* Tomi Kontio; Delta; Teos 2008
* Heidi Liehu; Kultaiset tikapuut; WSOY 2008
”Hirvi puhkeaa järvestä / veden pilttuisiin, iltahämärässä / kun kuikka kokoaa huudollaan / horisontin kuin liian suurella parsinneulalla / * / ja toinen maailma josta se tulee / turvassa poismenneiden usvaa / ja korahdus, joka ei tiedä / * / onko se syntymää vai kuolemaa / kaikki tämä jota me elämäksi neulomme” -Tomi Kontio
Tomi Kontio on runoilija, jonka teksteihin palaan ja uusia odotan. Hänen runonsa tuntuvat ehdottoman elämänmakuisilta. Tässä kokoelmassa on läsnä jokin yksinäisyyden, eron ja kuoleman teemoista tihkuva väsymyksen häive. Kontiolla on tapana leikkiä sanoilla, yllättää yksittäisellä riimillä – kuin naurahtaa kesken kaiken. Monimerkitykselliset sanat aukeavat usein vasta yhteydessään ja sytyttävät oivalluksia. – ”minne virtaavat oksien joet / minne muisto, suisto, delta / i sorgen”
Heidi Liehua luen, vaikka usein en tavoita ajatustaan, en tunnelmaakaan. Ehkä odotan häneltä jotain rohkeasti uutta, miksiköhän. Runoja voi lukea monista motiiveista. Voi ihailla sanan taidetta, lauseen rytmiä, sukeltaa tunnelmaan, ihmetellä, hätkähtää, oudoksua. Liehu ei oikeastaan puhuttele eikä häikäise – hän tarjoaa tekstin, jolla ei ole selvästi tunnistettavaa omaa ääntä, mutta runolta se maistuu.
”Virkistyn joka kerta kun / ajattelen kuolemaa / Säikähdän aina kun / se ajattelee minua / * / Pientareella / ohdakkeenkukat loistavat uljaina” -Heidi Liehu
***
*Abbas Kiarostami; Matkalla tuulen kanssa, suom. Jaakko Hämeen-Anttila; WSOY 2008
”Ensimmäinen yksinäinen syksy, / kuuton taivas. / Sata laulunlankaa sydämessä.”
Kirjoittaja lienee tunnetumpi palkittuna elokuvaohjaajana kuin kirjailijana. Matkalla tuulen kanssa (persiankielinen ilm. v. 2000) on Kiarostamin esikoisrunoteos. Suomentaja sanoo esittelyssään: ”Kiarostamin runot muistuttavat hänen elokuviaan. Niiden kerronta on hidasta, ilmaisu harkitun niukkaa ja lukijan/katsojan huomio ohjataan maiseman yksityiskohtiin, joista vasta vähitellen alkaa hahmottua kokonaisuus, tarina. – – Visuaaliset, minimalistiset runot vangitsevat hetken, kuten kamera kohteensa. * Juna valittaa / ja pysähtyy. / Perhonen nukkuu rautatiekiskolla.”
Minimalismi viehättää minua, olen joskus aiemminkin täällä todennut. Kuvat ja runokuvat, joissa niukkuus kimaltaa kätkeytyvää valoa; elokuvat, joissa näennäinen tapahtumattomuus kantaa sisäisiä jännitteitä ja pinnanalaisia kuohuja. – ’Matkalla tuulen kanssa’ on ihana kirja, jonka kannessakin tuulee.
”Yö / pitkä / päivä / pitkä / elämä / lyhyt.”
***
*Ilpo Tiihonen; Lyhyt oodi kaikelle (Valitut runot 1975-2000); WSOY
Valitut tai Kootut on yleensäkin hyvä läpileikkaus runoilijan tuotannosta. Voi havaita, miten ajattelu ja runoääni on kehittynyt vuosikymmenten perspektiivissä. Olen ’vanhanaikainen’ lukija, minusta teksti puhuu parhaiten ilman muotokikkailuja. Niistä ei yleensä lisäarvoa tipu lukijan laariin, saattaapa panna epäilemään, onko runossa ajatus ja jos on, miksi lukijan pitää voimistella löytääkseen sen. Tässä osa tekstiä on ladottu rivit pystysuoraan, liekö kustantajan idea.
Tiihosen runoilijanääni alkaa ensimmäisten kokoelmien kirpeästä rohinasta, joka leikkaa kuvia reaalimaailmasta. Vuosien myötä tyyli tasoittuu, proosaantuu, pehmenee. Kieli on katu-uskottavaa ja arkista, havainnot teräviä. – Tiihosen Valitut eivät ehkä päädy kotikirjastooni, mutta silloin tällöin on mukava lukea karhean miehistä runoa.