Lars Sund; Onnellinen pieni saari; suom. Katriina Savolainen; WSOY 2007
 

Kiinnostuin kirjasta Hav – Haavetar -blogissa lainattujen katkelmien ansiosta. Kirja kuvaa pieteetillä saaristolaiselämää pienellä saarella asuvien henkilöiden kautta. Tarinassa on groteskiksi äityvä juoni, jossain mielessä kumminkin täysin mahdollinen. Sund ei lankea liiallisiin selittelyihin absurdien tapahtumien kulusta. Onnellinen pieni saari on eräällä tavalla Suomi pienoiskoossa: syrjäinen sijainti, luonnonolosuhteiden määrittämä vuodenkierto ja arkinen elämänmeno, jossa jokainen tuntee jollain tavalla toisensa eikä henkilökohtaisille salaisuuksille jää tilaa. Kirjaa voi lukea myös jännityskertomuksena, jossa tapausten selvittely jää sivuasiaksi, pääosassa ovat saaren ihmiset ja heidän elämänsä. Sund osaa kirjoittaa pehmeästi ja lämpimästi omituisimmistakin asukkaista. Hän käyttää myös hauskalla tavalla kirjoittajaminää osana tarinaa.
Pidin kirjasta. Miellyttävä lukukokemus saa jatkossa tarttumaan muihinkin Lars Sundin teoksiin.
 

Santoka; Vastapäätä kapakka, suom. Kai Nieminen; Basam Books 2002
 

Tässäpä syksyisen alakulon täsmäkirja; haikuja levottoman runoilijasielun vaelluksen varrelta. Itsemurhasta pelastettu, kodittomana lopun elämäänsä kulkenut kerjäläismunkki on merkinnyt muistiin yksinkertaisuudessaan nerokkaita haikuja, joissa yksinäisyys ja kuolema, syksyn ja talven maisema puhuvat. Vuoret, ruoho, tuuli, kaskaat – samat kuvat toistuvat, mutta runoilija Kai Niemisen suomennos löytää ytimeen.
 
 

Antti Hyry; Uuni; Otava 2009
 

Ennen kirjan lukemista satuin näkemään Helsingin Sanomista Matti Mäkelän ironisen kritiikin Uunista. Se nauratti minua kovasti. Tavallaan kiinnostuinkin kirjasta paljolti siksi. Hyryn pohjoispohjalainen lakonisuus on omalaatuisuudessaan kiehtovaa. Kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen ilmestyvä teos kiinnostanee hyvän proosan ystäviä. Moni oli varmaan jo luullut Hyryn vaienneen kirjailijana.
Kirjassa siis muurataan uunia. Ensimmäiset sata sivua päähenkilö enimmäkseen miettii, aikoo, suunnittelee ja valmistelee uunin tekoa, muuraamista kestää seuraavat kaksi ja puolisataa sivua. Selvästikin kirjailija tietää mistä puhuu. Jo uunin tarpeisto kuulostaa sen verran eksoottiselta, että satunnainen naislukija tajuaa pääsevänsä nyt täysin neitseelliselle elämänalueelle, josta hänellä ei ole ollut kuunaan harmainta aavistusta. Tämähän ei voi olla kuin äärimmäisen kiinnostavaa.
Vaikka tarina etenee verkkaisesti, päähenkilö ei ole mikään oblomov. Ryhtyessään toimeen, hän saa myös aikaan. Toimehdinta on myös äärimmäisen keskittynyttä, uunin muuraamisen keskeyttää vain tarpeiden hankkiminen peräkärryllinen kerrallaan ja työtauot, jotka asianomainen yleisimmin viettää sängyssä selällään. Valujen kuivumista odotellessa päähenkilö käy lapsuuskodissaan toisaalla, poikkeaa hillasuolle ja tekee porukan mukana matkan Ruotsin puolelle tutkimaan vanhojen kirkkojen urkuja. Tuumiskelua on sopivasti ja pari kolme vitsiäkin kerrotaan. Romaanin sivuhenkilöitä on niukasti, jokunen avuksi poikkeava sukulaismies tai naapuri. Päähenkilön puoliso toimii siinä sivussa omalla rajatulla sektorillaan: tekee ruokaa, leipoo ja säilöö. Puolisoiden ja miesten keskeinen kommunikointi kuvataan harvasanaiseksi, mutta asiat tulevat selväksi ja tunnelma on tasainen. Tekstissä ei ole murtumakohtia, uunin muuraus etenee pahemmitta haavereitta ja tulee kirjan viime sivuilla valmiiksi. ? Kumma juttu, vaikka en ymmärrä tuon taivaallista uunin muurauksesta, vanhoista uruista tai vanhojen pohjalaistalojen entisöinnistä, minua viehätti kirjan tunnelma ja kaikesta välittyvä alleviivaamaton elämänviisaus. Kannattaahan tämä lukea.