* Madeleine Hessérus, Paljain jaloin, suom. Jaana Nikula; Gummerus 2004

Kirjailijan tarina on varsin erikoinen. Opiskeltuaan balettikoulussa hän joutui jalkavamman vuoksi jättämään haaveet tanssijan urasta ja opiskeli sen sijaan lääkäriksi. Toimittuaan hoitoalalla ja teatteritaiteen parissa, hän päätyi kirjoittamaan novelleja ja näytelmiä. Tämä on ensimmäinen suomennettu romaani häneltä.

Paljain jaloin on myös outo tarina parisuhteessa elävästä lääkäristä, joka pakenee impulsiivisesti ja totaalisesti siihenastisesta elämästään. Lähtö on niin konkreettinen, että paluu käy mahdottomaksi. Pako vie kaupungista metsään ja on lopulta eräänlainen metamorfoosi, joka pelkistää sivilisaatiolle allergisoituneen naisen asteittain luonnonvaraiseksi, eläimen tavalla eläväksi. Yllättävä loppu on symbolisesti kiehtova. Taitavasti kerrottu tarina liikkuu uskottavuuden rajoilla; sen voisi lukea myös sairauskertomuksena tai ekologisena puheenvuorona.

* Eeva Kilpi, Elämän evakkona; WSOY 1983

Vaikkakin olen lukenut lähes kaiken Eeva Kilven kirjallisesta tuotannosta – hän on suosikkejani – tämä tarina oli käsissäni ensi kertaa vasta nyt. Lienen väistellyt kirjaa evakkokarjalaisuuden paatosta peläten. Lapsuusperheeni tai suvun historiaan eivät evakkomatkat kuuluneet, vaikka itärajan lähietäisyys tuntui. Karjalainen sukutarina tämä on, väkevästi, mutta ei kuvaile suvun evakkovaiheita vaan ihmisten sisäistä evakkoutta, menneeseen sitovia muistoja, ainaista koti-ikävää. Olin erityisen viehättynyt tutun kuuloisesta murrepuheesta. Tekstistä putkahti sanoja, joita en sitten lapsuuteni ole myöhemmin kohdannut kuin satunnaisesti. Kirjaa lukiessa tajusin äidinkielen merkityksen ihmisen kielenkotina.

Eeva Kilpi on sukupolvensa etevimpiä eepikkoja suomalaisessa kirjallisuudessa, upea tarinankertoja, joka osaa rakentaa ja rytmittää kerronnan kudoksen. Taidokkaasti hän luo henkilöistään eläviä ihmisiä, tarttuu rohkeasti tabuihin ja tuo ne väistämättömällä tavalla lukijan iholle. Ja kirjailijasta itsestään hehkuu tekstiin karjalaisuudelle ominainen syvälämpö, itkusta ja ikävästä, ilosta ja tunteenlieskoista punoutuva.

* Sarah Goodall, Nicholas Monson, Palatsipäiväkirja, suom. Jelena Vallenius; Nemo 2007

Akateemisen ale-luettelosta osui silmiin 12 vuotta prinssi Charlesin hovikirjurina toimineen S.G:n muistelukset. Kuninkaalliset kiinnostavat tasavaltalaisia, se on selvä. Mutta ei sentään millä tavalla tahansa kerrottuna. Kirjan ’päiväkirjateksti’ on hölösuista ja juoruilevaa. Kirja antaa todenmukaisimman kuvan kirjoittajasta itsestään, loppumetreillä motiiviksi paljastuu yksinkertaisesti rahastus ja kostonhimo. Kahlasin kirjan vastenmielisesti loppuun; täysin turha ostos.

  • Kiitos!

    Mulla on sulle jotain blogissani!

    Kommentin jätti vilukissi · torstaina 29. tammikuuta @ 00:56

  • Eeva Kilpi on ollut yksi suosikkini. Hänen runoihinsa palaan yhä uudelleen. Aikanaan luin myös tuon kirjan, mutta tapahtumat ovat jo karisseet mielestä. On ollut mukava kuunnella kirjailijan haastatteluita. Se murre! Ja se nuoruus! elämänasenteessa, se kukoistaa edelleenkin. Hänkö se sanoi vai kuka, että meissä on kaikki iät läsnä.

    Kommentin jätti mehtäsielu · lauantaina 31. tammikuuta @ 21:57

  • Niin, kaikki iät.. se tuntuu hyvältä ajatukselta. Se juuri tekee ’kolmannesta iästä’ niin täyteläisen ja rikkaan elämänvaiheen! Eeva Kilpi on myös säilyttänyt naisellisuutensa ihanalla tavalla vanhuudessakin.

    Kommentin jätti Ellinoora · tiistaina 3. helmikuuta @ 18:33

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site is protected by reCAPTCHA and the Google Privacy Policy and Terms of Service apply.