuiksi tulleet Italia ja Kreikka saarineen, Espanja ja Portugali sekä vieraammat Turkki, Skotlanti ja Wales tarjoavat lukemattomia kiehtovia yksityiskohtia. Lukunautintoa lisää kiirehtimätön, jutusteleva tarinointi, historian ja kulttuurin tuntemus sekä kirjoittajan ja hänen matkakumppaninsa persoonasta tarjotut välähdykset. Kerronnan sirpaleisuus toimii tämäntyyppisessä kirjassa hyvin. Kirjan matkakuvaukset ovat ihanasti viihdyttäneet pimeinä syksyiltoina.
* Tarja Tallqvist / Elina Simonen, Kuka vierelles jää; Otava 2007
Kullakin kirjalla on aikansa. Panin tämän merkille jo ilmestymisaikaan, mutta kaiketi aavistin, että rankasta aiheesta johtuen lukukokemus ei tule olemaan helppo ja lykkäsin lukemista. Kun oman äidin hoitopaikka-asia lopulta ratkesi onnellisesti, tunsin, että on voimia käydä vastaavien tarinoiden pariin. Kirjan nimi (T.T:n aiempaa tv-dokumenttia mukaillen) antaa jo ymmärtää, että vanhustenhoidon todellisuus on monin tavoin kauhistuttava ja piinallinen. Onneksi myös hyvin toimivia hoivapaikkoja on ja niistäkin kirjassa kerrotaan. Kertoja tunnustautuu ihmisenä repaleiseksi ja monen myöhäisellä iällä hoitoalalle etsiytyneen kollegansa tavoin suhtautuu asioihin tunteenomaisemmin kuin pitemmän ammatillisen kokemuksen omaava. Tallqvistin vahvuus kertojana on kuitenkin juuri emotionaalisuudessa ja sen lisäksi rohkeudessa panna persoonansa peliin, tarttua asioihin, paljastaa epäkohtia ja toimia.
Koska T.T:n aineisto perustuu paljolti päiväkirjamerkintöihin oppi- ja työvuosilta lähihoitajana, on päädytty hyvään ratkaisuun, jossa kokenut toimittaja Elina Simonen on editoinut tekstin kirjaksi. – Suosittelen – erityisesti niille, jotka kieltäytyvät ajattelemasta omaa ja läheistensä vanhuutta. Pelkoja päin ja valmiina taistoon!
* Leena Krohn; Unelmakuolema; Teos, 2004
Leena Krohn on kotimaan kirjallisuudessa erikoinen persoona, yksi niitä harvoja, joiden koko tuotantoon tekisi mieli tutustua. Hyllyssäni on ennestään vain Tainaron (WSOY, 1985), mystinen aikuissatu, oikeastaan eräänlainen proosaruno, josta pidän kovasti. Unelmakuolema oli lukupiirin joulukuun kirjana, joten sain siitä kosolti myös muiden lukijoiden huomioita ja ajatuksia. Kirja koostuu irrallisen tuntuisista tarinoista, jotka liittyvät löyhästi niminovellin kuvaamaan liikeyritykseen nimeltä Unelmakuolema. Jollakin tavalla Krohn vaikuttaa suorastaan profeetalliselta; kirjan ilmestymisestä on neljä vuotta ja teemat, kuoleman- ja elämänhallinta, kaiken tuotteistaminen, käyvät yhä ajankohtaisemmaksi. Aikaamme leimaa kuolemankauhu, jota pyritään selättämään väkivaltaviihteellä. Siinä on paljaimmillaan pyrkimys ottaa kuolema haltuun, kun elämänhallinta lipsuu käsistä. – Kirja ei ole helppolukuinen, minulla meni kolme kuukautta. Kannattaa silti lukea, vaikka pala kerrallaan.
”Kuka käsittää tämän maailman rakennusta? Ei ihmislapsi, joka on typerä ja tyhmä kuin määkivä jäärä. Mutta parasta ottaa päivä tultuansa, sallia sen mennä mentyänsä, käyköön sitten puuhun tai mäntyyn. Täällä ollaan vaan. ”
…lausahti Timo Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä
Dalailama; Maailmankaikkeus atomissa; Tammi 2008
Tämä kirja ei ole nopeaa luettavaa, kesti minulla koko kesän pala kerrallaan nautittuna. Kirjoittaja on niin uniikki, että persoonasta muodostunut kuva häilyy taustalla koko ajan. Kirja ei tarjoile uutta tietoa maailmankaikkeudesta, mutta Dalailama pohtii kiinnostavalla tavalla länsimaisen tieteen ja buddhalaisen vanhan viisauden yhtymäkohtia. Minua kiehtoi itämaisten sävyjen maustama näkemys tieteellisestä maaailmankuvasta; kaikki viisaus ei tyhjene siihen, mikä voidaan tieteellisesti todistaa.
*
Kate Jacobs; Pieni lankakauppa; Gummeruksen Loisto-pokkari 2007 (4.p.)
Loppukesän suosikkipokkarini on tässä! Romaani on runsas (yli 600 sivua) ja letkeästi kirjoitettu. Arja Tuomarin suomennos säilyttää alkutekstin keveyden ja ilmavuuden. Luonnehtisin kirjaa viihdyttäväksi – eri asia kuin viihteellinen, joka saattaa luoda heppoisen vaikutelman. Amerikkalaisen elämäntyylin kliseet tunnistaa, mutta ne eivät tässä pokkarissa ärsyttäneet. Kirja oli oivallista iltalukemista, vaikka juoni tuntui koukuttavan.
*
Utsjoen Kylätalon puodista löysin taiteilija Elina Helander-Renvallin kokoaman ja kuvittaman kirjasen Silde, saamelaisten myyttejä ja tarinoita. Esipuheessa sanotaan: ”Huolimatta siitä, minkä sisällön kukin myyteille antaa, ne ovat kaikkien käytettävissä. Ihmiset etsivät arjen keskellä selityksiä olemassaoloonsa, omaa tehtäväänsä elämässä, luojan suunnitelmia ja tietämisen kaavaa. – – Jälkimodernilla aikakaudella myytit auttavat laajentamaan nykyistä maailmankatsomusta ja muuntamaan erilaisia ajattelutapoja.” – Minulle Silde avasi saamelaisuutta ja pohjoista mystiikkaa.
*
Kaksi runokustannetta poimin Hailuodon Puikkarista: Helvi Juolan Kaarnalaiva ja minä sekä Suoma Taustan Merenmieli unelmin tilkitty. Molempien runoissa on vahva meren tuntu, kirjoitettu meren äärellä eläneen ihmisen tavalla. Juolan Kaarnalaiva on myös kuvitettu merellisin mustavalkokuvin. Myös tuntemattomiksi jäävien runontekijöiden pienillä luontorunoilla on arvonsa – niissä välähtää viisaita ajatuksia, kauniita runokuvia.
”Minun syksyssäni pitää olla / tuulta ja myrskyä. / Pilvien pitää juosta ja lentää / ja kuun katsoa / repaleisten pilvien raosta / maan elämää. ”
– Helvi Juola
”Keräsin kekoon /rannalle mykät kivet. / Kun palasin vuosien kuluttua / ne puhuivat selvää kieltä.”
– Suoma Tausta
Tänään sopii miettiä suhdetta Mika Waltariin kirjailijana. Onneksi Sinuhe egyptiläinen oli ensimmäinen Waltarini. Tarinaa pidetään yleisesti unohtumattomana ja se oli aikansa myyntimenestyksiä. Mitään vaikuttavampaa Waltarin kirjoittamaa en ole myöhemminkään löytänyt.
Juhlavuoden kunniaksi voin tunnustaa: kotikirjastossamme oli hyllymetri Waltaria; paksuja ja tosi paksuja opuksia, vanhoja ja uusia painoksia, yhdistelmäteos varhaistuotannosta. Vaikka historiallisten tiiliskiviromaanien parissa askartelu on minulle yleensä takkuista, kahlatuksi tulivat niin Johannekset, Mikael, Turms ja Hakim, Valtakunnan salaisuus, Ihmiskunnan viholliset ja Feliks Onnellinen kuin muistelmat, mietteet ja matkakertomuksetkin.
Käsittämättömän laaja tuotanto! Ihmettelen oliko Waltarilla omaa elämää ollenkaan. Jossain vaiheessa hyllystämme häipyivät historialliset romaanit yksi kerrallaan Esikoisen mukaan ja jäivät sille tielleen. Saivat jäädäkin, ei mikään huono lukuvalinta. En kaipaa ’paksukaisia’, sillä Sinuhen jälkeen Waltari mielestäni varioi samaa sankaritarinaa, kuten moni muukin ’armoitettu’ sanataiteilija muuten tulee tehneeksi. Sanasampo ei välttämättä ole idearikkain.
Pitänee lukea taas kerran Sinuhe, varhaisen elämyksen muistoksi ja uusia toivoen.
” Minussa kumpuilee hiljainen, tyyni elämänilo. En tunne vanhenevani, ei peloita kuolema, ja kun näköpiirillä on varmat rajansa, ei ahdista äärettömyys eikä kiihoita kilpailu. Sillä minä tiedän, mitä on takanani niillä taipalilla, joita olen tullut, ja tiedän, että taivaanrannan tuolla puolen ei ole sen enempää kuin täälläkään. Ja sentähden tahdon minä elellä ikäni kaiken täällä omassa Onnelassani. ”
1936, Juhani Aho, Lastuja
|
|
