Vuorimänty pihassani muuttuu levottomaksi keväällä. / Sen oksat hamuilevat maata ikään kuin / siltä olisi jotakin hukassa. / Kenties se etsii vuorta, johon nojata / kenties maan nahkaa pitkin vaeltaa eksynyt kutsu. / Ostin vuorimännyn pienenä taimena torilta kauan sitten / mutta ei minusta ole sen kesyttäjäksi, / sama sisäsyntyinen levottomuus meissä molemmissa.
* Eräänä aamuna linnunliverrys; luontorunoja 2006
Olen tänä syksynä lukenut Liisa Marjatta Järvisen teoksia. Hänen kirjallinen tuotantonsa on kohtalaisen mittava alkaen saduista ja tyttökirjoista, kuunnelmiin, runoihin ja romaaneihin. Lehtorina ja pappina toimiessaan hän osoittautui loistavaksi pedagogiksi ja puhujaksi sekä käytti seurakuntatyössä monipuolisesti piirtäjän ja dramaturgin lahjojaan. Romaaneissa hänestä löytyy sujuva ja omaääninen kertoja. Aloitin tällä erää uusimmasta romaanista Sisar vesi, veli tuuli (2009) ja sen perään innostuin lukemaan aiemmat, osan jo toiseen kertaan. Kun lukee systemaattisesti kirjailijan tuotantoa, saa hyvän kokonaiskuvan kertojanlaadusta ja tyylin kehittymisestä, mutta saattaa myös alkaa lähestyä kyllästyspistettä tiettyjen teemojen toistuessa.
Kirjoissa on viittauksia raamatun kertomuksiin, erityisesti esiin nousevat naishahmot, paratiisin Eeva ja Uuden Testamentin Mariat. Raamatullinen aineisto sulautuu kansalliseen ja yleismaailmalliseen mytologiaan. 1996 ilmestynyt Naisen myyttinen säikähdys on vertaileva tutkielma raamatun, Kalevalan ja Kreetan minolaistarustojen luomiskertomuksista ja naiskuvista. Tulkinnoissa on vahvoja feministisiä sävyjä.
Kirjoittajalla on vaistonvarainen, mystinen suhde luontoon, jota hän kuvaa hienosti ja monitasoisesti. Puut ja eläimet personoituvat, puhuvat ja kuuntelevat, meri huokailee eroottista kaipausta. Romaaneissa toistuva teema on toisaalta yksinäisyys, toisaalta miehisen kumppanin kaipuu. Rakkaustarinat kuvataan paljolti tapahtuviksi päähenkilön mielikuvissa ja unelmissa, ne jäävät episodimaisiksi, katkeavat tavalla tai toisella kesken. Kirjailijan suorastaan intohimoinen kiinnostus Kreikan saariin ja kieleen, myytteihin ja taruihin, näkyy monissa romaaneissa.
Romaanien päähenkilöt ovat enimmäkseen aikuisia, kypsään ikään ehtineitä naisia. Nimiään myöten Marjatta, Mari, Maria, Aura, Roosa, Almakin muistuttavat kirjailijaa itseään. Yhtymäkohtia ei ole yritettykään häivyttää, vaikka tarina olisi fiktiivinen. Henkilökohtaiset kokemukset antavat tekstiin syvyyttä, toisaalta kirja kirjalta tarinat käyvät ennalta arvattavammiksi. Järvisen teoksissa päähenkilö kypsyy ihmisenä, mutta hänen rakkaushaaveissaan pysyy nuoren naisen romanttisten unelmien sävy. Intohimo tuntuu jäävän sanalliseksi, kokijan pään sisään ja ohenee mielikuvien myllertäväksi leikiksi.
Ensimmäiset naispapit vihittiin 1988 ja lehtori Liisa Järvinen oli heidän joukossaan. Naispapin päiväkirjassa (1989) hän kuvaa tuntemuksiaan ja pohdintojaan pappeudesta. Kokemuksen karttuessa papin työn kokonaisvaltaisuus seurakuntaelämässä paljastuu. Omaelämänkerrallisen romaanin Laulu ylitsevuotavasta maljasta (1992) teemana on rakkauden kohteen menetys. Surua kuvatessaan kirjailijan teksti on aitoa, kaunista ja koskettavaa.
Mystisin Järvisen teoksista lienee Nainen kutsui kuvaansa (1993). Miehinen vastavoima saa milloin poron, milloin erakkomunkin hahmon. Päähenkilö etsii itseään ja naiseuttaan maalaamalla kiihkeästi kallioluolaan paratiisikertomusta. Naisen syvältä nouseva huuto romahduttaa luolan, mutta kuvat eivät katoa. Ne ovat piirtyneet naisen sieluun ja alkavat elää siellä.
Kosminen nimenhuuto (2007) tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen, vanhusten oikeuteen elää ja kuolla haluamallaan tavalla. Kirjailija kuljettaa romaanin päähenkilön jälleen Kreikan saarelle, jossa vanhus muistisairauteen kuuluvissa pelkovaiheissa päätyy itsemurhaan. Alman tarina horjahtelee ajoittain uskottavuuden rajoilla. Lukija joutuu miettimään ihannoiko romaani eettisesti kestämättömiä ratkaisumalleja. Itsemurhateema tulee uudelleen vastaan tuoreessa romaanissa Sisar vesi, veli tuuli.
Thalassa, meri (1997) ja Rodos (2000) ovat matkailutarinoita, joissa on samat päähenkilöt. Edellisessä tapahtumien näyttämöksi on valittu Kreeta, jälkimmäisessä nimisaari. Kirjailija sukeltelee uhkarohkeasti nykyajasta antiikkiin, jopa raamatun aikaan. Hän on ilmeisen viehättynyt Kreikan jumaltarustoon. Kirjoissa on hienoja merikuvauksia. Ota vuotesi ja kävele (2005) tuntuu olevan jonkinlainen selitysteos, jossa kerrataan jo julkaistujen Kreikka-romaanien tapahtumia ja valotetaan taustoja. Kirjan nimi ei ehkä ole kovin onnistunut, sillä se ei anna viitettä sisällöstä ja jopa kirjaston henkilökunnalla oli vaikeutta tajuta, ettei kysymys ole vuoteesta vaan vuosista.
Lähinnä lastenkirjoiksi luonnehdittavia ovat Eero-enkelin joulukirkko (1987), Susi ulvoo Saanalla (1977), Luontoäidin esiliina (1980) ja Pää pystyyn Leena (1972). Isän isot askeleet (1986) -kirjaa en saanut käsiini. Pyhä Anna ja Ukko Ilmarinen (1983) lienee eräänlainen aikuissatu, jonka raamatulliset viitteet eivät lapsilukijalle ehkä aukene.
Ehyin kirjoista on mielestäni Sammakonkukkaoja (2004), joka on oman lapsuuden kuvaus äidin ja isän lapsuusmuistoilla täydennettynä. Siinä paljastuu kauniisti kirjailijan ymmärrys omasta taustastaan ja suvun vahvojen naisten vaikutus siihen, minkälainen aikuinen nainen Liisa-tytöstä kasvoi.
***
Andrei Makine; Vera (La Femme qui attendait), suom. Annikki Suni; WSOY 2004
Kirjailijasta sanotaan takakannen esitteessä, että hän on lukijoidensa ihailema ja rakastama klassikko. Hyväksyn ilman muuta klassikko-määritteen, mutta ’lukijoiden ihailema ja rakastama’ haiskahtaa myyntipuheelta. No, tiesin Makinen nimen, jopa sen, että häntä arvostetaan kirjallisissa piireissä. Arvelin häntä ensin virolaiseksi, mutta hän onkin venäläissyntyinen ranskalainen. Wikipedian mukaan häneltä on julkaistu suomennoksia ainakin kahdeksan ja ranskankielisiä teoksia on vielä kosolti suomentamatta. Poimin kirjastosta umpimähkään yhden, se sattui olemaan Vera.
Pakko sanoa: lukija täällä ihastui. Ensinnäkin, mikä loistava tarina! Sitten, miten kerrottu! Ja vielä, miten kauniita, ravitsevia sanoja hän löytää, miten saa loihdittua lukijan sielun silmiin ennen näkemättömät näyt! Kirjassa on henkeä salpaavan kauniita kohtia, joita on luettava ääneen ja lukiessa väristys kulkee läpi sielun…
”Mirnojen aika, leijuva ja pysähtynyt aika, imi minut vähitellen itseensä. Minä sulauduin syksyn valojen vaivihkaiseen virtaan, kestoon, jolla ei ollut muuta tavoitetta kuin lehtien lakastunut kulta, kuuran hento pitsi aamuvarhaisella kaivonkehällä, omenan putoaminen paljaalta oksalta hiljaisuudessa, joka oli niin kirkastunutta että ruohon kahahduksen pudonneen hedelmän alla kuuli selvästi. Kaikki oli vakavaa ja samalla kepeää elämässä, jonka aika oli unohtanut. ”
*
Khaled Hosseini; Tuhat loistavaa aurinkoa, suom. Kristiina Savikurki; Otava Seven 2009
Afganistanin naisista on kirjoitettu monta riipaisevaa romaania. Tuhat loistavaa aurinkoa on kauhistuttavassa alastomuudessaan vaikuttavimpia. Kirja kertoo Mariam-tyttösestä, jonka äiti on tullut raskaaksi ollessaan tytön isän perheen palveluksessa. Kelvoton palvelija saa häädön ja tyttö kasvaa äitinsä kanssa kahden äärimmäisessä köyhyydessä ja turvattomuudessa, johon isän harvat vierailut tuovat pieniä auringonsäteitä. Kun katkeroitunut ja väsynyt äiti hirttää itsensä, tyttö yrittää palata isänsä luo, mutta isä naittaakin hänet leskeksi jääneelle suutarille. Tarina risteää toista, sodan ja talebanien hirmuhallinnon murtaman toisen perheen tytär Laila kadottaa rakastettunsa ja tajutessaan olevansa raskaana suostuu samaisen suutarin uudeksi vaimoksi. Kaksi naista löytävät alun kyräilyvaiheen jälkeen väkivaltaisen suutarin kodissa toisistaan tuen, joka kasvaa uljaisiin mittoihin, kun Laila saa tietää rakastettunsa olevan elossa. Piinallisen todentuntuinen kuvaus naisen elämästä vanhoillisessa islamilaisessa kulttuurissa, jossa vain mies on ihminen.
**
Pirkko Saisio; Punainen erokirja; WSOY 2003
Saisio on avannut elämänsä niin auki, että lukijaan koskee. Mietin, miten kirjoittaminen on mahtanut raastaa, miten tämän ja paljon tässä ääneen sanomattoman on voinut kyetä elämään läpi ja jäämään silti henkiin. Olemaan vahvempi kuin koskaan. Sillä todellinen vahvuus on eletyn elämän katsomista silmiin, puolustautumatta, selittelemättä.
Marraskuun alussa luin sattumoisin ensimmäisen Saisioni, tämän Punaisen erokirjan. Kun siitä toivuin, päätin, että Saisio olkoon seuraava kirjailija, jonka kirjat luen kaikki. Haluan nähdä mitä kautta tullaan tekstiin, joka saa lukijan näin aseettomaksi ja hiljaiseksi.
?
Lars Sund; Onnellinen pieni saari; suom. Katriina Savolainen; WSOY 2007
Kiinnostuin kirjasta Hav – Haavetar -blogissa lainattujen katkelmien ansiosta. Kirja kuvaa pieteetillä saaristolaiselämää pienellä saarella asuvien henkilöiden kautta. Tarinassa on groteskiksi äityvä juoni, jossain mielessä kumminkin täysin mahdollinen. Sund ei lankea liiallisiin selittelyihin absurdien tapahtumien kulusta. Onnellinen pieni saari on eräällä tavalla Suomi pienoiskoossa: syrjäinen sijainti, luonnonolosuhteiden määrittämä vuodenkierto ja arkinen elämänmeno, jossa jokainen tuntee jollain tavalla toisensa eikä henkilökohtaisille salaisuuksille jää tilaa. Kirjaa voi lukea myös jännityskertomuksena, jossa tapausten selvittely jää sivuasiaksi, pääosassa ovat saaren ihmiset ja heidän elämänsä. Sund osaa kirjoittaa pehmeästi ja lämpimästi omituisimmistakin asukkaista. Hän käyttää myös hauskalla tavalla kirjoittajaminää osana tarinaa.
Pidin kirjasta. Miellyttävä lukukokemus saa jatkossa tarttumaan muihinkin Lars Sundin teoksiin.
Santoka; Vastapäätä kapakka, suom. Kai Nieminen; Basam Books 2002
Tässäpä syksyisen alakulon täsmäkirja; haikuja levottoman runoilijasielun vaelluksen varrelta. Itsemurhasta pelastettu, kodittomana lopun elämäänsä kulkenut kerjäläismunkki on merkinnyt muistiin yksinkertaisuudessaan nerokkaita haikuja, joissa yksinäisyys ja kuolema, syksyn ja talven maisema puhuvat. Vuoret, ruoho, tuuli, kaskaat – samat kuvat toistuvat, mutta runoilija Kai Niemisen suomennos löytää ytimeen.
Antti Hyry; Uuni; Otava 2009
Ennen kirjan lukemista satuin näkemään Helsingin Sanomista Matti Mäkelän ironisen kritiikin Uunista. Se nauratti minua kovasti. Tavallaan kiinnostuinkin kirjasta paljolti siksi. Hyryn pohjoispohjalainen lakonisuus on omalaatuisuudessaan kiehtovaa. Kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen ilmestyvä teos kiinnostanee hyvän proosan ystäviä. Moni oli varmaan jo luullut Hyryn vaienneen kirjailijana.
Kirjassa siis muurataan uunia. Ensimmäiset sata sivua päähenkilö enimmäkseen miettii, aikoo, suunnittelee ja valmistelee uunin tekoa, muuraamista kestää seuraavat kaksi ja puolisataa sivua. Selvästikin kirjailija tietää mistä puhuu. Jo uunin tarpeisto kuulostaa sen verran eksoottiselta, että satunnainen naislukija tajuaa pääsevänsä nyt täysin neitseelliselle elämänalueelle, josta hänellä ei ole ollut kuunaan harmainta aavistusta. Tämähän ei voi olla kuin äärimmäisen kiinnostavaa.
Vaikka tarina etenee verkkaisesti, päähenkilö ei ole mikään oblomov. Ryhtyessään toimeen, hän saa myös aikaan. Toimehdinta on myös äärimmäisen keskittynyttä, uunin muuraamisen keskeyttää vain tarpeiden hankkiminen peräkärryllinen kerrallaan ja työtauot, jotka asianomainen yleisimmin viettää sängyssä selällään. Valujen kuivumista odotellessa päähenkilö käy lapsuuskodissaan toisaalla, poikkeaa hillasuolle ja tekee porukan mukana matkan Ruotsin puolelle tutkimaan vanhojen kirkkojen urkuja. Tuumiskelua on sopivasti ja pari kolme vitsiäkin kerrotaan. Romaanin sivuhenkilöitä on niukasti, jokunen avuksi poikkeava sukulaismies tai naapuri. Päähenkilön puoliso toimii siinä sivussa omalla rajatulla sektorillaan: tekee ruokaa, leipoo ja säilöö. Puolisoiden ja miesten keskeinen kommunikointi kuvataan harvasanaiseksi, mutta asiat tulevat selväksi ja tunnelma on tasainen. Tekstissä ei ole murtumakohtia, uunin muuraus etenee pahemmitta haavereitta ja tulee kirjan viime sivuilla valmiiksi. ? Kumma juttu, vaikka en ymmärrä tuon taivaallista uunin muurauksesta, vanhoista uruista tai vanhojen pohjalaistalojen entisöinnistä, minua viehätti kirjan tunnelma ja kaikesta välittyvä alleviivaamaton elämänviisaus. Kannattaahan tämä lukea.
*Chimamanda Ngozi Adichie; Puolikas keltaista aurinkoa, suom. Sari Karhulahti; Otava 2009 (2006)
Aika harvoin enää käy niin kuin lapsena, että kirja tarraa kiinni, pakottaa lukemaan pitkin päivää ja yötä, kunnes tarina päättyy. Tämä kirja teki sen. Reilut 600 sivua ei ihan yhdeltä istumalta mene, varsinkaan, jos ei ahmi nopealuvulla tekstiä. Kirja on palkittukin. Olen kyllä semmoinen lukija, joka ei ilman muuta aina kehutuista ja palkituista romaaneista piittaa. Monet booker-palkitut ja nobelistit ovat omituisen koukeroisia, käsittämättömiä suorastaan. Tämä tarina hohtaa oudon kiehtovaa valoa.
Tarina sijoittuu Nigeriaan, Biafran valtion syntyvaiheisiin. Sisällissodan vaikutusta ja toisiaan seuraavien vallankumousten tuhoisaa ketjua kuvataan dramatisoimatta, lähes viileän tarkasti – milloin maassa oleskelevien tai asuvien valkoihoisten, milloin eri heimoisten paikallisten näkökulmasta. Tarinassa kuvataan yläluokkaisten ja Euroopassa koulutettujen afrikkalaisten elämää rinnan heidän palvelusväkensä ja näiden alkuasukasperheiden kohtaloiden kanssa. Kirjan vaikuttavuus muodostuu eksoottisesta tapahtumaympäristöstä ja kulttuurista sekä historiallisesta tilanteesta ja sotaa seuranneen nälänhädän vaikutuksesta ihmisten elämään. Biafran sota seurauksineen ylitti aikanaan maailman uutiskynnyksen ennen näkemättömällä tavalla eikä sukupolveni voi sitä unohtaa.
Lukijaa ahdistaa tietoisuus siitä, että tämä tapahtuu uudelleen ja uudelleen Afrikassa, latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa. Pidän teoksen merkittävimpänä ansiona kirjailijan kertojantaitoa: hän antaa Afrikalle kasvot ja paljastaa sen sydämen.
* Virpi Hämeen-Anttila; Sokkopeli; Otava Seven 2007
Tummasävyisen pokkarin takakansi mainostaa: ”Kiitetty tarinankertoja tekee sen jälleen: vangitseva romaani nuoruudenystävistä, jotka menneisyyden salaisuudet saattavat yhteen”. Puoleen väliin tarina kahlailee uuvuttavassa vihjeviidakossa. Kirjailija tosiaan ’vangitsee’ lukijan, nimittäin sananselityksellä. Väkeä ja oheisväkeä on niin, että silmissä vilisee. Lieneekö dekkariksi tarkoitettu, juttua kumminkin ratkotaan amatöörikimpassa kavereiden kesken. Jännitystäkään ei oikein synny, juttu vain kiemuroi kunnes lässähtää.
– Olenkohan liian kriittinen, kun rohkenen toivoa, että ’kiitetty tarinankertoja’ on kirjoittanut ja kirjoittaa parempaakin.
* Sirpa Kähkönen; Lakanasiivet; Otava Seven 2007
Kirjailija sukeltaa menneeseen aikaan, Kuopion pommitukseen sotakesänä 1941. Nuorelle kirjailijalle uhkarohkea sukellus, mutta niin vain hän saa isovanhempiensa ajan kokemukset tuotua kuin eilisinä tähän päivään. Lakanasiivet on erikoisesti naisten sotakertomus. Miehet, jotka yleensä kotirintamalle olivat jääneet, vilahtelevat taustahahmoina. Kiinnitin huomiota Kähkösen virtuoosiin kieleen, jossa sanat tanssivat siekailemattoman tuoreessa rytmissä, paikoin vallattomana ilotulituksena, mutta päivänmittainen tarina sen sijaan tuntui sotkeentuvan lakanoihin. Monen henkilön näkökulmaa käyttävä kirjoitustapa sisältää riskin, ettei tarinaan synny riittävästi jännitettä. Kirjailija on palkittu romaanisarjastaan, jonka itsenäinen jatko-osa Lakanasiivet on.
– En tiedä tarttuisinko aiempiin romaaneihin tämän perusteella, mutta odotan kyllä kiinnostuneena Kähköseltä seuraavaa.
* Petri Tamminen; Mitä onni on; Otava Seven 2008
Kirja tuntui sopivan matkalukemiseksi, pieni ja kevyt pokkari, kiinnostava kirjoittajanimi ja aihekin mitä parhain. Poikkeuksellisesti luin kirjaa ääneen luku kerrallaan, arvelin Toisenkin pitävän Tammisen lakonisesta tyylistä. En erehtynyt, parin ekan luvun jälkeen hän jäi kuuntelemaan. Lukeminen jatkui kotona, kun matka päättyi ennen kirjaa.
– Tamminen on mies ja sanottavansa sen mukaista. Naislukija voi olla omaa mieltään joistakin ajatuksista, mutta Tammisen tyyli on lukijaystävällinen ja kirjallisesti ehdottoman pätevä. Pidin kirjasta.
* Tomi Kontio; Delta; Teos 2008
* Heidi Liehu; Kultaiset tikapuut; WSOY 2008
”Hirvi puhkeaa järvestä / veden pilttuisiin, iltahämärässä / kun kuikka kokoaa huudollaan / horisontin kuin liian suurella parsinneulalla / * / ja toinen maailma josta se tulee / turvassa poismenneiden usvaa / ja korahdus, joka ei tiedä / * / onko se syntymää vai kuolemaa / kaikki tämä jota me elämäksi neulomme” -Tomi Kontio
Tomi Kontio on runoilija, jonka teksteihin palaan ja uusia odotan. Hänen runonsa tuntuvat ehdottoman elämänmakuisilta. Tässä kokoelmassa on läsnä jokin yksinäisyyden, eron ja kuoleman teemoista tihkuva väsymyksen häive. Kontiolla on tapana leikkiä sanoilla, yllättää yksittäisellä riimillä – kuin naurahtaa kesken kaiken. Monimerkitykselliset sanat aukeavat usein vasta yhteydessään ja sytyttävät oivalluksia. – ”minne virtaavat oksien joet / minne muisto, suisto, delta / i sorgen”
Heidi Liehua luen, vaikka usein en tavoita ajatustaan, en tunnelmaakaan. Ehkä odotan häneltä jotain rohkeasti uutta, miksiköhän. Runoja voi lukea monista motiiveista. Voi ihailla sanan taidetta, lauseen rytmiä, sukeltaa tunnelmaan, ihmetellä, hätkähtää, oudoksua. Liehu ei oikeastaan puhuttele eikä häikäise – hän tarjoaa tekstin, jolla ei ole selvästi tunnistettavaa omaa ääntä, mutta runolta se maistuu.
”Virkistyn joka kerta kun / ajattelen kuolemaa / Säikähdän aina kun / se ajattelee minua / * / Pientareella / ohdakkeenkukat loistavat uljaina” -Heidi Liehu
***
*Abbas Kiarostami; Matkalla tuulen kanssa, suom. Jaakko Hämeen-Anttila; WSOY 2008
”Ensimmäinen yksinäinen syksy, / kuuton taivas. / Sata laulunlankaa sydämessä.”
Kirjoittaja lienee tunnetumpi palkittuna elokuvaohjaajana kuin kirjailijana. Matkalla tuulen kanssa (persiankielinen ilm. v. 2000) on Kiarostamin esikoisrunoteos. Suomentaja sanoo esittelyssään: ”Kiarostamin runot muistuttavat hänen elokuviaan. Niiden kerronta on hidasta, ilmaisu harkitun niukkaa ja lukijan/katsojan huomio ohjataan maiseman yksityiskohtiin, joista vasta vähitellen alkaa hahmottua kokonaisuus, tarina. – – Visuaaliset, minimalistiset runot vangitsevat hetken, kuten kamera kohteensa. * Juna valittaa / ja pysähtyy. / Perhonen nukkuu rautatiekiskolla.”
Minimalismi viehättää minua, olen joskus aiemminkin täällä todennut. Kuvat ja runokuvat, joissa niukkuus kimaltaa kätkeytyvää valoa; elokuvat, joissa näennäinen tapahtumattomuus kantaa sisäisiä jännitteitä ja pinnanalaisia kuohuja. – ’Matkalla tuulen kanssa’ on ihana kirja, jonka kannessakin tuulee.
”Yö / pitkä / päivä / pitkä / elämä / lyhyt.”
***
*Ilpo Tiihonen; Lyhyt oodi kaikelle (Valitut runot 1975-2000); WSOY
Valitut tai Kootut on yleensäkin hyvä läpileikkaus runoilijan tuotannosta. Voi havaita, miten ajattelu ja runoääni on kehittynyt vuosikymmenten perspektiivissä. Olen ’vanhanaikainen’ lukija, minusta teksti puhuu parhaiten ilman muotokikkailuja. Niistä ei yleensä lisäarvoa tipu lukijan laariin, saattaapa panna epäilemään, onko runossa ajatus ja jos on, miksi lukijan pitää voimistella löytääkseen sen. Tässä osa tekstiä on ladottu rivit pystysuoraan, liekö kustantajan idea.
Tiihosen runoilijanääni alkaa ensimmäisten kokoelmien kirpeästä rohinasta, joka leikkaa kuvia reaalimaailmasta. Vuosien myötä tyyli tasoittuu, proosaantuu, pehmenee. Kieli on katu-uskottavaa ja arkista, havainnot teräviä. – Tiihosen Valitut eivät ehkä päädy kotikirjastooni, mutta silloin tällöin on mukava lukea karhean miehistä runoa.
Jyrki Vainonen; Lasin läpi; Loki-Kirjat 2007
Kirjastomme oli pannut tämän novellikokoelmien esittelyyn. Vainonen ei kirjailijana ole enää upouusi, julkaisuja on useita vuoden 1999 palkitusta esikoisromaanista lähtien. Arvostelut olen noteerannut, mutta vasta nyt tutustuin tähän omintakeiseen kirjoittajaan, jonka tarinat usein lähtevät tavanomaisesta ja päätyvät mitä oudoimpiin mielenmaisemiin. Lahjakkaalla kirjoittajalla on terve ja vahva kieli, taito tempaista lukija mukaan ja kieputtaa tarinaa villeissä mielikuvituksellisissa käänteissä. En tiedä vielä miten Vainosen tyyli toimii romaanissa, mutta novellit ovat erinomaisia. – Riemastuttava löytö!
Terhi Utriainen; Siivekäs vahtikoira; Teos 2007
Fil.tri Terhi Utriainen on uskontotieteilijä, joka on tutkinut erityisesti kuolemaan, saattohoitoon liittyviä kysymyksiä. Siivekäs vahtikoira liittyy myös tähän aihepiiriin romaanin keinoin. Tarina on rakenteeltaan erikoinen: pääosassa on iäkäs nainen, joka antaa valokuvaajalle luvan dokumentoida kuolemansa prosessia; on kuvaajanainen, jonka oma tarina hahmottuu dokumentin rinnalle kolmannen, enkelikertojan silmin nähtynä. Rakenne tuntuu hiukan keinotekoiselta ja mietinkin, antaako monimutkaisuus sinänsä tärkeälle teemalle lisäarvoa. Utriaisen havainnoitsija piirtää kuolevasta ja kuolevan lähellä olijasta paikoin terävää, paikoin ylivalottunutta kuvaa. Kertojan kieli on ulottuvuuksiltaan harvinaisen rikas, henkistynyt. – Erikoinen, hitaasti luettava tarina, joka antaa lukijalle paljon.
Reko ja Tina Lundán; Viikkoja, kuukausia; WSOY 2006
Lahjakkaan kirjailijan, teatteriohjaajan ja kolumnistin tilitys sairastumisestaan aivosyöpään ja kamppailustaan lähestyvän kuoleman kanssa. Tämä olisi vain eräs kuolemankertomus monien joukossa, ellei puolison reaktioiden kautta tulisi inhimillistä syvyyttä ja todentuntuista kuvaa elävien kärsimyksestä kuolevan rinnalla. Kirja nostaa toistuvasti esiin kysymyksen: kenen kärsimys on suurempi – sen joka joutuu luopumaan elämästään luomiskykynsä huipulla vai perheen, joka myötäelää kamppailun kurimuksessa ja jonka elämän isän sairaus ja kuolema peruuttamattomasti muuttaa. Kysymykseen ei ole vastausta, mutta taistelun tuntojen kuvauksissa on viiltävää, hymistyksestä riisuttua paljautta.
Kirja on hyödyllistä luettavaa sekä hoitohenkilöstölle että vastaavaan tilanteeseen joutuvalle. Akiksi nimetyn päähenkilön suhtautuminen diagnoosiin ja sairauden etenemiseen on lääkäreille ja hoitajille tuttua: sairauden vakavuuden kieltämistä, epärealistisia toiveita, kaupankäyntiä kuoleman kanssa, taisteluväsymystä ja viimein luovuttaminen vääjäämättömän edessä. Vie kauan tajuta, ettei vakavasti sairastuminen ole oikeudenmukaisuuskysymys, kohtaloaan voi olla mahdoton hyväksyä. Aki prosessoi tilannettaan ikäisensä miehen tapaan taisteluhakuisesti: vielä tämä, vielä tuo. Epätoivoisessa taistelussa elämästä ei ole paljon voimia läheisten huomioimiseen, mutta perheen ei myöskään pitäisi uhrata itseään kuoleman kierroksissa rimpuilevan oikuille. Ulkopuolisten tuki perheelle on kullanarvoista ja auttaa suhteuttamaan asioita. – Kirja oli hyvää luettavaa; lukija ei tarvitse nenäliinaa, kun kirjoittajat eivät pyri herättämään sääliä.
?
* Maxence Fermine; Lumi, suom. Annikki Suni; Otava 2005
* Tero Liukkonen; Yö kuuntelee meitä; Gummerus 2002
”Ihmisiä on kahdenlaisia. Niitä jotka elävät, näyttelevät ja kuolevat. Ja niitä jotka eivät koskaan tee muuta kuin pysyttelevät tasapainossa elämän harjanteella. On näyttelijöitä. Ja nuorallatanssijoita. ” – Maxene Fermine
Viehätyin kovasti Lumi-kirjasta. Se on kuulasta runoa; ihmeellisen rakkaustarinan maisemassa on lumihuippuisia vuoria ja kukkivia kirsikkapuita; lumenvalkeaa, jäänsinistä ja sateenkaaren lämpimät värit.
Tero Liukkosen toinen runokoelma puhelee hiljaa rakkaudesta, värähtelee aistillisesti, herättää aavistuksia. Ihon hehkua, sanojen vaivihkaisia viestejä, unta. Näissäkin runoissa on kukkivia kirsikkapuita, lunta. Rakkauden ja kuoleman kauniita kuvia.
”Kun sinä olet mennyt / nyt tiedän / on tällaista kuin nämä viipyilevät hetket: / lehvien kulta vihloo silmien takana / ja ohimoissa / ja kuuset kääntyvät tuuleen / tunkevat haudanväriset runkonsa maahan / ja päivä on heleä preludi / johonkin suureen tummaan”
___
* Juha Itkonen; Kohti; Otava 2007
Itkosen kirjan tarinassa matkataan tsunamin jälkeiseen Thaimaahan. Ministeri-isä lähtee etsimään aikuista tytärtään, joka on lähtenyt kotoa häävalmistelujensa keskeltä ilmoittamatta minne. Perillä isä tapaa sovitusti poikansa ja kumpikin tavallaan etsii ja kyselee samalla oman elämänsä merkitystä ja valintoja. Etsitty perheenjäsen löytyy helposti eikä ole isän tai veljen avun tarpeessa. Kehyskertomus jääkin jotenkin ontoksi, pääosaan nousee perheenjäsenten elämänratkaisujen pohtiminen. – Kirjan ansio on miehisten mielenliikkeiden kuvauksessa.
* Siri Hustvedt; Amerikkalainen elegia, suom. Kristiina Rikman; Otava 2008
Luettuani ensin Kaikki mitä rakastin, kiinnostuin tästä S.H:n uusimmastakin. Yllätyksekseni kirjassa on samoja teemoja ja samantapainen henkilögalleriakin kuin edellisessä. Panee miettimään, ollaanko tässä taas kirjoittamassa kirjailijan omaa traumahistoriaa. Eipä siinä mitään, niin hyvin Hustvedt kirjoittaa, että suomentajalla on varmaan ollut haastetta ja erinomaisesti on Rikman tehtävästä selvinnyt. Muuten erinomaisessa teoksessa häiritsee hiukan hyppelehtivä tyyli, joka tekee pätkittäin lukemisen vaikeaksi. Hustvedtin päähenkilö näyttää sirpaloituvan moneen toisiinsa löyhemmin tai tiukemmin liittyvään erikoislaatuiseen persoonaan, joiden kohtalonkäänteitä sinkoutuu valmistelematta lukijan pureskeltavaksi. – Kirja ei ole kesäkevyttä lueskeltavaa, silti ihailla täytyy taitoa, jolla kirjailija tuo rankkojakin juttuja tarjolle niin, että lukukokemuksesta ei tule raskas.
*Sofi Oksanen; Puhdistus; WSOY 2008 (12.painos!)
Kirja, joka on putsannut kirjallisten palkintojen pöydän, on ollut yllättävän hidaslukuinen. Aluksi olin pyörtää kokonaan lukemisesta, kun raatokärpänen pörisi sivukaupalla vanhan naisen huoneistossa ja ikkunasta näkyi vain pihalla lojuva mytty. Tämä ei ala hyvin, mietin, tuli jotenkin vastenmielinen olo. Mytystä löytyvä tyttö, enää kuin lepattava varjo, kohenee sivu kerrallaan, kuoriutuu likakerroksistaan ja rääsyistään. Vanha nainen on varuillaan, molemmat odottavat jotain ratkaisua omituiseen tilanteeseen ja pelkäävät toisiaan ja kaikkea koko ajan. Ilmassa on outoa uhkaa. Sitten tarina hypähtää alkuun, sukupolven taakse. Nyt alkaa jo kiinnostaa miten kertomuksen kudossäikeet punotaan lopulta yhteen. Ja se kyllä käy Sofi Oksaselta.
Lopputulema lukukokemuksesta jää ristiriitaiseksi. Kieli on kyllä oivaltavaa, rikasta ja tyyli taitava. Tarinakin tempaa alun jälkeen mukaansa, mutta aihe ja juonenkäänteet ovat sen verran ahdistavia, että lukija joutuu ikään kuin vastustamaan torjuntaansa. Jos tarinassa on, kuten olen ymmärtänyt, kirjoittajan lähiomaiskohtaloita taustalla, ahdistavuus on aitoa, kirjoittajasta tekstiin valunutta. Etäännytys olisi ehkä suodattanut samentavaa ahdistusta ja teksti olisi tullut kirkkaammaksi.
– Miten palkintosumaan lienee vaikuttanut kirjailijan persoonallinen habitus, voi vain arvella.
*Tessa de Loo; Kaksoset, suom. Anita Odé; Karisto 2001 (1993)
Eipä ole monta hollantilaiskirjailijan teosta elämässä tullut luettua, mutta lukupiirin ansiosta tänä vuonna jo kaksi. Tessa de Loo osoittautui oivalliseksi kertojaksi. Romaanin aikatasot liukuvat toisiinsa saumattomasti ja kieli on runsasta ja sujuvaa. Tarinan juonikuvio on mielenkiintoinen: lapsena vanhempansa menettäneet kaksostytöt joutuvat kasvamaan aikuisiksi kaukana toisistaan ja tapaavat vanhempina yllättäen kylpylässä. Anna tunnistaa sisarensa Lotten, mutta tämän muisti on sulkenut sodan traumatisoiman lapsuuden pois ja hän suhtautuu äkisti ilmaantuvaan kaksoissisareen torjuvasti. Kylpylähoitojen aikana siskokset tapaavat päivittäin ja Annasta tulee Lotten muistin avaaja. Kerronta vie kaksosten tarinaa enemmän Annan kautta, mutta kummallakin on kosketuspintaa Hitlerin Saksaan ja juutalaiskysymykseen. – Pidin kirjasta, josta on ehditty jo tehdä elokuvakin.
*Eduardo Mendoza; Tulvan vuosi, suom. Tarja Härkönen; Tammi 1999 (alkuperäisteos 1992)
Mendozan teoksista on suomeksi käännetty kolme, joten lukijoita hänellä ilmeisesti on. Minulle tämä kirja jäi hieman laimeaksi lukukokemukseksi, osoittautui, että olin sen joskus aiemmin lukenutkin. Tarina on epätavallinen rakkauskertomus, ei täysin uskottavakaan mielestäni kuvatessaan nunnan ja suurtilallisen välille leimahtavaa intohimoa. Mies jää taustalle, tarina kuvaa nunnan mielessään käymiä taisteluja ja vaikeita ratkaisuja. Espanjan falangistikapinallisten joukkoonkin nunna joutuu ryöstetyksi hoitamaan haavoittuneita. Luostari saa viimein lahjoituksen, jota nunna alunperin lähti anomaan rikkaalta maanomistajalta ja hoitokoti rakennetaan. Tarina päättyy nunnan palatessa ennen kuolemaansa vielä kerran rakastamansa miehen omistamaan hedelmätarhaan. – Enpä tiedä, kovin espanjalainen tarina kaiken kaikkiaan.
*Eero Ojanen; Ajan filosofia; Kirjapaja 2007
*Risto Ahti; RunoAapinen 2; SanaSato 2005
Antoisimpia kirjoja pitkään aikaan nämä kaksi ja hitaasti luettavia! Ovat niitä, jotka jäävät esille, joihin tekee mieli palata. Ojanen filosofoi aikaa, Ahti runoilijan synnytystuskia ja suhdetta maailmaan. Tiivistä, mutta hengittävää tekstiä.
– Tuntuu, että yhä huonommin jaksan lukea tyhjiä tarinoita, trendien aallokossa surffaavia tai sanoilla kikkailevia kirjailijoita. Sielu kaipaa totta, eletynmakuista, oivaltavaa ja ajatusta inspiroivaa tekstiä. Ojanen ja Ahti osaavat hienosti sanoittaa oivalluksensa ja ovat läsnä tekstissään. Nämä ovat Ytimessä.
*Siri Hustvedt; Kaikki mitä rakastin, suom. Kristiina Rikman; Otava, 2007 – Loisto-pokkari, 11.p. 2009
Kirjailija on ollut paljon esillä viimeisimmän suomeksi ilmestyneen kirjansa myötä. Olen silloin tällöin tehnyt kuten nyt: aloittanut uuteen kirjailijaan tutustumisen hänen menestysteostaan aiemmasta tuotannosta, jos sitä on, jolloin nykyarvioinnit eivät ohjaa oman käsityksen muodostumista.
Tarina alkaa sirpaleisena. Pitkältä tuntuneen yksityiskohtien pöpelikössä tarpomisen jälkeen alkavat tarinan puitteet ja päähenkilöt hahmottua. Ja sitten käy niin, että tarina saakin lukijasta otteen eikä kirjaa voi laskea käsistään. Tämäkin kirja on aiheeltaan ahdistava – psykopaattisen, persoonallisuushäiriöiseksi osoittautuvan pojan kasvukertomus. Nuorukainen näännyttää vanhempansa, kietoo kaikki läheiset valheisiinsa, eksyy itseltään ja katoaa lopulta elämänsä mustaan aukkoon. – Kertoja onnistuu säätelemään ahdistuksen määrää niin, että lukija ei jää sen alle vaan teksti toimii loistavasti! Tämän jälkeen Hustvedtin Amerikkalainen elegia on ihan pakko lukea.
* Madeleine Hessérus, Paljain jaloin, suom. Jaana Nikula; Gummerus 2004
Kirjailijan tarina on varsin erikoinen. Opiskeltuaan balettikoulussa hän joutui jalkavamman vuoksi jättämään haaveet tanssijan urasta ja opiskeli sen sijaan lääkäriksi. Toimittuaan hoitoalalla ja teatteritaiteen parissa, hän päätyi kirjoittamaan novelleja ja näytelmiä. Tämä on ensimmäinen suomennettu romaani häneltä.
Paljain jaloin on myös outo tarina parisuhteessa elävästä lääkäristä, joka pakenee impulsiivisesti ja totaalisesti siihenastisesta elämästään. Lähtö on niin konkreettinen, että paluu käy mahdottomaksi. Pako vie kaupungista metsään ja on lopulta eräänlainen metamorfoosi, joka pelkistää sivilisaatiolle allergisoituneen naisen asteittain luonnonvaraiseksi, eläimen tavalla eläväksi. Yllättävä loppu on symbolisesti kiehtova. Taitavasti kerrottu tarina liikkuu uskottavuuden rajoilla; sen voisi lukea myös sairauskertomuksena tai ekologisena puheenvuorona.
* Eeva Kilpi, Elämän evakkona; WSOY 1983
Vaikkakin olen lukenut lähes kaiken Eeva Kilven kirjallisesta tuotannosta – hän on suosikkejani – tämä tarina oli käsissäni ensi kertaa vasta nyt. Lienen väistellyt kirjaa evakkokarjalaisuuden paatosta peläten. Lapsuusperheeni tai suvun historiaan eivät evakkomatkat kuuluneet, vaikka itärajan lähietäisyys tuntui. Karjalainen sukutarina tämä on, väkevästi, mutta ei kuvaile suvun evakkovaiheita vaan ihmisten sisäistä evakkoutta, menneeseen sitovia muistoja, ainaista koti-ikävää. Olin erityisen viehättynyt tutun kuuloisesta murrepuheesta. Tekstistä putkahti sanoja, joita en sitten lapsuuteni ole myöhemmin kohdannut kuin satunnaisesti. Kirjaa lukiessa tajusin äidinkielen merkityksen ihmisen kielenkotina.
Eeva Kilpi on sukupolvensa etevimpiä eepikkoja suomalaisessa kirjallisuudessa, upea tarinankertoja, joka osaa rakentaa ja rytmittää kerronnan kudoksen. Taidokkaasti hän luo henkilöistään eläviä ihmisiä, tarttuu rohkeasti tabuihin ja tuo ne väistämättömällä tavalla lukijan iholle. Ja kirjailijasta itsestään hehkuu tekstiin karjalaisuudelle ominainen syvälämpö, itkusta ja ikävästä, ilosta ja tunteenlieskoista punoutuva.
* Sarah Goodall, Nicholas Monson, Palatsipäiväkirja, suom. Jelena Vallenius; Nemo 2007
Akateemisen ale-luettelosta osui silmiin 12 vuotta prinssi Charlesin hovikirjurina toimineen S.G:n muistelukset. Kuninkaalliset kiinnostavat tasavaltalaisia, se on selvä. Mutta ei sentään millä tavalla tahansa kerrottuna. Kirjan ’päiväkirjateksti’ on hölösuista ja juoruilevaa. Kirja antaa todenmukaisimman kuvan kirjoittajasta itsestään, loppumetreillä motiiviksi paljastuu yksinkertaisesti rahastus ja kostonhimo. Kahlasin kirjan vastenmielisesti loppuun; täysin turha ostos.
|
|
